Fiksut/älykkäät ihmiset, jotka eivät ole menestyneet elämässään - tunnetko tällaisia?

Mikä kenellekin sitten on menestymistä?

Suurin osa taitaa ajatella että on korkeakoulutus ja tutkinto, hyväpalkkainen vastuullinen työ josta sitten 40v jälkeen jäädään eläkkeelle.

Minulle taas tuo olisi tuttua, tylsää ja turvallista työtä johon pelokas takertuu kun ei muuta uskalla.

Minulle menestys on sitä että uskaltaa vaihtaa alaa, oppia uutta, vaihtaa maisemaa jopa maata. Jatkuva uteliaisuus joka vie erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin, itsensä haastamista ja testaamista.

Kyllä suurimmasta osasta ihmisistä näkee ja kuulee kun on oltu liian kauan samassa paikassa eikä ole uskallettu opiskella uutta ja vaihtaa ammattia.

Kumpaa elämää muistelet hymyssä suin kuolinvuoteellasi? Minä jälkimmäistä taatusti.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Pärjätäkseen pitäisi osata pitää itsestään meteliä, valloittaa ihmiset puolelleen, olla itsevarma ja röyhkeä. Minulta puuttuu nuo ominaisuudet, ja muutenkin olen liian kiltti ja näkymätön. Kukaan ei usko mun osaamiseen ja itse uskon siihen kaikkein vähiten. Olen saanut kaikista kouluista erinomaiset arvosanat, ammattikoulussa olin heittämällä luokkani paras, mutta stipendit, muut tunnustukset ja kiitokset sekä vakituiset työpaikat menevät niille hyville tyypeille.

Ammattikoulussa. Ei pahalla mutta amiksessa paras ei ole meriitti.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on menestynyt ihminen??. onko se mies joka käy espoosta käsin helsingissä " kauluspaita" töissä ja kärvistelee yli velkaantuneena yli 100 neliön ok-talosssa!. Jonka keittiöstä löytyy se voimaantunut seksi pihtaava keittiöjyrä jäkättämässä joka asiasta ja penskat siinä sivussa??.

vai onko se paskaduunissa käyvä lapseton mies joka asuu vuokralla omistus-asunnon sijasta!. ajaa töihin 500 euron Toyotalla ja 75 prosenttia vaatteista on hankittu käytettynä tai halpa-hallista??.

Menestys on varmaan kullekin omanlaistaan. Eiköhän se ole unelmien saavuttamista.

Vierailija kirjoitti:

Näin tässä joku aika sitten vanhan koulukaverin joka oli koulussa noin kasin oppilas. Tohtorin paperit ja johtavassa asemassa eräässä isossa puljussa. Enpä olisi osannut veikata silloin aikoinaan.

Tärkein ominaisuus menestykseen on usein sinnikkyys ja tunnollisuus. Koulussa parhaiten pärjäävät saavat usein kaiken liian helposti ja kun vaatimustaso nousee niin puuttuu sitten perselihaksia. Loppujen lopuksi menestykseen ei tarvita huippuälykkyyttä, riittää kun on älykkyyttä tarpeeksi, mutta huippuperselihaksia kyllä tarvitaan.

Tässä on kyllä totuuden siemen, mutta motivaatiolla on vähintään yhtä suuri rooli. Koulujärjestelmä ja ehkä osin omat vanhemmat teki minustakin alisuoriutujan. Yläasteella vähän tsemppasin, vain vähän, mutta viimeisen todistuksen keskiarvo 9,2. Äo kuuluu ylimpään 2 prosenttiin, ja sisäistä motivaatiotakin löytyy perfektionismiin saakka. En kuitenkaan jaksanut innostua opiskeluista enkä oikein keksinyt mihin haluaisin suunnata. Yo-tutkintoon en jaksanut panostaa kuin vähän. Jos olisi ollut suunnitelma ja motivaatiota, olisin pystynyt hankkiutumaan mihin vain.

Työura on ollut pienipalkkaista pätkää monella alalla ja pitkään olikin vähän huono itsetunto työn suhteen, kun en vielä tajunnut omia kykyjäni. Tunnollinen olen ollut aina. Teen sen minkä lupaan, enkä lusmuile. Liian kilttikin. Vasta yli kolmikymppisenä löysin itsevarmuuden ja -arvostuksen. Nyt on opettelussa omien puolien pitäminen. Olen persoonaltanikin vähän erilainen ja kaikkien näiden ominaisuuksien vuoksi menee hirveästi energiaa siihen, että sopeutuu maailmaan. Olen sopeutumisen mestari, oikea kameleontti, mutta erittäin väsynyt siihen, enkä enää halua sopeutua.

Toisaalta mitä se menestyminen edes on? Onko se menestystä, jos kerää valtavan omaisuuden ja tekee hienon uran, mutta toteuttaa ulkopuolelta annettuja odotuksia, menee naimisiin oikeista piireistä olevan väärän ihmisen kanssa ja hankkii miljoonalukaalin meren rannalta, mutta ryyppää illat ahdistuneena? Vai olisiko todellinen menestys sitä, että toteuttaa itseään, kehittyy ihmisenä, selviytyy vaikeuksista ja elää kuten itse haluaa? Kumpi on menestynyt, metsämökissä omavaraisesti elävä erakko vai suuryrityksen miljoonaomaisuuden haalinut toimitusjohtaja? Mistäpä me sen tietäisimme? Menestynyt on se, joka on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.

