Onko kellään ollut kokemusta että äiti olisi "kateellinen" tyttären naiseudesta?

Vanhanaikainen oli minunkin äitini. Luulen tuollaiseen käytökseen liittyneen myös sitä, että ei osannut suhtautua tyttärensä kasvuun, jollain tavalla ei uskaltanut päästää lapsesta irti. Minun olisi pitänyt pukeutua mahdollisimman huomaamattomasti juurikin vanhemman sukupolven vaatteisiin ja muutenkin olla vakava hissukka. Oli ihmeellisiä sääntöjä, jotka olisi pitänyt tietää jotenkin sisäsyntyisesti, mm. se, että kirkkaanpunaista väriä ei saa käyttää eikä varsinkaan värjätä hiuksia punaiseksi. Kun en ymmärtänyt syytä, sain kiusaantuneen vastauksen "eihän kukaan huonona naisena tahdo olla".

En ikinä unohda kun olin 15v ja sukujuhlissa yksi sukulainen jotenkin kehui ulkonäköäni. Äiti kommentoi siihen nyrpeästi ja happamasti "kaunis on tiedetään." Kaikki tää oli siis aivan sairaan hämmentävää mulle, koska olin aina luullut olevani jotenkin ruma ja vastenmielinen. Ne kehut ja sitten se että äiti paljasti että olenkin sen mielestä kaunis, mutta siinä on jotain väärää ja hävettävää. Silloin heräsin ekaa kertaa jollain tasolla siihen ettei se muija ole ihan normaali.

Voi kyllä. Äidin mielestä menin pilalle, kun tulin teini-ikään. Pelkkä peiliin katsominen ja tukan kampaaminen oli "mallaamista". Hän ei kesänyt naiseuttani vaan purkasi sukupolvensa naisvihaa minuun.

Kaikki kaunistautuminen oli väärin eikä minulle opetettu mitään hygieniasta. Meikkaisin salaa ja suihkussa opin käymään, kun luokkakaveri mainitsi minun haisevan pahalta.

Minun olisi pitänyt pukeutua vain 10 cm lyhyemmän serkkuni vanhoihin vaatteisiin, uusia ei ostettu. Olin aina rumasti ja järkevästi puettu. Uusia vaatteita sain vasta, kun menin kesätöihin ja ostin omilla rahoillani. Kaikki vaatteet olivat äidin mielestä vääränlaisia. Olisi pitänyt olla isompia ja peittavämpiä.

Ulkonäköäni ei koskaan kehuttu vaan varoiteltiin ikuisesti lihavuudesta. Joskus sain joululahjaksi maahan asti ulottuvia yöpaitoja, kokoa XXL ja itse olin M-kokoa.

Helvetti repesi siinä vaiheessa, kun sain omia lapsia. Äidin kateus ja katkeruus saavutti ihan uudet sfäärit eikä auttanut muu kuin katkaista välit, kun olin 35 vuotta vanha. 15 vuoteen ei vaihdettu sanaakaan ja hautajaisissaan en valuttanut kyyneltäkään.

Tuo on ihan normaalia miestensä alistamille äideille.

.itsekin olin innoissani kun tissit alkoi kasvaa. Mentiin rintaliiviostoksille äidin kanssa.

Myyjän mielestä nätit oli kivat. Äitini, "otetaan sellaiset mitkä litistää".

Kun alkoi kuukautiset ja oli kovat kivut. "Voi harmi että ne alkoi nyt lomalla".

Jotkut ihmiset vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä. Äidin mielestä menin pilalle, kun tulin teini-ikään. Pelkkä peiliin katsominen ja tukan kampaaminen oli "mallaamista". Hän ei kesänyt naiseuttani vaan purkasi sukupolvensa naisvihaa minuun.

Kaikki kaunistautuminen oli väärin eikä minulle opetettu mitään hygieniasta. Meikkaisin salaa ja suihkussa opin käymään, kun luokkakaveri mainitsi minun haisevan pahalta.

