Lue keskustelun säännöt.
Epävakaa ja repivä lapsuus, en osaa elää rauhassa aikuisena, muita?
01.04.2023 |
Lapsuudessa isäni oli oikea hermoraunio. Kerran oli esimerkiksi vahingossa tullut koiran tassuista vettä lattialle niin isä raivostui ja uhkasi tappaa koiran. Sanoi lapselle todella ilkeitä asioita suuttuessaan,mm. kuinka minusta ei ole mihinkään ja olen hänen surkein saavutuksensa. Raivareihin riitti aina joku mitätön asia, jos vaikkapa puhelimen johto oli pudonnut puhelinpöydältä roikkumaan niin yli kiehahti.
Isä uhkaili itsemurhalla usein ja muistan kun kerrankin itku kurkussa äitini kanssa etsin häntä ympäri kyliä.
Äitini oli myös hyvin stressaantuneen ja epätyytyväisen oloinen, huutoa sai kuulla päivittäin. Äidilläni on myös aina ollut ihmeellinen piirre syyttää minua kaikesta ja aina pitää kaikkien muiden paitsi minun puolia. Kaikkia naapurin kakaroitakin oli kyllä aina puolustamassa vaikka tosiasiassa minä olin se kiusattu ja kaipasin äitiäni pitämään joskus minunkin puoliani.
Lapsuuteni oli siis aika repivää toisinaan ja muistan sen kylmäävän tunteen kun isä uhkailujensa jälkeen hävisi jonnekin ja ei oltu varmoja onko oikeasti tehnyt itselleen jotain.
Nyt havahduin liittyisikö tämä jotenkin parisuhdeongelmiini. Kaava on tuttu: tapaan miehen, ihastun kovasti, alan etsiä miehestä vikoja miksen halua sitoutua. Kun olen uskaltanut toisinaan sitoutua niin seuraavaksi minua alkaa ahdistaa miehen menneisyys; selvitän tarkkaan ketä ja millaisia hänen eksänsä ovat olleet ja onko heistä minulle uhkaa ja yritän etsiä heistä jotain huonoa. Yleensä nämä eksäkuumotukset jatkuu enemmän ja vähemmän koko suhteen läpi jollain muotoa. Tarkkailen koko ajan selustaani. Ahdistun välillö jopa miehen naispuolisista kavereista.
Jos ja kun menneisyys ei enää ahdista niin alan kehittää draamaa muualta. Tasainen ja turvallinen elämä kammottaa koska eihän elämä voi olla sellaista vaan sitten tapahtuu jotain superpahaa jos ei kokoajan järjestä pientä draamaa ja ikävyyttä elämäänsä ja parisuhteeseen . Onnellisen olotilan tyyneys ahdistaa ja pelottaa kun sehän viedään pian pois jos erehdyn nauttimaan siitä. Kalenteri pitää myös olla kokoajan täynnä ja täysi tohina päällä. Nuoruudessa paras kaverini kuoli ja minut jätettiin todella kusisesti eksän toimesta. Vannoi olevansa vain kaveri eksänsä kanssa mutta eräänä päivänä löysin heidät kotoamme panemasta, miehen laukutkin oli jo pakattuna ja jätti minut siihen paikkaan. Edellisenä iltana kertoi kuinka rakastaa ja haluaa olla kanssani loppuelämän.
Voisiko siis olla että olen niin tottunut lapsena elämään kaaottisessa ympäristössä ja ahdistuksen kanssa että "en osaa olla ilman" enää?
Kuulostaako kenellekään tutulta? Kuulen mielelläni myös innokkaita keittiöpsykologeja!
Kommentit (13)
Itse tulen rikkinäisestä kodista.Olimme 9 lasta ja ymmärrän että rakkaat veljeni ovat ottaneet enemmän selkään tästä rakkaudettomasta kodista ,jossa aina vaan mollattiin vaikka olimme taitavia koulussa ja urheilimme ahkeraan ihan eliittitasolla ( minä pikaluistelijana esim.) Emme saaneet koskaan mitään positiivistä palautetta isältä ja äiti oli aina väsynyt,koska elätti perheen.isä joi joka markan ja lainasi jatkuvasti että palkasta ei meille riittänyt ruokaan edes.
