Lue keskustelun säännöt.
Lenkkeily ei paranna vakavaa masennusta
18.04.2023 |
Viime aikoina on hehkutettu, että lenkkeily parantaa masennuksen. Alakulon ja vaikkapa työstä johtuvan v-tutuksen kohdalla lenkkeily on toimiva ratkaisu. Mutta masennuksen kohdalla: kun mikään ei tunnu miltään, tai no jos tunnet jotain niin se on epätoivoa ja häpeää. Fyysisesti olet aivan naatti, raajat eivät liiku vaikka haluaisitkin.
Mutta mikä sen masennuksen aiheuttaa? Minulla itselläni juuret ovat jo ihan varhaisissa kiintymyssuhteissa. Olin vahinkolapsi, tosin avioliittoon syntynyt. Tuon liiton piti olla vanhempieni unelmissa lapseton, mutta pillerit pettivät. Pilasin äitini urasuunnitelmat ja tuhosin vanhempieni liiton. Tätä olen saanut kuulla ihan pienestä asti, että olen ilonpilaaja. En ole saanut ratkottua tätäkään solmua missään terapiassa ja lääkkeistäkään ei ole ollut apua. Jos t*ppaisin itseni, se tuskin vanhempiani hetkauttaisi. Olen vaan niin nynny, että en uskalla tehdä sitä sillä pelkään epäonnistuvani ja joutuvani letkuihin.
Suoritan töitä ja elämää. Tai no: nyt olen viidettä kuukautta työttömänä, kun sain viimeisimmässä työssäni koeaikapotkut (olin pomoni mukaan hyvä työntekijä, mutta liian ynseä työyhteisössä). Suoritin myös jo ala-asteella kun vanhempia piti miellyttää. Tosin kun hain ja pääsin yliopistoon, niin se oli kuulemma sitten huuhaa-alaa.
Välien katkominen ja muutto kauas perheestä eivät ratkaisseet ongelmiani. Eikä edes mielenterveydellinen hoito ml. osastojaksot. Olen koko elämäni elänyt tuntien, etten kelpaa kenellekään ja minulle on ihan oikein joutua hylätyksi. Olen itsekin tuhonnut masennukseni vuoksi useita ystävyys- ja parisuhteita ja en puolustele käytöstäni. Masennus on kamalampaa kuin ALS tai syöpä, uskallan veikata.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu terapiaan. Olet liiaksi kiinni vanhemmissasi ja voi olla, että et pääse irtautumaan ilman ulkoista tukea. Minulla meni nelikymppiseksi asti vanhempiani ja heidän pettymystään kuunnellen, kunnes pääsin irtautumaan. Olisi saanut tapahtua jo 15-18 vuotta aikaisemmin.
Kyllä. Vakavasti masentunut tarvitsee apua, ja mahdollisesti mielialalääkityksen päästäkseen jonkinlaiseen alkuin ja rytmiin elämässään, ja tukea.
Lenkkeily ei paranna ketään mistään. Mutta on osoitettu selvästi, että rauhallinen noin tunnin kävely luonnossa alentaa verenpainetta ja rauhoittaa mieltä. Masentuneen / ahdistuneen kannattaa ehdottomasti ottaa vähintään puolebn tunnin, mieluummin tunnin rauhalliset kävelyt päivittäiseen ohjelmaan heti vaan kun pääsee ylös sängystä. Ja puhelimet jne häiriötekijät pois, kuuntelemaan luonnonääniä.
Faktahan on, että masennukseen löytyy parannus vain ihmisestä itsestään. Ei ole (vielä ainakaan) läkkeitä tai hoitoa joka parantaa. On vaan mielialalääkkeitä jotka tasaa pahimmat ahdistukset ja masennuksen tunteet, mutta samalla ne vie ilon tunteet. Ne on tarkoitettu siihen akuuttiin pahaan vaiheeseen ja tarkoitus olisi pikkuhiljaa päästä niistä sitten eroon. Terapia voi auttaa käsittelemään masennuksen syitä tai pohtimaan tilannetta, mutta sekään ei yksin paranna. Se parannus pitää kaiken tuon avulla löytää itsestä.
