Lue keskustelun säännöt.
Miten te, jotka olette joutuneet katkaisemaan välit lapsuudenperheeseen, kestäneet sen kaiken paineen ja ahdistuksen?
10.04.2023 |
Sen, että aina uudelle ihmiselle pitää selittää, miksi ei ole väleissä lapsuudenperheen kanssa, esimerkiksi. Ja osa uskoo, osa ei. Siinä pakostakin oma maine menee ja pitää elää aika hissukseen.
Minun taustalla sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja monenlaista kaltoinkohtelua. Isän ja äidin epäterve suhdedynamiikka, sisaruksen vaikea henkinen sairaus jne. Lapsuus oli monella tavalla kaoottinen. Kaikesta huolimatta äiti pitää kulisseja, ja sen takia moni varmaan luulee, että minulla on ollut jotenkin helppoa.
Kommentit (28)
Kiitos, että uskalsit kirjoittaa vaikeasta asiasta. Itse pohtinut jälleen pyhinä samaa, eikä minulla ole ratkaisuja.
Vanhempamme kuolivat ennenaikaisesti päihteisiin. Lapsuudenperheessä oli lääkkeiden väärinkäyttöä, johon myöhemmin yhdistyi alkoholi. Vanhemmuus oli kadoksissa aina. Toisaalta minä keskimmäisenä kannoin vastuuta senkin edestä niin, että nuorimmalla sisaruksella oli suht turvallista. Erikoinen puolestaan sai paljon tilaa ja oikeuksia, rahaa ja arvostusta olihan hän äidille rakas poika.
Kuinka ollakaan kun vanhemmat kuolivat sanoivat kaikki panostamaan sisarussuhteisiin, koska meillä on vain toisemme. Miten olla läheinen ihmisten kanssa, jotka ovat oppineet omituisen dynamiikan vuorovaikutuksessa: minä hoidan kaiken, minä olen vastuutettu, minä olen syyllistetty, minä olen hyväksikäytetty kuten jo pienenä. Miten olla läheinen siskon kanssa, joka ei ole vuosienkaan jälkeen valmis edes sanomaan ääneen, että vanhempamme olivat päihderiippuvaisia? Hän elää kuin ikuisessa dissosiaatiossa.
Silloin tällöin saan heiltä viestejä, miksemme olisi tekemisissä. Jos sitten kerron mitään omista tunteistani saan välittömästi haukut siitä kuinka olen aina ollut vaikea, marttyyri, itsekäs, kiittämätön erittelemättä kuitenkaan millä perusteella ja miten voisin parantaa kokemusta. Toki voisin pidättäytymällä sanomasta yhtäkään lausetta aloittaen minä toivoisin tai minusta tuntuu (kuten terapeutti yritti opettaa), koska sellainen oli aikanaan ja on edelleen ennenkuulumatonta. Minun on joustettava, autettava, tuettava, soviteltava.
Minua ei haittaa lainkaan se, ettemme koskaan enää tapaa tai ole muutenkaan tekemisissä. En muista varsinaisesti mitään sellaista tilannetta, jossa minulla olisi sisarusteni kanssa ollut levollinen, hyväksytty olo.
Siitä huolimatta välillä mietin miten antaa synninpäästö itselle siitä, että suojelen itseäni heiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ollut varsinaisesti koko perheestä kyse, vain isästä. Nuorena jollain tavalla vielä suojelin isääni, en halunnut kertoa hänen alkoholismistaan kellekään. Mutta hän vain jatkoi ja jatkoi mun piinaamistani, kännissä soittelua ja siitä kuinka paska olen kun en tuu koskaan käymään (sinne kamalaan hamsterikämppään kuuntelemaan känniläisen paasaamista siitä kuinka pettynyt on minuun ja kuinka teen aivan kaiken väärin) niin SE aika oli kyllä todella raskasta. Sairastuinkin masennukseen, jonka kanssa painiskelen edelleen lähes viiskymppisenä, vaikka isä on jo kuollut alkoholismiinsa ja olen tehnyt paljon työtä itseni kanssa. Mutta katkaisin välini isääni kolmekymppisenä. Annoin hänelle kyllä mahdollisuuden pyytää anteeksi minulta kuinka pahasti on minua kohdellut, mutta hän ei ottanut sitä mahdollisuutta vastaan. Päinvastoin, minua syytti kaikesta.