Ihana vertaistukiketju! Täällä on ollut monta kirjoitusta, jotka olisin voinut itsekin kirjoittaa.

Oikeastaan älykkyydestä on etua vain tiettyyn pisteeseen saakka, joka ei ole kovin paljon keskitason yläpuolella. Sitten alkaa ongelmat. Korkeasta älystä on hyötyä aina silloin tällöin, mutta kokonaisuuden kannalta se tekee elämästä aika vaikeaa. Ei vähiten siksi, ettei kukaan oikein ymmärrä. Älykäs joutuu aina laskemaan omaa tasoaan ollessaan muiden kanssa tekemisissä. Se on vähän kuin aivoja pidettäisiin häkissä ja ne saisi sieltä ulos vain yksinollessaan.

Minä itse. Nelivuotiaana luin sujuvasti ja ratkoin viikkolehden ristikoita.

Kuusi laudaturia.

Ylempi akat loppututkinto 24-vuotiaana.

Naimisiin.

Romahdus tuli, kun sain lapsen.

Omat lapsuustraumat aktivoituivat, enkä lopulta jaksanut ponnistella uuteen nousuun.

Apua ja tukea ei löytynyt, puolisokin lyttäsi, kun "petin" hänen odotuksensa.

Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle 30-vuotiaana.

Sillä tiellä ollaan.

Olen kyllä muuten onnistunut rakentamaan itselleni ihan mukavan elämän.

Menestystä on monenlaista.

Minulle tärkeintä on usko Jeesukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on testattu kirkea älykkyysosamäärä. En ole erityisen menestynyt. Yliopistotutkinto löytyy ja koulutusta vastaavia töitä. Olen viettänyt paljon aikaa lasten kanssa kotona. Minulle menestystä on elämänlaatu. Se on ollut kotonaoloni ansiosta meidän perheessämme korkea. Lapset voivat hyvin, ovat todella menestyneet koulussa ja olemme harrastaneet paljon, nähneet maailmaa ja kesät vietämme mökillä. Olen toki hyväosainen, perinyt ja minulla on varakas puoliso. Harrastan pienimuotoisesti pörssisijoittamista. Näistä syistä on ollut mahdollista ottaa rennommin. Toisaalta haaveilen yrittäjyydestä.

Paljonko pisteitä tuli? Minun pisteeni olivat 127 tai 128 kaksipäiväisestä virallisesta testistä 14v:n iässä. 

Olen tehnyt elämässäni hyvin monenlaisia asioita, se on kai kiroukseni, että olen kiinnostunut niin monista asioista ja yleensä myös pääsen niissä nopeasti pitkälle. Olen mm. urheillut, musisoinut, julkaissut kirjoja tieteen ja taiteen alalta, mutta jokaisella alueella olen jäänyt ikään kuin diletantiksi sen takia, että olen kiinnostunut monista muistakin asioista kuin siitä, jota parhaillaan teen. Sen vuoksi en mielestäni ole saavuttanut täyttä potentiaaliaani millään alalla. 

 

Onhan se tavallaan kirous että kiinnostus pomppii asiasta toiseen. Silloin pitää vaan valita yksi, josta löytää lopulta tarpeeksi osa-alueita joihin syventyä.

Tai sitten ammatti, jossa saa käyttää monen eri alueen taitojaan yhdistelmänä.

Esimerkiksi toimittajan työssä saa perehtyä uuteen asiaan jatkuvasti ja hylätä sen uutta vastaan jo ennen kuin kiinnostus alkaa hiipua.

Olen ollut toimittajan ammatissa nuorena vuosia, mutta en oikeastaan tykännyt siitä, koska asioihin ei pysty syventymään riittävällä laajuudella. Tutkijan ammatti sen sijaan oli hyvin nautinnollinen, mutta sen hylkäsin, koska tahdoin kirjoittaa fiktiota. Nyt en pääse enää tutkijan ammattiin takaisin, kun sen hylkäsin, mutta se hyvä puoli tässä on, ettei minulla koskaan elämässäni ole ollut tylsää ja minulla on monta ammattia ja tutkintoa. Olen kiinnostunut kaikesta, ihmisistä myös. 

En sanonutkaan, että sinun kannattaisi alkaa toimittajaksi. Se oli vaan esimerkki ammatista, joka on aika monipuolinen ja sopii joillekin "kaikesta" kiinnostuneille.

Joo, ymmärsin kyllä, ettet ehdotellut toimittajaksi ryhtymistä.

Vanhemmiten olen alkanut miettiä, että miksen ole koskaan kiinnostunut ns. uran tekemisestä, vaan vaikuttaisi siltä, että olen lähinnä vältellyt sellaisen rakentamista. Johtuuko se siitä, ettei taloudellista pakkoa ole ollut vai jostain muusta. Ehkä en ole vielä löytänyt sitä mitä varten olen tänne syntynyt eli kaikki on ollut vasta harjoittelua?