No jaa. Itsellä ainakin masennuksen juurisyy on itselle aikalailla täysin epäsopimaton ja ei-omannäköinen elämä ja tämän tosiasian ymmärtämiseen meni valitettavasti liian kauan.
Sitä siis nuorena ja jo lapsena yritti olla vaan muiden mieliksi ja sopeutua sellaiseen elämään, joka muiden mielestä oli oikeanlaista eli kaikki isotkin valinnat murrosiässä meni sitten melkoisen metsään. Silti sitä sinnikkäästi vaan jaksoi ja jatkoi itselle väärään suuntaan, koska kuvitteli sen olevan "oikein" ja luotti että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Toisaalta sitä myös oletti, että ei elämän nyt mitään herkkua tai mukavaa kuulu ollakaan vaan että se sellainen tympeys ihan kaikissa pikkuasioissakin on ihan normaalia, eikä minkään kuulukaan mennä sujuvasti tai olla helppoa.
Sitten tulikin stoppi vähän päälle 30-vuotiaana ja kaikki voimat oli poissa. Siinä meni pari-kolme vuotta ihan sumussa ja hoidin ainoastaan ihan vaan pakolliset (eli kävin töissä ja maksoin laskut) eikä yhtään mitään muuta. Lopulta sitten meni työpaikka alta ja jäin työttömäksi.
Sen myötä sitten aukesi silmät sille kuinka vääränlainen elämäni olikaan ja ekaa kertaa tutustuin itseeni. Ja se oikea minä olikin käytännössä aivan kaikessa täysin päinvastainen kuin se elämä jota olin siihen asti elänyt. Ilmankos kaikki oli ollutkin hankalaa, tympeää ja sellaista juoksuhiekassa tarpomista.
Tuon tajuaminen ei ollut kyllä varsinaisesti mikään onni, koska ajoitus oli ihan pielessä ja kaikki olisi pitänyt tajuta ainakin viimeistään viisi, mieluummin jo 10 vuotta aiemmin koska eihän niitä itselle aidosti sopivia elämän suuria linjauksia voinut enää alkaa rakentamaan nollasta.
Tuossa iässä olisi pitänyt jo olla se kaikki jos sen tässä elämässä haluaisi saavuttaa ja se ei mitenkään mielialaa kohentanut, että just kun tiedosti sen kaiken mikä elämässä on pielessä, miksi olen uupunut sekä masentunut ja vihdoin löysin ne asiat jotka oikeasti on aidosti omannäköisiä ja joissa olisin oikeasti ollut todennäköisesti hyvä ja onnistunutkin, niin niitäpä ei enää ollut edes tarjolla vaan se juna oli mennyt jo. Ja minä jäin kuin nalli kalliolle.
En tiedä mikä määrä työstämistä voisi poistaa tämän kaiken ymmärtämisen tai edes auttaa hyväksymään sen, että elämä meni aivan päin sitä itseään enkä päässyt ikinä edes yrittämään sellaisen elämän elämistä jonka kokisin omakseni? Toki siinä ei auta mitkään pillerit (enkä niitä edes halua) eikä kyllä lenkkeilykään. Päinvastoin, mitä enempi liikkuu niin sitä enemmän on aikaa ajatuksille jotka sattuneesta syystä ei ole mitenkään erityisen positiivisia tai rakentavia. Sitä vaan hoksaa aina jotain uutta mieluisaa/tärkeää jota ilman pitää vaan jatkossakin elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
juuri tulin kävelyltä ja ei kyllä ole sen parempi olla.
Yritä jatkaa sitkeästi ja tee pidempiä lenkkejä ja jos olet siinä kunnossa että voisit vaikkapa juosta, niin kannattaa kokeilla! Fyysinen rasitus auttaa useimpia nukahtamaan paremmin ja uni on levollisempaa. Tsempit sullekin, masennus kulkee myös mun mukana, mutta nyt jo valoa näkyvissä.
