Masentunut, ahdistunut 16v poika ja paniikki täysi-ikästymisestä. Olen koettanut sanoa ettei kukaan 16v tiedä mitä haluaa elämältä mutta

Aika paha. Onko jotain erityisyyttä? Pitäisikö tutkia?

Parin vuoden päästä voi olla eri mieltä tai sitten ei.

Tuo on yllättävän tavallista, mutta kannustan hakemaan apua.

Kävin itse samaa läpi. Taustalla oli paljon herkkyyttä ja haudattuja ongelmia, myös perheen. Epävakaa maailmantilanne (ns. Euroopan hullu vuosi 1989) vaikutti vahvasti.

Kannattaa hoitaa ja hakea diagnoosi. Olisin tarvinnut sitä itsekin.

Hyvin normaaleja tunteita, joita ainakin herkille ja paljon pohdiskeleville nuorille tulee jossakin kohtaa. Helpottaako häntä ajatus siitä, että hän on aina teidän vanhempien lapsi ja te tuette ja autatte häntä, kun hän tarvitsee apua myös silloin kun hän on jo aikuinen.

Nyt hän ei ole vielä aikuinen ja nuo asiat, joita hän nyt murehtii tulevat sitten ajallaan. Uudet asiat pelottavat ja jännittävät, mutta ne hoituvat sitten kyllä kun ovat joskus ajankohtaisia. Hyvin harva 16-vuotiaista todellakaan tietää vielä tuossa vaiheessa mitä elämältään haluaa. Niistäkin jotka ajattelevat tietävänsä, huomaa suurin osa myöhemmin, että 16-vuotiaana oli vielä tosi nuori ja ehtii muuttamaan ajatuksiaan vielä moneen kertaan.

Poikasi oppii ja kehittyy vielä paljon ja myöhemmin hän on kypsempi noille asioille, jotka nyt pelottavat. Aivotutkijoiden mukaan ihmisen aivot saavuttavat aikuisen rakenteensa ja toimintakykynsä vasta noin 25-vuotiaana. 16-vuotias on hyvin nuori vielä ja saa sellainen ollakin. Vaikka pojan tunteet ja ajatukset ovat ihan normaaleja, kannattaa hänen ehdottomasti käydä juttelemassa asiantuntijan kanssa, jos ajatukset tuntuvat ahdistavilta ja masentavilta.

Libido ei ole pysynyt fysiikan mukana, tasoittuu vuodessa parissa. 

Minulla oli samanlainen vaihe teininä. Olin myöskin noin 15-16v. Minua helpotti tieto siitä, että minulla ei ole kiirettä mihinkään ja minua autetaan. Vanhempani lohduttivat, että saan asua niin kauan kotona kuin haluan ja he auttavat kyllä miettimään, mitä haluan tulevaisuudessa.

Noh, vaihe tuli ja meni. Kesti pari kuukautta, kun ahdistuneisuutta oli. Muutin ylioppilaana toiseen kaupunkiin, enkä jäänyt vanhempieni nurkkiin pyörimään. Enkä tarvinnut apua ammatinvalinnassa sitten lopulta.

Ei sitä tarvikaan tietää, mitä haluaa isona. Mä oon 41v enkä vieläkään tiedä.

Sitä voi kokeilla kaikenlaista erilaista ja tehdä mitä milloinkin -siinä ainakin oppii ja huomaa, mitä ei halua, jos ei muuta. :)

Sekin jo jotain.

Itseäni ahdisti sama asia nuorena kovasti. Jonkun verran helpotti, kun lähdin lukion jälkeen Saksaan au pairiksi + muihin töihin ja pidin useamman välivuoden töitä tehden. Lähdin opiskelemaankin, mutta en koskaan varsinaisesti päätynyt sille alalle töihin. 

Sano lapsellesi, että ei ole kiire eikä haittaa, vaikkei tiedä mistään mitään, mitä haluaa. Aina voi seikkailla vaikka ulkomailla erilaisia keikkahommia tehden, kunnes kyllästyy. Tai jos ei kyllästy, niin sehän kiva. :)

Olen 36-vuotias ja tunnen ihan samoin :D En haluaisi vastuuta, velvollisuuksia, töitä tai omaa kotia, vaan haluaisin olla vapaa kuin eskarilainen. Mutta minkäs teen, pakkohan tässä on yrittää olla yhteiskuntakelpoinen.

Oikeasti, aikuisena olo on välillä tosi pyllystä.

Ja sääliksi käy nuoria, jotka joutuvat tosi aikaisin päättämään uravalinnat ja joilla riippuu tulevaisuus pitkälti esim. yo-tokarin arvosanoista ja muusta joutavasta. Itse sain sentään 16-vuotiaana olla huoleton.

Poika taitaa olla h omppeli, eikö?

Tuon ikäisen ei vielä tarvikkaan tietää, 16v on tosi nuori ja vasta kehittymässä aikuiseksi. Välillä sitä toivoo et sais itekkin olla vielä yhtä nuori ja elämä edessä, tekisin monta asiaa toisin

M26