Minun olisi pitänyt pukeutua vain 10 cm lyhyemmän serkkuni vanhoihin vaatteisiin, uusia ei ostettu. Olin aina rumasti ja järkevästi puettu. Uusia vaatteita sain vasta, kun menin kesätöihin ja ostin omilla rahoillani. Kaikki vaatteet olivat äidin mielestä vääränlaisia. Olisi pitänyt olla isompia ja peittavämpiä.

Ulkonäköäni ei koskaan kehuttu vaan varoiteltiin ikuisesti lihavuudesta. Joskus sain joululahjaksi maahan asti ulottuvia yöpaitoja, kokoa XXL ja itse olin M-kokoa.

Helvetti repesi siinä vaiheessa, kun sain omia lapsia. Äidin kateus ja katkeruus saavutti ihan uudet sfäärit eikä auttanut muu kuin katkaista välit, kun olin 35 vuotta vanha. 15 vuoteen ei vaihdettu sanaakaan ja hautajaisissaan en valuttanut kyyneltäkään.

Voi ei. Samat kokemukset. Hielle piti haista. Ihmettelin kun serkkua opetettiin miten ei haise. Kaikki kosteusrasvat ja aknetuotteet mitä myyjät suositteli "et sä semmosia tartte".

vm 1973 jatkaa vielä, olen siis tuo joka oli hoikka nuorena ja äiti mollasi rinnattomuutta. Olin yläasteella B-kuppinen, en siis todellakaan mikään rinnaton. Mutta äitini mielestä olin ja häneen verrattuna tietysti olinkin.

Kerran liikuntatunnin jälkeen 8. luokalla. eräs luokkakaverini kysyi minulta kahden kesken, enkö käytä rintaliivejä ollenkaan? Sanoin että en, äitini mielestä en tarvitse niitä. 

Illalla kotona asiaa mielessä pyöriteltyäni sanoin äidille että voisinkohan saada rintaliivit, niin äiti nauroi pilkallisesti ja kysyi mitä ihmettä niihin laittaisin? 

Menin seuraavana päivänä tuon kaverini luo ja kaveri antoi minulle yhdet omistaan. Pidin niitä sitten aina.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on vähän tuollainen että hän on aina itse halunnut olla se huiomion keskipiste. Ja hänen mieelestä meikkaus+hameet= kaunis. Ei hän mitenkään ilkeä ole, en kai vaan vanhanaikainen.

Harkitun ilkeä, narsismiin taipuvainen, huomion keskipiste. Olisi halunnut lannistaa tyttärensä palvelijakseen. Oli kauhistus, kun tyttö lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja löysi miehen. Sanoi, ettei tämä tule menestymään. Kun reilu kaksikymppinen tytär tuli raskaaksi, haukkui kuin teinitytön.

Kyllä on! Oma äitini haukkui aina ulkonäköäni. Vielä aikuisenakin sain lahjaksi kokoa liian suuria vaatteita, telttoja. Pahin oli kuitenkin, kun olin yötä poikaystävälläni ekaa kertaa (olin jo 18v sentään), niin äitini tokaisi ensimmäiseksi ivallisesti "kyllä sitä nyt näytetään niin maireaa naamaa kun on saanut". Itse hän oli ollut yh ilman suhteita viimeiset 10vuotta. Joten, kateuttako? Tosin hän oli myös läheisriippuvainen takertuja, kuten sain omilleni muuttaessani huomata. Narsistinen persoonallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Siinä 70-luvun äiti -ketjussa (tms) oli tällaisia ikäviä äitikokemuksia monellakin. Eli et ole ainoa.

Oma äitini oli just tuollainen s 1913, joten ei lähelläkään 70-luvulta.

Koko ystäväpiirini on 70-luvun äitejä ja heissä ei ole ketään moista törkimystä.

Tuttua on vääränkokoiset, kamalat vaatteet ja palvelijan rooliin alistaminen. Joskus 13-vuotiaana kysyin ennen juhlia olenko nätin näköinen ja äiti sanoi että "Sun suu on ihan nätti, mutta toi sun nenä.." Tähän p-röhönauru.