Vierailija kirjoitti:
Olet ottanut tuon lenkkeilyn varmaan jotenkin stereotyyppisesti. Sitähän on kovin monenlaista ja veikkaan, ettet ole kokeillut. Voi kävellä luonnossa, poluilla tai ilman polkuja, geokätköillä, kalastaa, kiertää kansallisppuistot jne. Voi kävellä töihin, juosta radoilla, mennä kenttäurheiluseuroihin ja kuntopiireihin. Voi suunnistaa, vaeltaa, villasukkajuosta. Maksaa vähemmän kuin terapia. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että luontoliikunta toimii, vaikka terapeutti olenkin. Sen ei tarvitse olla monotonista ja samanlaista, luonnossa voi kirjoittaa ja valokuvata ja tuijottaa nuotiota. Ihan siinä on oma itse rajana.
Luontoliikunta on ainakin minulle se mikä minulle toimii, mutta sen harrastaminen on pk-seudulla käytännössä mahdotonta. Täällä ulkoilu- ja lenkkeilymaastot on aika monotonisia ja pääsääntöisesti joutuu liikkumaan jossain autotien varressa tai vaihtoehtoisesti jollain pientalo/asuntoalueella jossa varsinkaan näin keväällä (tai kesällä) ei ole rauhasta tai hiljaisuudesta tietoakaan.
Uskoisin, etten edes ole ainoa joka tästä kärsii ja saattanee hyvinkin jopa olla, että lisääntyneet mielenterveysongelmat ei yksinomaan olekaan vain älylaitteiden tai työelämän syytä vaan nimenomaan seurausta tästä, että kaikki paikat rakennetaan täyteen, ihanat isot puut kaadetaan pois ja se vähäinenkin luonto/vehreys katoaa ja kaikkialla on vaan ihan liikaa ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Liikunta ulkona auttaa kyllä masennukseen, mutta siinä kohtaa kun diagnoosi on vakava masennus on sängystä nousukin jo raskasta. Mutta jos on yhtään virtaa hyvänä päivänä, kannattaa mennä ulos kävelylle. Sitä kun tekee aina kun jaksaa, niin jossain kohtaa huomaa, että niitä hyviä päiviä on useammin.
Se on pahinta maata kotona märehtimässä ongelmiaan. Kun ne ongelmat ovat pääkopassa, se on jo puoli voittoa kun onnistuu ajattelemaan jotain muuta.
Oletko sä ikinä lenkkeillyt? Siinähän sitä just vasta onkin aikaa olla omien ajatustensa kanssa ja mielensyövereistä putkahtelee sellaisiakin asioita jotka on syystäkin yrittänyt jättää taakseen ja unohtaa. Toki myös sellaisia joiden aiheuttamia tuntemuksia ei ole koskaan antanut itselleen edes lupaa ajatella.
Traumaterapiaan ja traumoihin erikoistuneelle terapeutille meno, siinä olisi yksi superiso avain. Muut terapiasuunnat on lähinnä jonkun "pienen" ongelman hoitamista. Jooga voisi auttaa, tutkimusten mukaan auttaakin. Lämmöllä suositus kirjalle "Jäljet kehosssa" (Bessel van der Kolk)
Tärkeintähän olisi tietysti kääntää se vanhempien sättimispuhe päässä toiseksi. HE ovat tehneet valinnan jatkaa raskautta sen alkaessa. Et sinä. Sinä et päättänyt, että synnynpä tänne nyt vanhempieni kiusaksi. He päättivät pitää sinut, mutta ulkoistivat oman vastuunsa tästä päätöksestä sinuun. Että se olisi jotenkin sinun syy, kun synnyit. Kukaan ei synny, jos tätä ei synnytä. Se on tietoinen valinta vanhemmiltasi, sinä et voi olla vastuussa siitä, että he tietoisesti valitsivat raskauden jatkumisen ja sinun syntymäsi, sekä sinun pitämisesi. Suomessa abortti ja adoptio ovat olleet vaihtoehtoja jo kauan. Mikään "Mitä ne muut nyt ajattelee, jos tehdään abortti/annetaan adoptioon?!" ei ole myöskään sinun vastuullasi, koska sekin on vanhempiesi aktiivinen päätös. Sen seuraukset kuuluvat vanhemmillesi, eivät sinulle, vaikka onhan se mukavampaa uhriutua marttyyriksi, että "Yhyy, tein paskan valinnan, se on jonkun muun syy".
terveisin toinen vanhempiensa elämän pilannut vahinkolapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu terapiaan. Olet liiaksi kiinni vanhemmissasi ja voi olla, että et pääse irtautumaan ilman ulkoista tukea. Minulla meni nelikymppiseksi asti vanhempiani ja heidän pettymystään kuunnellen, kunnes pääsin irtautumaan. Olisi saanut tapahtua jo 15-18 vuotta aikaisemmin.