En siis ikinä ole itse esimerkiksi hakenut työpaikkaa (nuoruuden erästä kesätyötä lukuunottamatta). Kaikki ammatit, joissa olen toiminut, ovat tulleet minulle siten, että minua on pyydetty töihin. Näin kävi toimittajan ammatinkin kohdalla, aloitin jo 15-vuotiaana ja kirjoitin moniin lehtiin (olin siis avustaja, freelancer). Myöhemmin täysi-ikäisenä olin uutistoimittajanakin pari vuotta. Tutkijaksi päädyin, kun proffa pyysi jo ennen graduni valmistumista töihin yliopistolle. 

Jostain syystä olen tällainen ajautuja, etten ole koskaan kiinnostunut ns. uran rakentamisesta. Se ala, mistä minut parhaiten tunnetaan on sellainen, että inhoan sen ulkoisia lainalaisuuksia, vaikka rakastankin itse työn tekemistä. Siitä syystä en ole rakentanut siitä uraa, vaan hankin jälleen uuden pätevyyden, josta pisin työkokemukseni on kertynyt. Mutta kaikki mitä olen tehnyt, liittyy jollain tavalla kuitenkin yhteen - ainakin omassa mielessäni. Kiinnostus ihmiseen yhdistää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaperäinen stressi estää keskittymisen. Introverttius.

Juuri näin, samoin kuin sängyn pohjalle vievä masennus, paha paniikkihäiriö ym. Älykkyys ei tietenkään estä muutakaan sairastamista tai auta välttämättä avunsaannissa ja kyllä, moni ilmeisen vähemmän älykäs tuntuu ajattelevan näin ja minullekin on tämä joskus ihan suoraan sanottu. Jos ja kun ihmistä ei oikein kuunnella tai resursseja ei ole, niin siinähän sitten olet, sillä itseparannuskykyä älykkyys ei tuo eikä kaikki vaivat ole itsehoidettavia. Niin, kukapa sitä nyt tietäisi OMAN kehonsa tuntemuksista tai osaisi etsiä ja yhdistää tietoa eikö? Saati sitten, jos on yksikin mt-diagnoosi (kaikkein hölmöimmät tukeutuvat todella vanhoihin sittemmin kiistatta vääriksi osoittautuneisiin arveluhin...), niin se tuntuu olevan monelle yhtä kuin realiteettitajun puute, vaikka kyse olisi vain masennuksesta tai muusta vastaavasta, joilla ei ole vaikutusta asioiden realistiseen hahmottamiseen ainakaan silloin, kun sairaus ei ole kaikkein vakavimmillaan. On pikemminin niin, että masentuneet ymv. ymmärtävät asioita realistisemmin kuin muut. Tästä on siis tutkimusnäyttöäkin eli kyseessä ei ole vain oma mielipiteeni.

Pahin yhdistelmä tällaisissa vaurioittavissa tapauksissa lienee erityinen herkkyys, korkea älykkyys ja alusta asti vakavasti traumatisoiva kasvuympäristö, jossa ei ole turvallisia ihmisiä lainkaan (minussa tämä näkyi jo vauvasta asti). Tuo yhdistelmä sairastuttaa varmuudella ja pahasti jo ennen kuin ihminen ehtii täysi-ikäiseksi. Sen jälkeen elämä on pitkälti pelkkää yritystä tervehtyä ja selvitä eikä siihen saisi tulla enää yhtään isompaa lisävastoinkäymistä. Ja kun psyyke alkaa vihdoin olla kunnossa, on kaikki helposti muuten ohi ja menetykset korvaamattomia ja/tai fysiikka pettää vuosikymmenten rääkin jälkeen.

Tiesin nuorempana myös yhden todistetusti älykkään skitsofreenikon. Hänen sairautensa ei ollut lainkaan parannettavissa eikä hän pystynyt opiskelemaan edes lääkkeiden avulla eli ei, kaikki älykkäät eivät todellakaan ole vain akateemikkoja tai liike-elämän menestyjiä ts. ei ole vain niin, että ellet ole tuolla tavoin "menestynyt", et voi mitenkään olla älykäs, sillä älykkäät menestyvät aina tilanteesta riippumtta. Kyllä, tuota näkee hoettavan, mutta jokainen oikeasti älykäs toki ymmärtää mitä hölynpölyä tuo on. Ja totta kai moni menestyykin, sillä onneksi _todella_ vakaviin ja kaikenkattaviin vaikeuksiin joutuu kuitenkin harvempi, mutta väite, ettäkö myös olisi mahdollista, on silkkaa i..dotismia. Ja en jaksa enää kaiken kokemani jälkeen kirjoittaa tämän korrektimmin. Sori siitä. 

Suurin osa joilla, on korkea äly, käsittääkseni vähintään dissosioi. Mieli jakautuu vähintään lievästi.

