Tunnen itseni kakkosluokan ihmiseksi, omakotitalosta vuokralle

Vierailija kirjoitti:

Pääsisin yksityiselle toki, mutten voi mennä, koska vuokra muine lisäkuluineen olisi niin paljon kallimpi.

Lisään vielä, että ikinä en ole muita ihmisiä halveksinut, enkä heitä ajattele kakkosluokan kansalaisina, jotka siellä kaupungin vuokra-asunnoissa asuvat. Mutta itseni kohdalla tämä ajatus väkisin tunkee mieleen.

"Sinne vaan, muiden luusereiden sekaan." Tämä on suora lainaus omasta aloituksestasi. Eli kannattaisi lopettaa se valehtelu ja säälin kerjääminen.

Tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Raadoin perheen elannon eteen 30 vuotta, tein pitkiä työpäiviä, maksoin omakotitalon, kesämökin, autot, laskut, meidän ulkomaan matkat, yms. ja ex vaimolle piti antaa avioerossa puolet kaikista omaisuuksista ja säästöistä.

Hän ei osallistunut käytännössä ollenkaan näiden kulujen maksuun ja meidän elintason ylläpitoon koko yhdessä olomme aikana. Vain hyvin pienellä murto-osalla.

Mies näkökulma.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut taloudellisesti todella vastuullinen.

Säästämisen ymmärsin ihan liian myöhään.

Isot velat tekee sen, että omaisuutta ei ole jaettavaksi.

Velat ja velalla hommatut tavarat jää miehelle. Ja sen myötä myös omaisuus, joka velkoja maksamalla kokoajan karttuu.

Itse saan rahaa nippanappa sen, että saan uuteen kotiin sängyt ja astianpesukoneen.

Ja auton saan.

Olen niin pienipalkkainen, että yksin en saa lainaa semmoiseen asuntoon jonka kolmen lapsen äitinä tarvitsisin. Ja alkupääomaa en siis erossa saa.

Kasvatuksessa on mennyt tosi moni asia pieleen.

Siis eihän näissä ap:n jutuissa ole mitään järkeä! On aina ollut taloudellisesti todella vastuullinen, mutta tajunnut säästää liian myöhään. Eli ei ole ollut aina taloudellisesti vastuullinen, sillä tyhmäkin tajuaa että silloin säästetään. Ihminen, joka ei tajua säästää ei todellakaan osaa hoitaa talouttaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Raadoin perheen elannon eteen 30 vuotta, tein pitkiä työpäiviä, maksoin omakotitalon, kesämökin, autot, laskut, meidän ulkomaan matkat, yms. ja ex vaimolle piti antaa avioerossa puolet kaikista omaisuuksista ja säästöistä.

Hän ei osallistunut käytännössä ollenkaan näiden kulujen maksuun ja meidän elintason ylläpitoon koko yhdessä olomme aikana. Vain hyvin pienellä murto-osalla.

Mies näkökulma.

Huonoja taloudellisia ratkaisuja olet tehnyt. Jos lapsia, toivottavasti olet kasvattanut heistä hieman viisaampia kuin isukkinsa.

Vierailija kirjoitti:

En ole kyllä itse asiaa koskaan nähnyt näin. Vaikka olisi varaa lainaan, viihdyn paremmin vuokralla. Voin nostaa kytkintä miten itse haluan ja vaihtaa maisemaa. Voin myös laittaa enemmän rahaa huvituksiin sun muihin, sillä en tarvitse yhtä isoa puskuria. Jos hella/jääkaappi menee rikki, mun ei tarvitse omasta pussista ottaa.

Vuokralla asuessa mulla on varaa palkata siivoja paristi kuussa, omakotitaloasuessa samoilla tuloilla en siihen pystyisi.

Niin voi omistusasunnostakin. Suomessa EI OLE lakia että omistamassaan asunnossa täytyy asua.