Kun olin parikymppisenä menossa ensikertoja tapaamaan erästä ihastusta, äiti yritti tahallaan saada minua myöhästymään julkisista ja kun ei onnistunut niin löi täysillä nyrkillä vatsaan ja linttasi kissani oven väliin. Äitini oli todella kateellinen ja diagnosoitu narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjoittelin 70-lukulaisketjuun. Ajan henki oli musta sellainen, että naisellisuus yhdistettiin typeryyteen ja kevytkenkäisyyteen (Naisen Logiiikka -spedehuumori). Enemmän sen tuomitsemisessa oli kyse naisellisten piirteiden halveksimisesta ja kitkemisestä (kyllä, myös naisten eli äitien taholta) kuin kateudesta, ne olivat jotakin heikkoa ja ei-toivottua. Äidit eivät halunneet niitä piirteitä myöskään tyttäriinsä. Ankaraa aikaa, syystä en tiedä.

Oma äitini on aina lytännyt minua ja halusi pienenäkin pukea minut poikamaisesti hiustenleikkauksia myöten. Muistan esimerkiksi itkeneeni viisivuotiaana kun äiti halusi leikata erittäin pitkät, vaaleat kiharani pois ja näytin sen jälkeen omasta mielestäni samalta kuin naapureiden pojat. Itse hän oli hyvin huoliteltu, tyylikäs ja kaunis ja on edelleen. Nykyäänkin kommentoi ivallisesti kaikkeen mahdolliseen laittautumiseeni tai jos yrittää olla ystävällisempi, niin kohtelee minua, uusia vaatteitani, hiuksiani, mitä tahansa, kuin ilmaa. Niin ja olen muilta saanut aina kehuja ulkonäöstäni, mikä on ollut erittäin hämmentävää kun kuitenkin olen ymmärtänyt äitini taholta, että turhaan yritän kaunistautua ja että olen vain pinnallinen ihminen. Kesti pitkälle aikuisuuteen ymmärtää, etten ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Edelleen silti tuntuu monesti siltä, vaikka ymmärränkin sen jo tietoisesti.

Kyllähän niitä löytyy.

En voisi ikinä tehdä tyttärelleni niin. Minun oma pieni rakas lapseni aina. Vaikka olisikin super kaunis mitä sitten olen vain ylpeä että hän on tullut minusta. Ja jokainen voi vaikuttaa omaan painoonsa, ulkonäköönsä ja laittautumiseen myös me äidit.

Sen tiedän, että naiset kilpailee keskenään mutta en että äidit ja tyttäretkin tekee niin.

Et ole hullu, saati ainoa. Nyt reilusti aikuisena olen alkanut miettimään, että onko tällainen naisellisuuden tukahduttaminen ollut jonkinlaista epätoivoista voimaannuttamista tai pärjäämään opettamista ajassa, jolloin naiseutta ja naisellisuutta vähäteltiin aivan avoimesti. Kasvatus yli päätään oli tosi kökköä aikoinaan. Joillain se ei sen kummempaa taida olla nykyäänkään, vaikka kuinka puhutaan tunnekasvatuksesta ym.

Tuttua. Äiti tahtoi, että olisin teini-ikäisenä pukeutunut kuin keski-ikäinen. Meni pitkään, että aloin hahmottaa omaa tyyliäni ja makuani. Meillä tähän valitettavasti yhdistyi myös ankara uskonnollisuus eli meikkaaminen, vaatteilla koreilu (mitä se ikinä tarkoittikaan) oli Syntiä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjoittelin 70-lukulaisketjuun. Ajan henki oli musta sellainen, että naisellisuus yhdistettiin typeryyteen ja kevytkenkäisyyteen (Naisen Logiiikka -spedehuumori). Enemmän sen tuomitsemisessa oli kyse naisellisten piirteiden halveksimisesta ja kitkemisestä (kyllä, myös naisten eli äitien taholta) kuin kateudesta, ne olivat jotakin heikkoa ja ei-toivottua. Äidit eivät halunneet niitä piirteitä myöskään tyttäriinsä. Ankaraa aikaa, syystä en tiedä.