Ihmiset oireilevat eri tavoin eikä tässäkään ole mitään tiettyä vakiota. Itselläni ei esimerkiksi ole koskaan ollut mitään dissosiaatioon tai mihinkään vastaavaan viittaavaakaan. Ja se, että joku minua tai elämääni oikeasti ja kokonaisuudessaan tuntematon ja tietämätön kuvittelee kirjoitusteni tai hajanaisten ehkä vain osin tai ei lainkaan paikkaansa pitävien tietojen pohjalta niin, on silkkaa hölynpölyä. Kerron tämän vain siksi, että törmään tähän silloin tällöin. Olen vain laaja-alainen, kaikesta kiinnostunut, luova, herkkä ja helposti ympäristöön reagoiva, joten esim. puhe- tai sanontatavat tarttuvat minuun helposti ja minusta on myös luontevaa sopeuttaa itseään ympäristöön. Sehän ei tarkoita mielipiteidensä hylkäämistä tmv. eli ihminen ei muutu millään tavoin toiseksi. Itselläni nämä ovat ainakin erityisestä herkkyydestä, korkeasta älystä sekä luovuudesta johtuvia eikä dissosiaatiota ja voisin kuvitella, että joillakin muillakin nämä asiat voidaan sekoittaa. En toki väitä etteikö myös dissosiaatioherkkyyttä ja -taipumusta voisi olla ja esiintyisikin, mutta ihan aina ei ole siitäkään kyse.

Myönnän myös, että anonyyminä annan myös joskus ihan tarkoituksella palaa täysillä, mutta se ei tarkoita, että tunteeni heilahtelisivat saatikka etteivätkö ne olisi hallinnassani. Myös vireystasoni ja muut sairaudet vaikuttavat ajatteluuni ja kirjoittamiseeni _todella_ paljon. Joinakin migreeni-, kipu- ja väsymyshetkinä en edes näe oikein kunnolla ja tekstistä puuttuu sanoja ja teksti sisältöineen on muutenkin vähän mitä on, sillä tosiaan hyvä että edes koko kirjoittaminen onnistuu saati sitten muu. Väsyneempänä en myöskään jaksa pinnistää yhtä paljon, vaan sallin itselleni vähän helpommin itselleni pääsääntöisesti epätyypilliset ikävämmät ilmaisut/mielipiteet ja esim. huolimattomamman/puhekielisen kirjoitustyylin (tosin täällä käytän ylipäätään enimmäkseen puhekieltä). Samoin jos ja kun kohtaan paljon myös haukkumista, en minäkään sitten säästele sanojani ja saatan sanoa jotain sellaistakin, mitä en ihan täysin tosissani välttämättä ajattele tai "kostan" sillä muiden tai sen toisen minulle aiheuttaman kivun, myönnän reilusti tämänkin. Saatan myös jatkaa sillä tyylillä samassa yhteydessä jatkossakin, vaikka toisinaan yritän jaksaa nousta sen yläpuolelle ja kirjoitan sitten sen mukaisesti. Olen kuitenkin koko ajan täysin tietoinen itsestäni ja ajatuksistani ja kaikesta tuosta mitä kirjoitin sekä ne ovat hallinnassani eli kyse ei ole dissosiaatiosta. Kaikki em. huomioon ottaen on totta kai sinänsä ymmärrettävää, että ihmiset saattavat joskus ajatella noin tai tekevät muita ties millaisia johtopäätöksiä olkoonkin, että olen kyllä toistuvasti yrittänyt sanoa, etteivät viitsisi, sillä se on täysin turhaa eivätkä he pysty siihen, koska he eivät kerta kaikkiaan tiedä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaperäinen stressi estää keskittymisen. Introverttius.

Juuri näin, samoin kuin sängyn pohjalle vievä masennus, paha paniikkihäiriö ym. Älykkyys ei tietenkään estä muutakaan sairastamista tai auta välttämättä avunsaannissa ja kyllä, moni ilmeisen vähemmän älykäs tuntuu ajattelevan näin ja minullekin on tämä joskus ihan suoraan sanottu. Jos ja kun ihmistä ei oikein kuunnella tai resursseja ei ole, niin siinähän sitten olet, sillä itseparannuskykyä älykkyys ei tuo eikä kaikki vaivat ole itsehoidettavia. Niin, kukapa sitä nyt tietäisi OMAN kehonsa tuntemuksista tai osaisi etsiä ja yhdistää tietoa eikö? Saati sitten, jos on yksikin mt-diagnoosi (kaikkein hölmöimmät tukeutuvat todella vanhoihin sittemmin kiistatta vääriksi osoittautuneisiin arveluhin...), niin se tuntuu olevan monelle yhtä kuin realiteettitajun puute, vaikka kyse olisi vain masennuksesta tai muusta vastaavasta, joilla ei ole vaikutusta asioiden realistiseen hahmottamiseen ainakaan silloin, kun sairaus ei ole kaikkein vakavimmillaan. On pikemminin niin, että masentuneet ymv. ymmärtävät asioita realistisemmin kuin muut. Tästä on siis tutkimusnäyttöäkin eli kyseessä ei ole vain oma mielipiteeni.

Pahin yhdistelmä tällaisissa vaurioittavissa tapauksissa lienee erityinen herkkyys, korkea älykkyys ja alusta asti vakavasti traumatisoiva kasvuympäristö, jossa ei ole turvallisia ihmisiä lainkaan (minussa tämä näkyi jo vauvasta asti). Tuo yhdistelmä sairastuttaa varmuudella ja pahasti jo ennen kuin ihminen ehtii täysi-ikäiseksi. Sen jälkeen elämä on pitkälti pelkkää yritystä tervehtyä ja selvitä eikä siihen saisi tulla enää yhtään isompaa lisävastoinkäymistä. Ja kun psyyke alkaa vihdoin olla kunnossa, on kaikki helposti muuten ohi ja menetykset korvaamattomia ja/tai fysiikka pettää vuosikymmenten rääkin jälkeen.