Ymmärrän sinua ap. Olin itse samassa tilanteessa 10v sitten. En ollut pystynyt kartuttamaan omaisuutta, kun mies saneli, että minun maksettava suurempi osa perheen menoista pienestä palkastani. Talo ja minulle niin rakas kesämökki oli miehen nimissä. En kestänyt enää narsistimiestä ja lähdin. Ainoa vaihtoehto oli muuttaa kaupungin vuokra-asuntoon. Pääsimme luhtitalooon jossa oli oma pieni takaterassi. Vaikka monet täällä narisee sitä kuinka "hienostorouva" ruikuttaa, kun elintaso laskee, se ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa. Surin erittäin paljon oman rakkaan kodin ja mökin menettämistä. Miettikää jotain teille rakasta paikkaa, vaikka mummolaa lapsuudesta tms. Paikkaa, jossa sielu levännyt kun siellä saanut olla (jos teillä sellaisesta kokemusta). Se kun pitää jättää taakseen ilman tietoa kokeeko sellaista sielun rauhaa enää missään, niin se todellakin surettaa silloin. Lapsista toinen suri mielettömästi eroa, toinen oli helpottunut, kun ikuinen vanhempien riitely ja ahdistus loppui. Tilannetta ei helpottanut se, että naapuriin sattui vahvasti mt-ongelmainen pariskunta ja toisessa naapurissa asui juoppo. Poliisit oli tuttu näky meidän rapussa, yöaikaankin meteliin herättiin. Ei ollut lasten paikka asua. Oli pakko päästä pois. Menin pankkiin ja kyselin mahdollisuutta lainaan, ja sen sain. Päästiin omaan kotiin, jossa halvemmat kustannukset kuin kaupungin vuokra-asunnossa! Nyt toki korot korkeammalla kuin silloin. Mutta älä lannistu ap! Elämä hymyilee vielä. Ota tämä väliaikaisena vaiheena. Sisusta koti nätiksi, halvallakin saa esim. kukkia jotka antaa viihtyvyyttä. Etsi lohtua ja voimaa pienistä asioista: kävelylenkeistä luonnossa, auringosta. Puhalla huonoa mieltä ulos ja rauhaa, onnea, hyvää mieltä sisään. Se jo auttaa.

Asuessani kaupungin vuokra-asunnossa en koskaan kertonut asiaa kenellekään. Ei ollut aivan yksi tai kaksi kertaa kun eri keskusteluissa asumismuotoa sivutessa nämä leimattiin työttömiksi ja tai päihdeongelmaisiksi. Yleensä niiksi joista vain muille haittaa eikä sellaista väestönosaa kukaan haluaisi naapurustoon. Eipä tehnyt mieli kertoa että minäkin asun ja olen työkaverinne.

Yleensäkin omistusasujien suhtautuminen on todella alentuva ja halveksiva usein vuokralla asuviin. Etenkin jos keskusteljat eivät enää aivan nuoria vaan keski-ikää edustavia vähintään. Monelle tulee silloin omassa elämässään uudet tilanteet esiin kun ero ja elintaso laskee väkisin sen myötä. Se on hirvittävän kova paikka jos elintaso on ollut korkeampi kuin omat rahkeet olisi riittäneet eli puolison kustantamana pitkälti.

Kakkosluokan kansalaiseksi kannattaakin itsensä tuntea, kun on tehnyt vastuuttomia ratkaisuja lasten näkökulmasta. Ei liity vuokra-asumiseen mitenkään, vaan toksisessa perheessä elämiseen ja huonon mallin antamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Olin itse samassa tilanteessa 10v sitten. En ollut pystynyt kartuttamaan omaisuutta, kun mies saneli, että minun maksettava suurempi osa perheen menoista pienestä palkastani. Talo ja minulle niin rakas kesämökki oli miehen nimissä. En kestänyt enää narsistimiestä ja lähdin. Ainoa vaihtoehto oli muuttaa kaupungin vuokra-asuntoon. Pääsimme luhtitalooon jossa oli oma pieni takaterassi. Vaikka monet täällä narisee sitä kuinka "hienostorouva" ruikuttaa, kun elintaso laskee, se ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa. Surin erittäin paljon oman rakkaan kodin ja mökin menettämistä. Miettikää jotain teille rakasta paikkaa, vaikka mummolaa lapsuudesta tms. Paikkaa, jossa sielu levännyt kun siellä saanut olla (jos teillä sellaisesta kokemusta). Se kun pitää jättää taakseen ilman tietoa kokeeko sellaista sielun rauhaa enää missään, niin se todellakin surettaa silloin. Lapsista toinen suri mielettömästi eroa, toinen oli helpottunut, kun ikuinen vanhempien riitely ja ahdistus loppui. Tilannetta ei helpottanut se, että naapuriin sattui vahvasti mt-ongelmainen pariskunta ja toisessa naapurissa asui juoppo. Poliisit oli tuttu näky meidän rapussa, yöaikaankin meteliin herättiin. Ei ollut lasten paikka asua. Oli pakko päästä pois. Menin pankkiin ja kyselin mahdollisuutta lainaan, ja sen sain. Päästiin omaan kotiin, jossa halvemmat kustannukset kuin kaupungin vuokra-asunnossa! Nyt toki korot korkeammalla kuin silloin. Mutta älä lannistu ap! Elämä hymyilee vielä. Ota tämä väliaikaisena vaiheena. Sisusta koti nätiksi, halvallakin saa esim. kukkia jotka antaa viihtyvyyttä. Etsi lohtua ja voimaa pienistä asioista: kävelylenkeistä luonnossa, auringosta. Puhalla huonoa mieltä ulos ja rauhaa, onnea, hyvää mieltä sisään. Se jo auttaa.