Kyllä. Vakavasti masentunut tarvitsee apua, ja mahdollisesti mielialalääkityksen päästäkseen jonkinlaiseen alkuin ja rytmiin elämässään, ja tukea.
Lenkkeily ei paranna ketään mistään. Mutta on osoitettu selvästi, että rauhallinen noin tunnin kävely luonnossa alentaa verenpainetta ja rauhoittaa mieltä. Masentuneen / ahdistuneen kannattaa ehdottomasti ottaa vähintään puolebn tunnin, mieluummin tunnin rauhalliset kävelyt päivittäiseen ohjelmaan heti vaan kun pääsee ylös sängystä. Ja puhelimet jne häiriötekijät pois, kuuntelemaan luonnonääniä.
Faktahan on, että masennukseen löytyy parannus vain ihmisestä itsestään. Ei ole (vielä ainakaan) läkkeitä tai hoitoa joka parantaa. On vaan mielialalääkkeitä jotka tasaa pahimmat ahdistukset ja masennuksen tunteet, mutta samalla ne vie ilon tunteet. Ne on tarkoitettu siihen akuuttiin pahaan vaiheeseen ja tarkoitus olisi pikkuhiljaa päästä niistä sitten eroon. Terapia voi auttaa käsittelemään masennuksen syitä tai pohtimaan tilannetta, mutta sekään ei yksin paranna. Se parannus pitää kaiken tuon avulla löytää itsestä.
No jaa. Itsellä ainakin masennuksen juurisyy on itselle aikalailla täysin epäsopimaton ja ei-omannäköinen elämä ja tämän tosiasian ymmärtämiseen meni valitettavasti liian kauan.
Sitä siis nuorena ja jo lapsena yritti olla vaan muiden mieliksi ja sopeutua sellaiseen elämään, joka muiden mielestä oli oikeanlaista eli kaikki isotkin valinnat murrosiässä meni sitten melkoisen metsään. Silti sitä sinnikkäästi vaan jaksoi ja jatkoi itselle väärään suuntaan, koska kuvitteli sen olevan "oikein" ja luotti että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Toisaalta sitä myös oletti, että ei elämän nyt mitään herkkua tai mukavaa kuulu ollakaan vaan että se sellainen tympeys ihan kaikissa pikkuasioissakin on ihan normaalia, eikä minkään kuulukaan mennä sujuvasti tai olla helppoa.
Sitten tulikin stoppi vähän päälle 30-vuotiaana ja kaikki voimat oli poissa. Siinä meni pari-kolme vuotta ihan sumussa ja hoidin ainoastaan ihan vaan pakolliset (eli kävin töissä ja maksoin laskut) eikä yhtään mitään muuta. Lopulta sitten meni työpaikka alta ja jäin työttömäksi.
Sen myötä sitten aukesi silmät sille kuinka vääränlainen elämäni olikaan ja ekaa kertaa tutustuin itseeni. Ja se oikea minä olikin käytännössä aivan kaikessa täysin päinvastainen kuin se elämä jota olin siihen asti elänyt. Ilmankos kaikki oli ollutkin hankalaa, tympeää ja sellaista juoksuhiekassa tarpomista.
Tuon tajuaminen ei ollut kyllä varsinaisesti mikään onni, koska ajoitus oli ihan pielessä ja kaikki olisi pitänyt tajuta ainakin viimeistään viisi, mieluummin jo 10 vuotta aiemmin koska eihän niitä itselle aidosti sopivia elämän suuria linjauksia voinut enää alkaa rakentamaan nollasta.
Tuossa iässä olisi pitänyt jo olla se kaikki jos sen tässä elämässä haluaisi saavuttaa ja se ei mitenkään mielialaa kohentanut, että just kun tiedosti sen kaiken mikä elämässä on pielessä, miksi olen uupunut sekä masentunut ja vihdoin löysin ne asiat jotka oikeasti on aidosti omannäköisiä ja joissa olisin oikeasti ollut todennäköisesti hyvä ja onnistunutkin, niin niitäpä ei enää ollut edes tarjolla vaan se juna oli mennyt jo. Ja minä jäin kuin nalli kalliolle.