Tiesin nuorempana myös yhden todistetusti älykkään skitsofreenikon. Hänen sairautensa ei ollut lainkaan parannettavissa eikä hän pystynyt opiskelemaan edes lääkkeiden avulla eli ei, kaikki älykkäät eivät todellakaan ole vain akateemikkoja tai liike-elämän menestyjiä ts. ei ole vain niin, että ellet ole tuolla tavoin "menestynyt", et voi mitenkään olla älykäs, sillä älykkäät menestyvät aina tilanteesta riippumtta. Kyllä, tuota näkee hoettavan, mutta jokainen oikeasti älykäs toki ymmärtää mitä hölynpölyä tuo on. Ja totta kai moni menestyykin, sillä onneksi _todella_ vakaviin ja kaikenkattaviin vaikeuksiin joutuu kuitenkin harvempi, mutta väite, ettäkö myös olisi mahdollista, on silkkaa i..dotismia. Ja en jaksa enää kaiken kokemani jälkeen kirjoittaa tämän korrektimmin. Sori siitä. 

Suurin osa joilla, on korkea äly, käsittääkseni vähintään dissosioi. Mieli jakautuu vähintään lievästi.

Ihmiset oireilevat eri tavoin eikä tässäkään ole mitään tiettyä vakiota. Itselläni ei esimerkiksi ole koskaan ollut mitään dissosiaatioon tai mihinkään vastaavaan viittaavaakaan. Ja se, että joku minua tai elämääni oikeasti ja kokonaisuudessaan tuntematon ja tietämätön kuvittelee kirjoitusteni tai hajanaisten ehkä vain osin tai ei lainkaan paikkaansa pitävien tietojen pohjalta niin, on silkkaa hölynpölyä. Kerron tämän vain siksi, että törmään tähän silloin tällöin. Olen vain laaja-alainen, kaikesta kiinnostunut, luova, herkkä ja helposti ympäristöön reagoiva, joten esim. puhe- tai sanontatavat tarttuvat minuun helposti ja minusta on myös luontevaa sopeuttaa itseään ympäristöön. Sehän ei tarkoita mielipiteidensä hylkäämistä tmv. eli ihminen ei muutu millään tavoin toiseksi. Itselläni nämä ovat ainakin erityisestä herkkyydestä, korkeasta älystä sekä luovuudesta johtuvia eikä dissosiaatiota ja voisin kuvitella, että joillakin muillakin nämä asiat voidaan sekoittaa. En toki väitä etteikö myös dissosiaatioherkkyyttä ja -taipumusta voisi olla ja esiintyisikin, mutta ihan aina ei ole siitäkään kyse.

Myönnän myös, että anonyyminä annan myös joskus ihan tarkoituksella palaa täysillä, mutta se ei tarkoita, että tunteeni heilahtelisivat saatikka etteivätkö ne olisi hallinnassani. Myös vireystasoni ja muut sairaudet vaikuttavat ajatteluuni ja kirjoittamiseeni _todella_ paljon. Joinakin migreeni-, kipu- ja väsymyshetkinä en edes näe oikein kunnolla ja tekstistä puuttuu sanoja ja teksti sisältöineen on muutenkin vähän mitä on, sillä tosiaan hyvä että edes koko kirjoittaminen onnistuu saati sitten muu. Väsyneempänä en myöskään jaksa pinnistää yhtä paljon, vaan sallin itselleni vähän helpommin itselleni pääsääntöisesti epätyypilliset ikävämmät ilmaisut/mielipiteet ja esim. huolimattomamman/puhekielisen kirjoitustyylin (tosin täällä käytän ylipäätään enimmäkseen puhekieltä). Samoin jos ja kun kohtaan paljon myös haukkumista, en minäkään sitten säästele sanojani ja saatan sanoa jotain sellaistakin, mitä en ihan täysin tosissani välttämättä ajattele tai "kostan" sillä muiden tai sen toisen minulle aiheuttaman kivun, myönnän reilusti tämänkin. Saatan myös jatkaa sillä tyylillä samassa yhteydessä jatkossakin, vaikka toisinaan yritän jaksaa nousta sen yläpuolelle ja kirjoitan sitten sen mukaisesti. Olen kuitenkin koko ajan täysin tietoinen itsestäni ja ajatuksistani ja kaikesta tuosta mitä kirjoitin sekä ne ovat hallinnassani eli kyse ei ole dissosiaatiosta. Kaikki em. huomioon ottaen on totta kai sinänsä ymmärrettävää, että ihmiset saattavat joskus ajatella noin tai tekevät muita ties millaisia johtopäätöksiä olkoonkin, että olen kyllä toistuvasti yrittänyt sanoa, etteivät viitsisi, sillä se on täysin turhaa eivätkä he pysty siihen, koska he eivät kerta kaikkiaan tiedä. 