Väärin.

Et halunnut vaan halusit olla huonon miehesi kanssa. Oma valinta, omaa typeryyttä.

Vierailija kirjoitti:

Sillä erolla, että tälle "pikkurouvalle" mies ei todellakaan ole kustantanut kaikkea. Ihan olen kaikki rahani laittanut tämän perheen elätykseen. Mies toki maksanut oman osansa ja samaan aikaan sijoittanut, säästänyt ja haalinut omaisuutta ja tehnyt vuosittain useita omia poikienreissuja. Reilu peli?

Ja minä olen kuullut olevani loinen.

Eli et vaivautunut edes naimisiin menemään?

Oma moka.

No kyllä mä ymmärrän että tuommoinen harmittaa. Mut alkushokin jälkeen sitä huomaa pärjäävänsä uusissakin olosuhteissa ihan hyvin.

Nämä on taas näitä "on epäromanttista puhua raha-asioista"-tyyppejä, ja sitten itketään kuinka epäreilua on kun ei olla puhuttu rahasta. Kyllä sitä saa itseään syyttää jos vuosikausia elää epäreilussa taloustilanteessa eikä saa suutaan auki. Tai ylipäätään menee naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samaa mieltä raha-asioista. Jos mies sanoisi ennen naimisiinmenoa, että kulut menevät muuten puoliksi vaikka palkkataso olisi eri, nostaisin kytkintä ja ilmoittaisin, että vo sitten hoitaa kulut ihan itse.

Eikö ole tärkeintä, että ihmisellä on turvallinen koti, jossa hyvä olla. Harmittaa nämä omistamisesta vouhkaajat, elämä voi olla ihan persiistä, lapset kärsii, mutta sentään on omistusasunto. Väliäkö sillä, mitä siellä omistusasunnon seinien sisällä tapahtuu....

Siis pakkohan tämä on olla jokin sukupolviongelma. Että eletään taloudellisesti miehen ehdoilla, annetaan hänen sanella miten käyttää omat rahansa ja ei edes mietitä taloudellista itsenäisyyttä ennen kuin tulee ero. Ja samalla kauhistellaan "nykynuorille" kun haluavat avioehtoja ja rahat pidetään erillään myös avioliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä rivitalossa asuminen helpottaisi. Mutta, ei niitä ole tarjolla. Pakko nyt ainakin alkuun tyytyä siihen mitä saa.

Kokoajan olen käynyt töissä. Pieni palkka on mennyt laskuihin, ruokaan ja lasten kuluihin.

Menot on ollu epäreilusti jaettu. Mies tienasi paljon enemmän, silti kulut lähes puoliksi. Siksi hän saanut kerrytettyä omaisuutta, minä en.

Sitten vielä tämä surkea tilanne tähän, ja talo ei mene kaupaksi vaikka yritetty myydä.

Kyllä mun koti ainakin tulee olemaan onnellisempi kun tämä nykyinen.

Ja se on totta, että liian kauan annoin lasten kärsiä tästä surkeasta ilmapiiristä mikä täällä kotona on vallinnut vuosia. Ollaan eletty yhden määräävän tyrannin käskyn alla.

Tyhmästä päästä saa kärsiä koko kroppa 🤷

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Raadoin perheen elannon eteen 30 vuotta, tein pitkiä työpäiviä, maksoin omakotitalon, kesämökin, autot, laskut, meidän ulkomaan matkat, yms. ja ex vaimolle piti antaa avioerossa puolet kaikista omaisuuksista ja säästöistä.

Hän ei osallistunut käytännössä ollenkaan näiden kulujen maksuun ja meidän elintason ylläpitoon koko yhdessä olomme aikana. Vain hyvin pienellä murto-osalla.

Mies näkökulma.

Huonoja taloudellisia ratkaisuja olet tehnyt. Jos lapsia, toivottavasti olet kasvattanut heistä hieman viisaampia kuin isukkinsa.

Sepä se. Suosittelen tällä kokemuksella tekemään avioehdon heti ensimmäisenä, jo ennen sinne alttarille astumista.

Vierailija kirjoitti:

Siis pakkohan tämä on olla jokin sukupolviongelma. Että eletään taloudellisesti miehen ehdoilla, annetaan hänen sanella miten käyttää omat rahansa ja ei edes mietitä taloudellista itsenäisyyttä ennen kuin tulee ero. Ja samalla kauhistellaan "nykynuorille" kun haluavat avioehtoja ja rahat pidetään erillään myös avioliitossa.

