Muiden juhlimisen seuraaminen tekee surulliseksi, koska olen yksinäinen

Auttaisiko yhtään, kun sanon, että ne ovat vain muutamia ihmisiä suomalaisista, joilla on ollut se sama brunssipöytä 25 vuotta? 99 prosenttia on osattomia tästä ilosta. Brunssipöytäläisetkin ovat ehkä hetken iloisia, mutta kuitenkin heilläkin on omat ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko yhtään, kun sanon, että ne ovat vain muutamia ihmisiä suomalaisista, joilla on ollut se sama brunssipöytä 25 vuotta? 99 prosenttia on osattomia tästä ilosta. Brunssipöytäläisetkin ovat ehkä hetken iloisia, mutta kuitenkin heilläkin on omat ongelmansa.

Tässä on pointtinsa. Minulla on taipumusta ajatella synkkyyksissäni, että minulla asiat ovat erityisen huonosti, vaikka laajassa mittakaavassa niin ei ole, sen tiedän. Lehdissä kerrotaan vähän väliä julkkiksista, jotka ovat epäonnistuneet tai suorastaan sikailleet, menettäneet harkintakykynsä. Yksi minun peloistani on, että menetän jotenkin hallintani julkisesti tai muiden seurassa. Ennustan itseni epäonnistumaan. Elokuvissa ja kirjoissakin on vaikka kuinka paljon hahmoja, joiden elämä menee pieleen, jotka sanovat typeriä asioita, eivät aina ole parhaimmillaan. Minun pitää muistuttaa itseäni, että niitä tarinoita on, koska on inhimillistä epäonnistua elämässä toisinaan.

Mutta toisaalta sitten, näenhän minä esimerkiksi Facebookissa, kuinka nämä samat vappua ystävineen juhlivat tuttavani juhlivat pyöreitä vuosiaan ystävien järjestämillä yllätyskekkereillä, kokoontuvat mökkireissuille ja festareille, viettävät aikaa perheiden kesken. Ehkä vappujuhlintaa enemmän kaipaan tuollaista arkipäiväisempää ystävyyttä, mutta näin juhlien aikaan se ystävien puute korostuu, kun katson somea, mediaa tai ihan vaan ympärilleni ulkona. Naurettavaa kyllä, mutta suren jo sitäkin etukäteen, että kun minä täytän esimerkiksi 50 vuotta, en voi pitää juhlia, ettei paljastuisi vaikka äidilleni, ettei ole ketään juhlijoita. Säälittävää.

ap

Somessa kaikki ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Jotkut pitävät yllä onnenkulissia, mutta kulissin takana asiat saattavat olla aivan päinvastoin, kuin mitä annetaan ymmärtää.

Jotain rajaa somekuvia jakavat nyt! Onko pakko toitottaa kaikille teidän ihanasta perinteestä, joista muut eivät pääse osallisiksi sitten mitenkään?

Vierailija kirjoitti:

Jotain rajaa somekuvia jakavat nyt! Onko pakko toitottaa kaikille teidän ihanasta perinteestä, joista muut eivät pääse osallisiksi sitten mitenkään?

No höh, kyllä minusta on ihan normaalia ja ok jakaa someen kuvia oman elämänsä hyvistä hetkistä, vaikka se muistuttaakin minua siitä, ettei minulla ole ystäviä. En minä ole tässä kieltämässä muiden juhlimista ja ystävien tapaamista.

ap

Kyllähän tuohon tottuu. Minä en oikeastaan enää kiinnitä huomiota juhlapäiviin, koska ne eivät liity minuun enkä minä niihin.

Kuvaava esimerkki minusta ja seuraelämästä on ylioppilasvuodeltani.* Löyhän, maantieteen saneleman kaveripiirini kaksi nokkamiestä sanoi minulle, että voisin tulla heitä ja paria muuta viihteeltä tulevaa vastaan viimeiselle junalle ja saattaa jokaisen kävellen kotiinsa. Seudulle oli ilmestynyt nuoria naisia väkivallalla uhkaileva hiippari, ja varovaisuus oli aiheellista. Saatesanat jäivät mieleeni loppuiäkseni: "Ei sun kimppuun kukaan kuitenkaan halua hyökätä."

Tuossa on huomattavaa myös se, että minua ei haluttu mukaan baarikierrokselle, mutta sieltä tulevien henkivartijaksi olisi pitänyt lähteä.

Olen aina ollut se, joka muistetaan silloin, kun pitäis tehä jottain. En ole koskaan kelvannut ns. ajanviettokaveriksi. Töissä olen kyllä ollut juuri se, jolle osoitetaan sekä arat että hankalat asiakkaat ja myös ne, joihin on tehtävä erittäin hyvä vaikutus. Tämä vain ei millään siirry yksityiselämään.

*Tämä muuten tapahtui 1980-luvun alkupuolella. Mikään ei ole muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tuohon tottuu. Minä en oikeastaan enää kiinnitä huomiota juhlapäiviin, koska ne eivät liity minuun enkä minä niihin.

Kuvaava esimerkki minusta ja seuraelämästä on ylioppilasvuodeltani.* Löyhän, maantieteen saneleman kaveripiirini kaksi nokkamiestä sanoi minulle, että voisin tulla heitä ja paria muuta viihteeltä tulevaa vastaan viimeiselle junalle ja saattaa jokaisen kävellen kotiinsa. Seudulle oli ilmestynyt nuoria naisia väkivallalla uhkaileva hiippari, ja varovaisuus oli aiheellista. Saatesanat jäivät mieleeni loppuiäkseni: "Ei sun kimppuun kukaan kuitenkaan halua hyökätä."