Jatkan vielä, kun kaikki ei mahtunut tuohon edelliseen viestiin eli vaikka osallistuminen ja kirjoittaminen on joskus enemmän tai vähemmän hankalaa, teen sitä silti, sillä en jaksa aina vain olla ja kaipaan silloin tällöin ja jonkinverran kontaktia muihin. Niin ja olen myös ollut koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän kontaktissa ammattilaisiin, tehnyt valtavasti töitä itseni kanssa ja perehtynyt asioihin sekä käynyt vuosien intensiivisen terapian ja ollut noissa kontakteissa täysin avoin kertoen kaiken sekä näyttäen tunteeni laidasta laitaan eli virheitä tai puutoksia diagnooseissani ei ole ja tämä on fakta eli minun analysointini ja diagnosointini voi jokainen sitä yrittävä vihdoin lopettaa. Kaikkein parhaiten muutaman läheiseni lisäksi minut tuntee entinen terapeuttini ja onkin todella harmi, etteivät hänen tekstinsä ole esim. omakannassa, koska kyseessä oli yksityinen terapia. Mutta tässä siis oma esimerkkini ja tarinani.

JK Huomaan, että etenkin loppua kohden teksti alkaa olla taas täynnä pitkiä epäselvempiä lauseita, mutta en jaksa alkaa korjaamaan niitä. Oli pakko tehdä tässä kirjoittamisen lomassa pari muutakin juttua, joten ajatus katkesi hetkeksi ja toisaalta sitten taas tuli mieleen jotain minkä halusin vielä lisätä ja tarkentaa, joten lopputulos on sitten tässä...mutta kuten sanottu, en nyt jaksa enempää ja ehkä tästä saa ainakin enimmäkseen selvän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset pärjää koulussa, miehet työelämässä.

Naiset pärjää koulussa JA työelämässä. Naiset on ahkerampia, tarkempia, oma-aloitteisempia sanoi eräs pomoni (mies) ja oli tyytyväinen kun oli halpoja työntekijöitä. Naiset on keskimäärin paljon parempia asiakaspalvelijoita (oma kokemus). Naisten johtamat/perustamat yritykset tuottavat paremmin (tutkittu juttu).

Miehet saa parempaa palkkaa kun pomo on mies. Voi perseillä ihan huolella eikä haittaa mitään. Nainen ei saisi tehdä yhtään virhettä. "Tasa-arvo" toimii näin työelämässä.

Tämä. Valtaosa uusista keksinnöistä on edelleen naisten tekemiä.

Se ettei ole näyttöä älykkyydestä ei ole osoitus ettei sitä ole olemassa. Kyllä naisetkin keksisivät jos haluaisivat.

Tämä. Minua inhottaisi miljoonatienestit. Olen mieluummin hoitaja ja lakkoilen matalampien palkkojen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaperäinen stressi estää keskittymisen. Introverttius.

Juuri näin, samoin kuin sängyn pohjalle vievä masennus, paha paniikkihäiriö ym. Älykkyys ei tietenkään estä muutakaan sairastamista tai auta välttämättä avunsaannissa ja kyllä, moni ilmeisen vähemmän älykäs tuntuu ajattelevan näin ja minullekin on tämä joskus ihan suoraan sanottu. Jos ja kun ihmistä ei oikein kuunnella tai resursseja ei ole, niin siinähän sitten olet, sillä itseparannuskykyä älykkyys ei tuo eikä kaikki vaivat ole itsehoidettavia. Niin, kukapa sitä nyt tietäisi OMAN kehonsa tuntemuksista tai osaisi etsiä ja yhdistää tietoa eikö? Saati sitten, jos on yksikin mt-diagnoosi (kaikkein hölmöimmät tukeutuvat todella vanhoihin sittemmin kiistatta vääriksi osoittautuneisiin arveluhin...), niin se tuntuu olevan monelle yhtä kuin realiteettitajun puute, vaikka kyse olisi vain masennuksesta tai muusta vastaavasta, joilla ei ole vaikutusta asioiden realistiseen hahmottamiseen ainakaan silloin, kun sairaus ei ole kaikkein vakavimmillaan. On pikemminin niin, että masentuneet ymv. ymmärtävät asioita realistisemmin kuin muut. Tästä on siis tutkimusnäyttöäkin eli kyseessä ei ole vain oma mielipiteeni.

Pahin yhdistelmä tällaisissa vaurioittavissa tapauksissa lienee erityinen herkkyys, korkea älykkyys ja alusta asti vakavasti traumatisoiva kasvuympäristö, jossa ei ole turvallisia ihmisiä lainkaan (minussa tämä näkyi jo vauvasta asti). Tuo yhdistelmä sairastuttaa varmuudella ja pahasti jo ennen kuin ihminen ehtii täysi-ikäiseksi. Sen jälkeen elämä on pitkälti pelkkää yritystä tervehtyä ja selvitä eikä siihen saisi tulla enää yhtään isompaa lisävastoinkäymistä. Ja kun psyyke alkaa vihdoin olla kunnossa, on kaikki helposti muuten ohi ja menetykset korvaamattomia ja/tai fysiikka pettää vuosikymmenten rääkin jälkeen.

Tiesin nuorempana myös yhden todistetusti älykkään skitsofreenikon. Hänen sairautensa ei ollut lainkaan parannettavissa eikä hän pystynyt opiskelemaan edes lääkkeiden avulla eli ei, kaikki älykkäät eivät todellakaan ole vain akateemikkoja tai liike-elämän menestyjiä ts. ei ole vain niin, että ellet ole tuolla tavoin "menestynyt", et voi mitenkään olla älykäs, sillä älykkäät menestyvät aina tilanteesta riippumtta. Kyllä, tuota näkee hoettavan, mutta jokainen oikeasti älykäs toki ymmärtää mitä hölynpölyä tuo on. Ja totta kai moni menestyykin, sillä onneksi _todella_ vakaviin ja kaikenkattaviin vaikeuksiin joutuu kuitenkin harvempi, mutta väite, ettäkö myös olisi mahdollista, on silkkaa i..dotismia. Ja en jaksa enää kaiken kokemani jälkeen kirjoittaa tämän korrektimmin. Sori siitä. 

