Jos pitää valita, pahoittaako joku toinen mielensä, vai pahoitatko sinä, kummin yleensä teet?

Yleensä joustan itse, jos ei ole mahdottomasti vaivaa.

Minä joudun koko ajan joustamaan että mies ei pahoita mieltään. Alkaa jo riittämään.

Itse ajattelen, että olisi tervettä rajojenpitoa huolehtia itsestään ja ainakin suurimman osan aikaa antaa muiden pahoittaa mielensä. Itse he ovat tunne-elämästään vastuussa, ja samaten minä olen omastani.

En kuitenkaan aina osaa toimia näin. Kai sekin on tietyllä tavalla inhimillistä. Mitään en syö toisten mieliksi, mutta sovittuja menoja en osaa perua, vaikka olisi hyvä syy. Ahdistaa jo pelkkä aikataulujen sopiminen, kun tiedän, että en osaa sanoa ei vaikka tarve olisi.

No joo, kopioin tähän esimerkit kuitenkin:

"sukulaistäti pyytää avukseen ja sinulla on joku oma kiva odotettu meno.

Olet onnistuneesti aloittanut pudottamaan painoa ja sukulaistäti tarjoaa berliininmunkin.

Perheen mies ja teinit ei halua osallistua jouluvalmisteluihin, mutta pahoittavat mielensä, jos joulua ei laiteta."

Sukulaistädin aikataulut eivöt välttämättä ole kovin tiukat ja ei hän voi olettaa, että olisin aina silloin käytettävissä, kun hän haluaa, joten menen omiin menoihini, minulla on kuitenkin perheeni, ja työni, joten vapaa-aika on kortilla. Ehdotan toista aikaa. Kukaan ei loukkaannu.

Syön puolikkaan berliininmunkin ja nautin. Kukaan ei loukkaannu.

Perhe osallistuu niin kuin ehtivät valmisteluihin ja minä samoin. Kukaan ei loukkaannu.

N48

Vierailija kirjoitti:

Minä joudun koko ajan joustamaan että mies ei pahoita mieltään. Alkaa jo riittämään.

Ihan oma vikasi, ei miehen vika.

Vierailija kirjoitti:

Minä joudun koko ajan joustamaan että mies ei pahoita mieltään. Alkaa jo riittämään.

Jätä se

Yleensä ymmärrän, että muu toimivat kanssani juuri niin kuin minä toimin heidän kanssaan. Siksi jos en auta sukulaistätiä, niin hän tuskin auttaa minua (tosin jos olisin luvannut jotain muuta ennen auttamistarvetta, niin toki sukulaistäti ymmärtäisi, että sovituista asioista pidetään kiinni eikä loukkaantuisi).

Elämäs ei pääsääntöisesti ole mielensäpahoittamista kenellekään muulle kuin 90-luvulla ja sen jälkeen syntyneille. Muut tietävät, että valintoja joutuu tekemään eikä tarjottu berliininmunkki ole loukkaus tai mahdollisuus, se on vain berliininmunkki.

Täysin tapauskohtaista.

Ennen olin aina se joka miellytti ja jousti. Sitten opettelin rajojen vetämistä ja tervettä itsekkyyttä.

Huolehdin ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani. Sellaiset, jotka on vastuullani, on eri asia. Vien koiran aina lenkille, vaikka läheskään aina ei itseäni huvittaisi.

En minä voi tietää mistä kukakin mielensä pahoittaa. Itse pyrin elämään arvojeni ja päämäärieni mukaista elämää.

En syö sokeria, joten kieltäydyn munkeista jos sellaisia tarjotaan. Kieltäytyessäni kiitän tarjouksesta. Jos noin pienestä joku pahoittaa mielensä niin se ei kyllä ole minun ongelmani.

Jos minulla on sovittua menoa tai suunnitelmia, niin ei niitä peruta siksi että joku ehdottaa siihen kohtaan jotain muuta ohjelmaa. Eli siinäkin tapauksessa kieltäydyn kohteliaasti. 

Jos joku läheiseni pahoittaisi mielensä siitä että minä en tee jotain valmisteluja joihin hän ei itse halua osallistua (mutta kuitenkin haluaa että ne tehdään), niin huhhuh. Siinä olisi jo pari- tai perheterapian paikka.

Pääsääntöisesti kunnioitan sen osapuolen toiveita, jolla on suuremmat intressit pelissä. Aina niin ei voi tehdä, koska sekin voi olla joissakin tapauksissa kohtuutonta. Esim. jos omistan jonkin esineen joka on minulle hyvin tärkeä, mutta jota joku toinen haluaa vielä enemmän, katson että minulla omistajana on suurempi oikeus esineen pitämiseen itselläni.

Laitan oman mukavuuteni toisten edelle, MUTTA asun yksin, kartan tarpeettomia ihmiskontakteja, enkä lupaa mitään, mitä en pysty pitämään. Toisten mielen pahoittamiselta ei voi silti täysin välttyä. Viimeksi eilen tuli itsesääliviesti vanhalta kaverilta, olen ilmeisesti hirviö, kun en matkusta hänen kotikaupunkiinsa pitämään hänelle seuraa. Jätin vastaamatta viestiin. Eipä ole varaa eikä intoa matkustella.