Tuossa on huomattavaa myös se, että minua ei haluttu mukaan baarikierrokselle, mutta sieltä tulevien henkivartijaksi olisi pitänyt lähteä.

Olen aina ollut se, joka muistetaan silloin, kun pitäis tehä jottain. En ole koskaan kelvannut ns. ajanviettokaveriksi. Töissä olen kyllä ollut juuri se, jolle osoitetaan sekä arat että hankalat asiakkaat ja myös ne, joihin on tehtävä erittäin hyvä vaikutus. Tämä vain ei millään siirry yksityiselämään.

*Tämä muuten tapahtui 1980-luvun alkupuolella. Mikään ei ole muuttunut.

Kuulostaa tutulta. Minäkin muistan, kun joskus yläasteella käytävällä vieressäni seissyttä tyttöä pyydettiin johonkin kotibileisiin. Sitten kutsuja kääntyi minuun päin ja sanoi, että en kutsu sua, kun et kuitenkaan tulisi. Olen miettinyt monta kertaa tuota juttua. Ei sellaista tilannetta ollut tapahtunut, että minut olisi kutsuttu, mutten olisi mennyt. Sitäkin olen miettinyt, että jos olisi kutsuttu, olisinko mennyt.

Tuokin kuulostaa tutulta, mitä sanot työelämästä. Minulla on ollut hieman sama, että olen saanut töissä kiitosta ihmisten kanssa toimimisesta. Minusta tuntuu välillä, että tarvitsen sen työroolin, jolla minulla on "lupa" kohdata ihmisiä. Silloinhan he ovat kanssani tekemisissä jonkun asian takia. Vapaa-ajalla ihmisten pitäisi olla kanssani tekemisissä minun itseni takia.

ap

Minäkin tuossa vuoden vaihteen jälkeen löysin itsestäni uuden asian pystyn lisäämään omaa sisäistä pahaa oloa kun hetken ajattelen että kyllähän minä ilman sitäkin pärjään niin saatan kasvattaa sisäistä pahaa oloa teis vaikka kuinka paljon sillä hetkellä kun tämän huomasin pelästyin hiukan ja ajattelin että kuinka pitkälle saatankaan mennä ennen kuin alkaa olla liian myöhäistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tuohon tottuu. Minä en oikeastaan enää kiinnitä huomiota juhlapäiviin, koska ne eivät liity minuun enkä minä niihin.

Kuvaava esimerkki minusta ja seuraelämästä on ylioppilasvuodeltani.* Löyhän, maantieteen saneleman kaveripiirini kaksi nokkamiestä sanoi minulle, että voisin tulla heitä ja paria muuta viihteeltä tulevaa vastaan viimeiselle junalle ja saattaa jokaisen kävellen kotiinsa. Seudulle oli ilmestynyt nuoria naisia väkivallalla uhkaileva hiippari, ja varovaisuus oli aiheellista. Saatesanat jäivät mieleeni loppuiäkseni: "Ei sun kimppuun kukaan kuitenkaan halua hyökätä."

Tuossa on huomattavaa myös se, että minua ei haluttu mukaan baarikierrokselle, mutta sieltä tulevien henkivartijaksi olisi pitänyt lähteä.

Olen aina ollut se, joka muistetaan silloin, kun pitäis tehä jottain. En ole koskaan kelvannut ns. ajanviettokaveriksi. Töissä olen kyllä ollut juuri se, jolle osoitetaan sekä arat että hankalat asiakkaat ja myös ne, joihin on tehtävä erittäin hyvä vaikutus. Tämä vain ei millään siirry yksityiselämään.

*Tämä muuten tapahtui 1980-luvun alkupuolella. Mikään ei ole muuttunut.

Kuulostaa tutulta. Minäkin muistan, kun joskus yläasteella käytävällä vieressäni seissyttä tyttöä pyydettiin johonkin kotibileisiin. Sitten kutsuja kääntyi minuun päin ja sanoi, että en kutsu sua, kun et kuitenkaan tulisi. Olen miettinyt monta kertaa tuota juttua. Ei sellaista tilannetta ollut tapahtunut, että minut olisi kutsuttu, mutten olisi mennyt. Sitäkin olen miettinyt, että jos olisi kutsuttu, olisinko mennyt.

Tuokin kuulostaa tutulta, mitä sanot työelämästä. Minulla on ollut hieman sama, että olen saanut töissä kiitosta ihmisten kanssa toimimisesta. Minusta tuntuu välillä, että tarvitsen sen työroolin, jolla minulla on "lupa" kohdata ihmisiä. Silloinhan he ovat kanssani tekemisissä jonkun asian takia. Vapaa-ajalla ihmisten pitäisi olla kanssani tekemisissä minun itseni takia.

ap

Syitä ja seurauksia ei erota toisistaan. Minulta ei ole miesmuistiin kysytty, mitä olen pyhinä tai lomalla aikonut tehdä tai olen tehnyt. Käsitän tämän niin, että minulta ei kysytä siinä pelossa, että yhtäkkiä tuppautuisin mukaan (mitä en ole koskaan tehnyt). Joku voi toki ajatella niinkin, että minulla on normaali seuraelämä, mutta en vain halua puhua siitä.

Sinkkuuteni on ollut puolitutuille ihmetyksen aihe. Olen kuullut monta kertaa kliseen siitä, että "mutta sinähän saisit ihan kenet tahansa". Menneinä vuosikymmeninä oli sänkyynpyrkijöitä riesaksi asti, mutta parisuhteeseen ei ketään. Syy lienee luonteessani, mutta jos tietäisin, mikä se on, en voisi korjata sitä, koska ei luonnetta voi korjata. Käyttäytymistä voi, mutta ei luonnetta.