Joo, ensin syytti äitiäni kun otti eron hänestä juomisen takia, sen jälkeen syytti minua kun ei olla läheisiä hänen alkoholisminsa takia. Hän ei varmaan edes muistanut sitä, että soitti minulle vain ollessaan kännissä. Mulle oli samanaikaisesti iso kriisi ja iso helpotus kun poikkasin välit isääni. Olin silloin tasan 30v. Siitä kesti monta vuotta eheytyä, varsinkin kun hän jatkoi sitä syyllistämistään, mutta mähän en enää vastannut puhelimeen, enkä oikeastaan lukenut hänen viestejäänkään aina, poistin ne vaan lukematta. Eli laitoin itsesuojeluni kaiken muun edelle. Kyllä se siitä hitaasti, mutta varmasti on helpottanut. Alku oli pahinta paskaa ikinä. En käynyt missään terapiassa. Voin nykyään suht hyvin, mutta seurustella en ole kyennyt. Multa jotenkin puuttuu kyky puolustaa itseäni ja kun tiedostan sen, en halua ottaa mitään riskejä miesten värikkäässä maailmassa..
Tässä järjestyksessä, esimerkkinä vaikka juhlapyhät jotka näyttää olevan suurin triggeri aihepiirille.
En puhu aiheesta (pyhien viettosuunnitelmat)
Kerron oma-aloitteisesti tavalla joka sulkee vanhemmat pois (esim "ihan kotosalla, kiva rauhoittua omassa kodissa eikä tehdä mitään tai mennä minnekään")
Väistän kysymyksen ("en ole vielä päättänyt, saa nähdä")
Vastaan tuolla kohdan 2 tavalla.
Jos joku on niin tahditon että vielä jankuttaa (esim kerran yksi tolvana jäi jankuttamaan että etkö mene käymään "kotona"), olen takaisin töykeä. Esim tuolle tolvanalle sanoin "olen jo 42 vuotias, kyllä mun koti on siellä missä asun ja on ollut jo 25 vuotta".
Itse asiassa tuo tyyppi oli niin törkeä että jäi vielä jankkaamaam "ei kun tarkoitin etkö mene vanhemmille käymään". Siihen sanoin vaan EN ja onneksi joku muu vaihtoi puheenaihetta.
Onneksi näin typeriin ihmisiin törmää vain harvoin.
Jos kyseessä on joku potentiaalinen uusi läheinen, esim uusi ystävä tai kumppani jolle haluaa kertoa asioiden oikean laidan, niin siinäpä on hyvä persoonallisuustesti miten ko tietoon suhtautuu. Jos menee esim mitään tietämättä vanhempien puolelle, "hei ne on sun vanhemmat" tms, niin se suhde oli siinä ja parempi lopettaa se ennemmin kuin myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe tarpeelliseksi puhua yksityiselämästäni muillr ihmisille. Siten ei joudu mitään selittelemään.
Nuorempana parissakin työhaastattelussa kysyttiin, onko hyvät välit vanhempiin.
Vaikutti kuulema työssä käyntiin ja ahkeruuteen.No enpä ole vastaavaan ikinä törmännyt. Ja aina voi valehdella tai sanoa, että asia ei sinulle kuulu.
Työpaikkaa ei saa, jos vastailee noin. Itse kyllä valehtelin, että ollaan oikein mukava ja aurinkoinen perhe, heh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe tarpeelliseksi puhua yksityiselämästäni muillr ihmisille. Siten ei joudu mitään selittelemään.
Nuorempana parissakin työhaastattelussa kysyttiin, onko hyvät välit vanhempiin.
Vaikutti kuulema työssä käyntiin ja ahkeruuteen.No enpä ole vastaavaan ikinä törmännyt. Ja aina voi valehdella tai sanoa, että asia ei sinulle kuulu.
Työpaikkaa ei saa, jos vastailee noin. Itse kyllä valehtelin, että ollaan oikein mukava ja aurinkoinen perhe, heh.