En tiedä mikä määrä työstämistä voisi poistaa tämän kaiken ymmärtämisen tai edes auttaa hyväksymään sen, että elämä meni aivan päin sitä itseään enkä päässyt ikinä edes yrittämään sellaisen elämän elämistä jonka kokisin omakseni? Toki siinä ei auta mitkään pillerit (enkä niitä edes halua) eikä kyllä lenkkeilykään. Päinvastoin, mitä enempi liikkuu niin sitä enemmän on aikaa ajatuksille jotka sattuneesta syystä ei ole mitenkään erityisen positiivisia tai rakentavia. Sitä vaan hoksaa aina jotain uutta mieluisaa/tärkeää jota ilman pitää vaan jatkossakin elää.
En tiedä mitä varsinaisia päätöksiä nyt ei voisi ottaa enää uusiksi 30-vuotiaana, paitsi tietysti lapset, jos niitä on tai ei ole (ja ei saisikaan). Just tässä kuuntelin erään valmentajan puhetta, joka kertoi, että hänen luonaan kävi 35-vuotias, joka oli omasta mielestään liian vanha vaihtamaan alaa, sekä 45-vuotias, joka oli omasta mielestään freesi vaihtamaan alaa ja kokeilemaan uutta. 35-vuotias ei tehnyt mitään muutoksia, koska piti itseään panttivankina siinä "Juna meni jo"-ajatuksessa, kun taas tuoon 45-vuotiaan asiakkaan kanssa löydettiin ihan uusi elämänsuunta ja palo uuteen.
Sitten on liian myöhä, kun on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet ottanut tuon lenkkeilyn varmaan jotenkin stereotyyppisesti. Sitähän on kovin monenlaista ja veikkaan, ettet ole kokeillut. Voi kävellä luonnossa, poluilla tai ilman polkuja, geokätköillä, kalastaa, kiertää kansallisppuistot jne. Voi kävellä töihin, juosta radoilla, mennä kenttäurheiluseuroihin ja kuntopiireihin. Voi suunnistaa, vaeltaa, villasukkajuosta. Maksaa vähemmän kuin terapia. Olisin taipuvainen ajattelemaan, että luontoliikunta toimii, vaikka terapeutti olenkin. Sen ei tarvitse olla monotonista ja samanlaista, luonnossa voi kirjoittaa ja valokuvata ja tuijottaa nuotiota. Ihan siinä on oma itse rajana.
Luontoliikunta on ainakin minulle se mikä minulle toimii, mutta sen harrastaminen on pk-seudulla käytännössä mahdotonta. Täällä ulkoilu- ja lenkkeilymaastot on aika monotonisia ja pääsääntöisesti joutuu liikkumaan jossain autotien varressa tai vaihtoehtoisesti jollain pientalo/asuntoalueella jossa varsinkaan näin keväällä (tai kesällä) ei ole rauhasta tai hiljaisuudesta tietoakaan.
Uskoisin, etten edes ole ainoa joka tästä kärsii ja saattanee hyvinkin jopa olla, että lisääntyneet mielenterveysongelmat ei yksinomaan olekaan vain älylaitteiden tai työelämän syytä vaan nimenomaan seurausta tästä, että kaikki paikat rakennetaan täyteen, ihanat isot puut kaadetaan pois ja se vähäinenkin luonto/vehreys katoaa ja kaikkialla on vaan ihan liikaa ihmisiä.
Hyvä pointti. Ei joku pikkumetsikkö kaupungissa paljoa luonnonrauhaa tuo. Ja suurin osa on kuitenkin pakotettu kaupunkeihin kun muualla ei ole töitä/edes peruspalveluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu terapiaan. Olet liiaksi kiinni vanhemmissasi ja voi olla, että et pääse irtautumaan ilman ulkoista tukea. Minulla meni nelikymppiseksi asti vanhempiani ja heidän pettymystään kuunnellen, kunnes pääsin irtautumaan. Olisi saanut tapahtua jo 15-18 vuotta aikaisemmin.