Suurin osa joilla, on korkea äly, käsittääkseni vähintään dissosioi. Mieli jakautuu vähintään lievästi.

Ihmiset oireilevat eri tavoin eikä tässäkään ole mitään tiettyä vakiota. Itselläni ei esimerkiksi ole koskaan ollut mitään dissosiaatioon tai mihinkään vastaavaan viittaavaakaan. Ja se, että joku minua tai elämääni oikeasti ja kokonaisuudessaan tuntematon ja tietämätön kuvittelee kirjoitusteni tai hajanaisten ehkä vain osin tai ei lainkaan paikkaansa pitävien tietojen pohjalta niin, on silkkaa hölynpölyä. Kerron tämän vain siksi, että törmään tähän silloin tällöin. Olen vain laaja-alainen, kaikesta kiinnostunut, luova, herkkä ja helposti ympäristöön reagoiva, joten esim. puhe- tai sanontatavat tarttuvat minuun helposti ja minusta on myös luontevaa sopeuttaa itseään ympäristöön. Sehän ei tarkoita mielipiteidensä hylkäämistä tmv. eli ihminen ei muutu millään tavoin toiseksi. Itselläni nämä ovat ainakin erityisestä herkkyydestä, korkeasta älystä sekä luovuudesta johtuvia eikä dissosiaatiota ja voisin kuvitella, että joillakin muillakin nämä asiat voidaan sekoittaa. En toki väitä etteikö myös dissosiaatioherkkyyttä ja -taipumusta voisi olla ja esiintyisikin, mutta ihan aina ei ole siitäkään kyse.

Myönnän myös, että anonyyminä annan myös joskus ihan tarkoituksella palaa täysillä, mutta se ei tarkoita, että tunteeni heilahtelisivat saatikka etteivätkö ne olisi hallinnassani. Myös vireystasoni ja muut sairaudet vaikuttavat ajatteluuni ja kirjoittamiseeni _todella_ paljon. Joinakin migreeni-, kipu- ja väsymyshetkinä en edes näe oikein kunnolla ja tekstistä puuttuu sanoja ja teksti sisältöineen on muutenkin vähän mitä on, sillä tosiaan hyvä että edes koko kirjoittaminen onnistuu saati sitten muu. Väsyneempänä en myöskään jaksa pinnistää yhtä paljon, vaan sallin itselleni vähän helpommin itselleni pääsääntöisesti epätyypilliset ikävämmät ilmaisut/mielipiteet ja esim. huolimattomamman/puhekielisen kirjoitustyylin (tosin täällä käytän ylipäätään enimmäkseen puhekieltä). Samoin jos ja kun kohtaan paljon myös haukkumista, en minäkään sitten säästele sanojani ja saatan sanoa jotain sellaistakin, mitä en ihan täysin tosissani välttämättä ajattele tai "kostan" sillä muiden tai sen toisen minulle aiheuttaman kivun, myönnän reilusti tämänkin. Saatan myös jatkaa sillä tyylillä samassa yhteydessä jatkossakin, vaikka toisinaan yritän jaksaa nousta sen yläpuolelle ja kirjoitan sitten sen mukaisesti. Olen kuitenkin koko ajan täysin tietoinen itsestäni ja ajatuksistani ja kaikesta tuosta mitä kirjoitin sekä ne ovat hallinnassani eli kyse ei ole dissosiaatiosta. Kaikki em. huomioon ottaen on totta kai sinänsä ymmärrettävää, että ihmiset saattavat joskus ajatella noin tai tekevät muita ties millaisia johtopäätöksiä olkoonkin, että olen kyllä toistuvasti yrittänyt sanoa, etteivät viitsisi, sillä se on täysin turhaa eivätkä he pysty siihen, koska he eivät kerta kaikkiaan tiedä. 

Jatkan vielä, kun kaikki ei mahtunut tuohon edelliseen viestiin eli vaikka osallistuminen ja kirjoittaminen on joskus enemmän tai vähemmän hankalaa, teen sitä silti, sillä en jaksa aina vain olla ja kaipaan silloin tällöin ja jonkinverran kontaktia muihin. Niin ja olen myös ollut koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän kontaktissa ammattilaisiin, tehnyt valtavasti töitä itseni kanssa ja perehtynyt asioihin sekä käynyt vuosien intensiivisen terapian ja ollut noissa kontakteissa täysin avoin kertoen kaiken sekä näyttäen tunteeni laidasta laitaan eli virheitä tai puutoksia diagnooseissani ei ole ja tämä on fakta eli minun analysointini ja diagnosointini voi jokainen sitä yrittävä vihdoin lopettaa. Kaikkein parhaiten muutaman läheiseni lisäksi minut tuntee entinen terapeuttini ja onkin todella harmi, etteivät hänen tekstinsä ole esim. omakannassa, koska kyseessä oli yksityinen terapia. Mutta tässä siis oma esimerkkini ja tarinani.