Itse koin aikanaan että tässä oli myös äitien puolelta kyllästymistä siihen että naista arvotettiin tuolloin vain ja ainostaan ulkonäön ja erityisesti hoikkuuden kautta. Oma äitini ei koskaan kehunut ulkonäköäni ja on myöhemmin sanonut ettei halunnut opettaa minulle että ulkonäkö on tärkeintä minussa kun koko maailma huusi sitä muutenkin. Minusta se oli hyvä. Sain kyllä ulkonäkökehuja muualta, mutta äiti keskittyi kehumaan taitojani ja tietojani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjoittelin 70-lukulaisketjuun. Ajan henki oli musta sellainen, että naisellisuus yhdistettiin typeryyteen ja kevytkenkäisyyteen (Naisen Logiiikka -spedehuumori). Enemmän sen tuomitsemisessa oli kyse naisellisten piirteiden halveksimisesta ja kitkemisestä (kyllä, myös naisten eli äitien taholta) kuin kateudesta, ne olivat jotakin heikkoa ja ei-toivottua. Äidit eivät halunneet niitä piirteitä myöskään tyttäriinsä. Ankaraa aikaa, syystä en tiedä.

Itse koin aikanaan että tässä oli myös äitien puolelta kyllästymistä siihen että naista arvotettiin tuolloin vain ja ainostaan ulkonäön ja erityisesti hoikkuuden kautta. Oma äitini ei koskaan kehunut ulkonäköäni ja on myöhemmin sanonut ettei halunnut opettaa minulle että ulkonäkö on tärkeintä minussa kun koko maailma huusi sitä muutenkin. Minusta se oli hyvä. Sain kyllä ulkonäkökehuja muualta, mutta äiti keskittyi kehumaan taitojani ja tietojani.

Oma äitini lyttäsi ulkonäköni heti kun aloin naisellistumaan, sekä tietoni että taitoni eivät koskaan riittäneet. Kympin kokeestakin löysi huomautettavaa, että miten olisin voinut toimia toisin. Loukkaannun näistä kirjoituksista, koska tuntuu, että äitini vähättely ei riitä vaan täällä jotkut tietävät, että hyväähän nämä äidit ovat vain tarkoittaneet. Oma lapseni ei varmaankaan myös tätä uskoisi, ellei olisi omin silmin asiaa pienestä asti nähnyt. Hän ei halua olla äitini kanssa enää tekemisissä, koska tämä on niin ilkeä ihminen, minä olen oppinut tätä kasvattajaa sietämään, mutta en tahdo, että asiaa yritetään muuksi muuttaa, vain koska jollakin muulla on ollut toisin.

Vierailija kirjoitti:

Narsistiset ihmiset ovat äärettömän taitavia lyttäämään. Usein ei ole edes kyse siitä mitä sanotaan vaan mitä jätetään sanomatta ja miten annetaan passiivisagressiivisesti ilmein, elein tai esim. poistumalla paikalta ymmärtää että sinussa on jotain vikaa. Tuttua on, sekä sanallinen että sanaton lyttääminen, vihoittelu ja kaikenlainen ankeilu.

Tämän perusteella lähes 95% suomalaisista olisi narsisteja.

Unohtakaa jo tämä narsismi ja jättäkää sen diagnosointi ammaatilaisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistiset ihmiset ovat äärettömän taitavia lyttäämään. Usein ei ole edes kyse siitä mitä sanotaan vaan mitä jätetään sanomatta ja miten annetaan passiivisagressiivisesti ilmein, elein tai esim. poistumalla paikalta ymmärtää että sinussa on jotain vikaa. Tuttua on, sekä sanallinen että sanaton lyttääminen, vihoittelu ja kaikenlainen ankeilu.

Tämän perusteella lähes 95% suomalaisista olisi narsisteja.

Unohtakaa jo tämä narsismi ja jättäkää sen diagnosointi ammaatilaisille.

Todellakin jätänkin. Siksi kirjoitinkin narsistiset (eli reippaasti narsistisia piirteitä omaavat) enkä narsistit. Minulle on aivan se ja sama mikä diagnoosi äidilläni mahdollisesti on, käytös on niin kamalaa että pysyn joka tapauksessa hänestä mahdollisimman kaukana nyt aikuisena kun olen vapaa sen valinnan tekemään.