Kyllä. Vakavasti masentunut tarvitsee apua, ja mahdollisesti mielialalääkityksen päästäkseen jonkinlaiseen alkuin ja rytmiin elämässään, ja tukea.
Lenkkeily ei paranna ketään mistään. Mutta on osoitettu selvästi, että rauhallinen noin tunnin kävely luonnossa alentaa verenpainetta ja rauhoittaa mieltä. Masentuneen / ahdistuneen kannattaa ehdottomasti ottaa vähintään puolebn tunnin, mieluummin tunnin rauhalliset kävelyt päivittäiseen ohjelmaan heti vaan kun pääsee ylös sängystä. Ja puhelimet jne häiriötekijät pois, kuuntelemaan luonnonääniä.
Faktahan on, että masennukseen löytyy parannus vain ihmisestä itsestään. Ei ole (vielä ainakaan) läkkeitä tai hoitoa joka parantaa. On vaan mielialalääkkeitä jotka tasaa pahimmat ahdistukset ja masennuksen tunteet, mutta samalla ne vie ilon tunteet. Ne on tarkoitettu siihen akuuttiin pahaan vaiheeseen ja tarkoitus olisi pikkuhiljaa päästä niistä sitten eroon. Terapia voi auttaa käsittelemään masennuksen syitä tai pohtimaan tilannetta, mutta sekään ei yksin paranna. Se parannus pitää kaiken tuon avulla löytää itsestä.
No jaa. Itsellä ainakin masennuksen juurisyy on itselle aikalailla täysin epäsopimaton ja ei-omannäköinen elämä ja tämän tosiasian ymmärtämiseen meni valitettavasti liian kauan.
Sitä siis nuorena ja jo lapsena yritti olla vaan muiden mieliksi ja sopeutua sellaiseen elämään, joka muiden mielestä oli oikeanlaista eli kaikki isotkin valinnat murrosiässä meni sitten melkoisen metsään. Silti sitä sinnikkäästi vaan jaksoi ja jatkoi itselle väärään suuntaan, koska kuvitteli sen olevan "oikein" ja luotti että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Toisaalta sitä myös oletti, että ei elämän nyt mitään herkkua tai mukavaa kuulu ollakaan vaan että se sellainen tympeys ihan kaikissa pikkuasioissakin on ihan normaalia, eikä minkään kuulukaan mennä sujuvasti tai olla helppoa.
Sitten tulikin stoppi vähän päälle 30-vuotiaana ja kaikki voimat oli poissa. Siinä meni pari-kolme vuotta ihan sumussa ja hoidin ainoastaan ihan vaan pakolliset (eli kävin töissä ja maksoin laskut) eikä yhtään mitään muuta. Lopulta sitten meni työpaikka alta ja jäin työttömäksi.
Sen myötä sitten aukesi silmät sille kuinka vääränlainen elämäni olikaan ja ekaa kertaa tutustuin itseeni. Ja se oikea minä olikin käytännössä aivan kaikessa täysin päinvastainen kuin se elämä jota olin siihen asti elänyt. Ilmankos kaikki oli ollutkin hankalaa, tympeää ja sellaista juoksuhiekassa tarpomista.
Tuon tajuaminen ei ollut kyllä varsinaisesti mikään onni, koska ajoitus oli ihan pielessä ja kaikki olisi pitänyt tajuta ainakin viimeistään viisi, mieluummin jo 10 vuotta aiemmin koska eihän niitä itselle aidosti sopivia elämän suuria linjauksia voinut enää alkaa rakentamaan nollasta.
Tuossa iässä olisi pitänyt jo olla se kaikki jos sen tässä elämässä haluaisi saavuttaa ja se ei mitenkään mielialaa kohentanut, että just kun tiedosti sen kaiken mikä elämässä on pielessä, miksi olen uupunut sekä masentunut ja vihdoin löysin ne asiat jotka oikeasti on aidosti omannäköisiä ja joissa olisin oikeasti ollut todennäköisesti hyvä ja onnistunutkin, niin niitäpä ei enää ollut edes tarjolla vaan se juna oli mennyt jo. Ja minä jäin kuin nalli kalliolle.