Itse asiassa on, tilastollisesti avioehtoja on eniten alle 35-vuotiailla, eli selkeästi viimeisen kymmenen vuoden aikana ollaan vasta herätty siihen, että ehkei ole oikein, että puoliso päättää toisenkin rahoista. Kyllä se sitkeässä on elänyt ja monesti elää edelleen, että mies perheen päänä hoitaa raha-asiat.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Olin itse samassa tilanteessa 10v sitten. En ollut pystynyt kartuttamaan omaisuutta, kun mies saneli, että minun maksettava suurempi osa perheen menoista pienestä palkastani. Talo ja minulle niin rakas kesämökki oli miehen nimissä. En kestänyt enää narsistimiestä ja lähdin. Ainoa vaihtoehto oli muuttaa kaupungin vuokra-asuntoon. Pääsimme luhtitalooon jossa oli oma pieni takaterassi. Vaikka monet täällä narisee sitä kuinka "hienostorouva" ruikuttaa, kun elintaso laskee, se ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa. Surin erittäin paljon oman rakkaan kodin ja mökin menettämistä. Miettikää jotain teille rakasta paikkaa, vaikka mummolaa lapsuudesta tms. Paikkaa, jossa sielu levännyt kun siellä saanut olla (jos teillä sellaisesta kokemusta). Se kun pitää jättää taakseen ilman tietoa kokeeko sellaista sielun rauhaa enää missään, niin se todellakin surettaa silloin. Lapsista toinen suri mielettömästi eroa, toinen oli helpottunut, kun ikuinen vanhempien riitely ja ahdistus loppui. Tilannetta ei helpottanut se, että naapuriin sattui vahvasti mt-ongelmainen pariskunta ja toisessa naapurissa asui juoppo. Poliisit oli tuttu näky meidän rapussa, yöaikaankin meteliin herättiin. Ei ollut lasten paikka asua. Oli pakko päästä pois. Menin pankkiin ja kyselin mahdollisuutta lainaan, ja sen sain. Päästiin omaan kotiin, jossa halvemmat kustannukset kuin kaupungin vuokra-asunnossa! Nyt toki korot korkeammalla kuin silloin. Mutta älä lannistu ap! Elämä hymyilee vielä. Ota tämä väliaikaisena vaiheena. Sisusta koti nätiksi, halvallakin saa esim. kukkia jotka antaa viihtyvyyttä. Etsi lohtua ja voimaa pienistä asioista: kävelylenkeistä luonnossa, auringosta. Puhalla huonoa mieltä ulos ja rauhaa, onnea, hyvää mieltä sisään. Se jo auttaa.

Miten kukaan sairas palsta-cp voi alapeukuttaa tätä kirjoitusta????????????

Se on haastavaa mikäli rahasta on tiukkaa. Mutta muuta marinaa en ymmärrä. Itse Olemme asuneet aiemmin kerrostaloissa, ajaneet vanhalla autolla ja myös pihistäneet. Lapset on kasvatettu ymmärtämään, että raha ei kasva puussa sekä arvostamaan ympäristöä ja eläimiä yms. Nykyään tienaamme hyvin ja olemme miehen kanssa hyväpalkkaisissa töissä. Varaa olisi omakotitaloonkin mutta ostimme uuden rivialopätkän koska asuminen on edullisempaa eikä korkojen nousu ole vaikuttanut meihin mitenkään.

Silti kuljemme lasten kanssa usein busseilla ja ratikalla, kierrämme kirppareita ja liikumme luonnossa. Ystäväpiiriimme kuuluu niin kovatuloisia kun vähätuloisempia. Materia on vain materiaa ja elämäntilanteet voivat muuttua nopeastikin.

Vierailija kirjoitti:

Nämä on taas näitä "on epäromanttista puhua raha-asioista"-tyyppejä, ja sitten itketään kuinka epäreilua on kun ei olla puhuttu rahasta. Kyllä sitä saa itseään syyttää jos vuosikausia elää epäreilussa taloustilanteessa eikä saa suutaan auki. Tai ylipäätään menee naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samaa mieltä raha-asioista. Jos mies sanoisi ennen naimisiinmenoa, että kulut menevät muuten puoliksi vaikka palkkataso olisi eri, nostaisin kytkintä ja ilmoittaisin, että vo sitten hoitaa kulut ihan itse.

No se mies olisi varmaan vaan iloinen päästessään tollasesta LOISESTA. Miksi ei pitäisi maksaa reilusti tasan vaan miehen pitää taas elättää?!