No itse en kyllä edes menisi työpaikkaan, jossa tuollaisia epäolennaisuuksia kysellään. Ihan sama juttu jos kysellään lapsihaaveista, terveydentilasta tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ollut varsinaisesti koko perheestä kyse, vain isästä. Nuorena jollain tavalla vielä suojelin isääni, en halunnut kertoa hänen alkoholismistaan kellekään. Mutta hän vain jatkoi ja jatkoi mun piinaamistani, kännissä soittelua ja siitä kuinka paska olen kun en tuu koskaan käymään (sinne kamalaan hamsterikämppään kuuntelemaan känniläisen paasaamista siitä kuinka pettynyt on minuun ja kuinka teen aivan kaiken väärin) niin SE aika oli kyllä todella raskasta. Sairastuinkin masennukseen, jonka kanssa painiskelen edelleen lähes viiskymppisenä, vaikka isä on jo kuollut alkoholismiinsa ja olen tehnyt paljon työtä itseni kanssa. Mutta katkaisin välini isääni kolmekymppisenä. Annoin hänelle kyllä mahdollisuuden pyytää anteeksi minulta kuinka pahasti on minua kohdellut, mutta hän ei ottanut sitä mahdollisuutta vastaan. Päinvastoin, minua syytti kaikesta.
Joo, ensin syytti äitiäni kun otti eron hänestä juomisen takia, sen jälkeen syytti minua kun ei olla läheisiä hänen alkoholisminsa takia. Hän ei varmaan edes muistanut sitä, että soitti minulle vain ollessaan kännissä. Mulle oli samanaikaisesti iso kriisi ja iso helpotus kun poikkasin välit isääni. Olin silloin tasan 30v. Siitä kesti monta vuotta eheytyä, varsinkin kun hän jatkoi sitä syyllistämistään, mutta mähän en enää vastannut puhelimeen, enkä oikeastaan lukenut hänen viestejäänkään aina, poistin ne vaan lukematta. Eli laitoin itsesuojeluni kaiken muun edelle. Kyllä se siitä hitaasti, mutta varmasti on helpottanut. Alku oli pahinta paskaa ikinä. En käynyt missään terapiassa. Voin nykyään suht hyvin, mutta seurustella en ole kyennyt. Multa jotenkin puuttuu kyky puolustaa itseäni ja kun tiedostan sen, en halua ottaa mitään riskejä miesten värikkäässä maailmassa..
Olen ylempänä sisaruksistani kirjoittanut.
Vanhempani käyttäytyivät pitkälti juuri noin. Vastailin puhelimeen, kuuntelin, itkin, autoin, kyläilin kuvitellen, että heillä olisi vielä yksinäisempi olo jos en niin tekisi ja syyllistiväthän he tietysti. Sitä en vuosikymmeniin tajunnut, että ei juoppo muista edes kenelle on soittanut ja kuka on vastannut ja syyllistää he osasivat joka tapauksessa.
Hieman ennen isän kuolemaa olin ottanut etäisyyttä. Äidin kohdalla en ollut ehtinyt. Surun hieman annettua lopulta tilaa tajusin kokevani myös helpotusta heidän kuolemistaan. Huoli ja syyllistys oli poissa. Viimeinkin. Tunteet ovat kuitenkin olleet vaikeita käsitellä ja hyväksyä itselleen.
Eikä tässä sitten edes kaikki. Siskoni on jatkanut syyllistämistäni. Hän ei koskaan ollut sekaisin olevista vanhemmista vastuussa ja on kieltänyt historian kokonaan. Minä olin ja olen paha, erityisesti kun rakkaan isän lähes yksin jätin.
On todella sekopäistävää, kun ei ole elänyt samaa lapsuutta sisaruksen kanssa. Tavallaan onneksi ennenaikaiset kuolemat ja lääkeaineet sekä alkoholi veressä kuolemansyyraporteissa kertovat omaa tarinaansa, joka tukee sitä todellisuutta, jossa todella tiedän eläneeni.
Ei kai kukaan kysele, eikä ole tarvetta selittää. Mulla välit poikki vanhempiin.
Ei ole kukaan kysynyt, läheisimmille ystäville vaan kertonut miten asiat on. Muut olettaa vaan että minulla on vanhemmat "jossain".
Kun sain lapsia, alkoi "missä teillä isovanhemmat" hössötys. Vastasin vaan että "Kälviällä" kun siellä on miehen suku ja vanhemmat. Miksi olisin erikseen maininnut että omat vanhemmat ei ole siellä?
Pidän vähän outona että aikuiselta kysyttäisiin koko ajan vanhemmista. Minusta tuota ei tarvitse miettiä, että miten selittää. Ei sinun tarvitse selittää tuntemattomille, läheisille voit jos haluat.