En tiedä mikä määrä työstämistä voisi poistaa tämän kaiken ymmärtämisen tai edes auttaa hyväksymään sen, että elämä meni aivan päin sitä itseään enkä päässyt ikinä edes yrittämään sellaisen elämän elämistä jonka kokisin omakseni? Toki siinä ei auta mitkään pillerit (enkä niitä edes halua) eikä kyllä lenkkeilykään. Päinvastoin, mitä enempi liikkuu niin sitä enemmän on aikaa ajatuksille jotka sattuneesta syystä ei ole mitenkään erityisen positiivisia tai rakentavia. Sitä vaan hoksaa aina jotain uutta mieluisaa/tärkeää jota ilman pitää vaan jatkossakin elää.
En tiedä mitä varsinaisia päätöksiä nyt ei voisi ottaa enää uusiksi 30-vuotiaana, paitsi tietysti lapset, jos niitä on tai ei ole (ja ei saisikaan). Just tässä kuuntelin erään valmentajan puhetta, joka kertoi, että hänen luonaan kävi 35-vuotias, joka oli omasta mielestään liian vanha vaihtamaan alaa, sekä 45-vuotias, joka oli omasta mielestään freesi vaihtamaan alaa ja kokeilemaan uutta. 35-vuotias ei tehnyt mitään muutoksia, koska piti itseään panttivankina siinä "Juna meni jo"-ajatuksessa, kun taas tuoon 45-vuotiaan asiakkaan kanssa löydettiin ihan uusi elämänsuunta ja palo uuteen.
Sitten on liian myöhä, kun on kuollut.
Kyllä niitä vaan on. Ei 35-vuotiaana enää voi alkaa rakentamaan uraa täysin uudella alalla ja etenkään kun yksi tärkeimmistä asioista sen uran saamiseksi olisi pitänyt suorittaa alle 30-vuotiaana.
Se juna on mennyt eikä korvaavaa yhteyttä samalle alalle ole.
Ja luonnollisesti jokainen omannäköinen valinta muuttaa elämää kokonaisuutenakin ja jokainen ei-omannäköinen taasen vie monta muutakin mahdollisuutta pois ulottuvista. Isompia ja pienempiä jotka on kuitenkin sen kokonaisuuden ja oman elämän kannalta merkityksellisiä ja tärkeitä.
Eikä sitä elämää jota olisi pitänyt elää aikanaan ja ajallaan ikävuosien 15-35-välillä voi alkaa urakoimaan myöhemmin edes pikakelauksella. Edelleenkin kun on ihan jo tämä omanikäisen elämä elettävänä, joka taasen vuorostaan jää elämättä.
Se "sitku"-elämä ei toimi ei toimi tälläkään tavalla, koska elämä ei odota eikä se ole pausella sen aikaa, kun elää sitä vääränlaista elämää.
Tietenkään elämäänsä ei elä oikein eikä kunnolla nytkään ja sehän se harmittaa ja masentaa vain lisää, että on niin vaikeaa hyväksyä sitä millainen elämä on ollut, millainen se on nyt ja millaisena se myös jatkuu. Että niistä omista haaveista ja tavoitteista joutui luopumaan, vaikka ikinä ei päässyt niiden toteuttamista edes yrittämään.
Sekään ei auta yhtään, että yrittää pienemmillä asioilla tuoda elämäänsä niitä elementtejä, joita ei enää isompana kokonaisuutena voi saada. Olohan on vain kurjempi kun pienestikin pääsee kokemaan sellaista, jonka olisi voinut saada _ja olisi myös halunnut_ elämäänsä saada ja konkreettisesti huomaa mitä todella on menettänyt. Nälkä kun vaan kasvaa syödessä.
Rakas, ap. Suosittelen tutustumaan youtubessa Crappy childhood fairyn videoihin! Itsekin kärsin masennuksesta, ahdistuksesta ja kävin parivuotisen psykoterapian mutta vasta nämä videot ovat oikeasti aiheuttaneet ahaa-elämyksiä siitä miten lapsena koettu kaltoinkohtelu/laiminlyönti vaikuttaa elämääni vieläkin - ja ennen kaikkea mitä voin ryhtyä tekemään asialle.