JK Huomaan, että etenkin loppua kohden teksti alkaa olla taas täynnä pitkiä epäselvempiä lauseita, mutta en jaksa alkaa korjaamaan niitä. Oli pakko tehdä tässä kirjoittamisen lomassa pari muutakin juttua, joten ajatus katkesi hetkeksi ja toisaalta sitten taas tuli mieleen jotain minkä halusin vielä lisätä ja tarkentaa, joten lopputulos on sitten tässä...mutta kuten sanottu, en nyt jaksa enempää ja ehkä tästä saa ainakin enimmäkseen selvän. 

'

Ei sun tarvitse ottaa itseäsi noin vakavasti, olit älykäs tai et. 

Kyllä. Äärimmäisen introvertti ja erikoisen oloinen ihminen. Työelämä on kuitenkin pitkälti keskivertoa varten. Mikäli menestyksellä ajatellaan työelämässä menestymistä.

Kyllä pääsääntöisesti kaikki tuntemani koulussa pärjänneet ihmiset

ovat nenestyneet elämässään, jos ei ole ollut mt-ongelmia tai fyysisiä

sairauksia. En nyt äkkiseltään keksi ketään, joka ei olisi menestynyt.

mitä menestyminen kenellekin tarkoittaa. yhteiskunnan kannalta menestyjä toimittaa valtiolle veroja kamalasti. minun mielestä menestyjä tekee vain minimin elääkseen, ja vapaa-aikaa on runsaasti käytössä. menestyjä kuuluu lions-klubiin tai johonkin muuhun "mä luulen olevani jotakin" kerhoon. tunnen monta lukenutta ihmistä, jotka pskat nakkaa työuralle, maineelle ja suurille tuloille. eivät he ole epäonnistuneet, vaan järkeistäneet elämän. 

Koska menestyminen perustuu siihen että :

-synnyt varakkaaseen perheeseen ja että on jo suhteet ennestään olemassa

-hyödynnät muita ihmisiä ja petät liikekumppaneita säälittä yrityksissä

Vain näillä pärjää todellisuudessa kaikki muu on valhetta...

Suhteet on erittäin merkittäviä. Ehkä merkittävin seikka.

Toinen on tietynlainen ahkeruus ja tunnollisuus. Kaikki ei halua sillä tavalla elää ja olla, ja ihan se arkinen joka päivä tehtävä duuni ei kiinnosta. Ihan ok. Kuvittelee olevansa parempia kuin mihin ovat päässeet. Heidän kanssaan on äärimmäisen hankala tehdä töitä, kun kaikki palaute ohitetaan olan kohautuksella ja ovat muka sen oman työtehtävänsä yläpuolella. Ei muuta on kuin OF-tili tulille, sometusta ja siitä muutto Dubaihin some-tähdeksi, josta kukaan ei oikein tiedä, mitä hän tekee työkseen (vaikka siis kaikki oikeasti tietää...).  Kukin tavallaan.

Tosin "asenne on tärkeintä" on myös todellisuudesta vieras periaate. Taidot on tärkeintä.

Ihan sama minkälainen einsteini olet, jos et jaksa tehdä työtä minkään eteen, niin et tule menestymään. Laiskuus ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama minkälainen einsteini olet, jos et jaksa tehdä työtä minkään eteen, niin et tule menestymään. Laiskuus ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois.

Jeps. Mulla on ollut puolisen vuotta yksi nuori jannu "mentoroitavana". En olisi palkannut misssään tapauksessa cv:n perusteella, mutta onneksi oli fiksumpia päättäjiä.

Taitoa puuttuu vielä paljon, mutta asenne työntekoon on timanttinen. Tehtävät suoritetaan pyydetysti ja jos ongelmia tulee, niin heti kysytään apua. Toisin kun näitä nuoria on ollut koulutuksessa aiemminkin, niin oma-aloitteisuus puuttuu ja jäädään selaamaan kännykkää, kun ei ole muka mitään tekemistä.

Ikävä sanoa tämä, mutta on ollut vähän sellaista ilmapiiriä viime vuosina, että kun paperit on hankittu koulusta niin sitten ollaan valmiita heti isoihin tehtäviin. Näkyy nuorison asenteessa mielestäni.

Tunnen, mieheni. Hän on korkeasti kouluttautunut, sai hyvän ammatin, mutta on todella herkkä ja tämä monen mutkan kautta

aiheutti sen että sekaantui vääriin piireihin. Nyt tekee hanttihommia pienellä palkalla, ikää 51v,ja velkaa kovasti. Itse taas en mitenkään nero, peruskoulut vain, ja 2 lapsen äiti. Olen edennyt ilman kaikkien odotuksia työssäni ja olen hyvin tyytyväinen tilanteeseeni. Minua on auttanut sinnikkyys ja paineensietokyky, en ole koskaan luovuttanut vaikka on tullut koettua vaikka mitä. Miehelläni on herkkyyttä ja hän myös ailahtelee enemmän, ei siedä painetta.

Tästä perspektiiviä:

- kaupan kautta himaan

- rollaattorin kanssa hissitaloon torin kupeeseen elämän ehtoopuolella viimeistään