Aikuisena olen valinnut elää yksin. Kaksi pitkää suhdetta, jotka päätin koska tunsin että oli ystävätasolla. Ja yksin elän nytkin. Ottajia olisi mutta en jostakin syystä osaa kiintyä kehenkään. Töitä olen paiskinut koko elämän ja vieläkin,vaikka olen eläkkeellä eikä taloudellisesti ole tarvetta töoihin mutta on vaan vaikea jarruttaa.
Eli elän elämätöntä elämää vaikka itse viihdyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toistat traumaa. Minulla samaa. Olen myös insestin ja väkivallan uhri ollut lapsuudessani. MInulla ei ole aikuisiässä ollut kovinkaan pitkiä aikoja kun olen ollut oikeasti onnellinen. En uskalla sitoutua henkisellä tasolla enkä kai osaa edes rakastaa. Tämä siitä huolimatta että minulla on ollut miesystäviä sekä olen naimisissa. Olen ollut psyk.hoidossa ja terapiassa pitkään, mutta en saa apua niistä. Menen päivä kerrallaan ja pahimpina aikoina hetki kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Toistat traumaa. Minulla samaa. Olen myös insestin ja väkivallan uhri ollut lapsuudessani. MInulla ei ole aikuisiässä ollut kovinkaan pitkiä aikoja kun olen ollut oikeasti onnellinen. En uskalla sitoutua henkisellä tasolla enkä kai osaa edes rakastaa. Tämä siitä huolimatta että minulla on ollut miesystäviä sekä olen naimisissa. Olen ollut psyk.hoidossa ja terapiassa pitkään, mutta en saa apua niistä. Menen päivä kerrallaan ja pahimpina aikoina hetki kerrallaan.
Nyt näin jälkeenpäin tajuan, että minun olisi pitänyt elää yksin eikä roikkua tuhoontuomituissa parisuhteissa 17-vuotiaasta lähtien. Nyt olen viisikymppinen enkä ole koskaan ollut yksin. Mikään suhteeni, ei edes avioliittoni ole ollut tasavertainen suhde, vaan olen alitajuisesti aina etsinyt ihmisen, jolle en kelpaa, kuten lapsuudessanikaan en vanhemmilleni kelvannut.
Toisesta keskustelusta löysin tällaisen kirjoituksen ja tunnistan tästä itseänikin:
Usein raivoavat mustasukkaiset ihmiset etsivät draamaa, koska se on heille tuttua ja "merkki", että toinen välittää, kun riitelee. Raskasta elämää, menee oma onni ohi kipuillessa.
Eli kehitän riitoja siksi että kun arjessa on vaan ne normaalit hellyydenosoitukset niin alan tuntea asemani uhatuksi ja järjestän riitaa jotta lopuksi saisin toisesta irti kunnon vuodatuksen kuinka hän ei voi olla ilman minua ja kuinka tärkeä olen. Janoan siis tuollaista merkittävämpää tunteidenosoitusta aika ajoin tai alan ahdistua ettei toinen olekaan niin tosissaan kanssani.
Lapsena mua ei oikeastaan halattu eikä sanottu koskaan että rakastetaan.
Ap
Joo tunnistan samaa. Se kaaos on se turvapaikka, tasapainoisuus ei.
Alkoholistiperhe mulla varmaan suurin syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin tuttua. Parisuhteet menee perselleen lapsuuden traumojen ja huonojen suhdekokemusten vuoksi. Sitä janoaa draamaa, kun se on ollut aina normaali olotila. Ei sitä osaa onnessa ja tasapainossa olla ja nauttia.
Terapia voisi auttaa jos siihen on varaa.
Joo se onni on pelottavan hiljaista. Mielessäni enteilee heti jotain kauheaa tapahtuvaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisesta keskustelusta löysin tällaisen kirjoituksen ja tunnistan tästä itseänikin:
Usein raivoavat mustasukkaiset ihmiset etsivät draamaa, koska se on heille tuttua ja "merkki", että toinen välittää, kun riitelee. Raskasta elämää, menee oma onni ohi kipuillessa.
Eli kehitän riitoja siksi että kun arjessa on vaan ne normaalit hellyydenosoitukset niin alan tuntea asemani uhatuksi ja järjestän riitaa jotta lopuksi saisin toisesta irti kunnon vuodatuksen kuinka hän ei voi olla ilman minua ja kuinka tärkeä olen. Janoan siis tuollaista merkittävämpää tunteidenosoitusta aika ajoin tai alan ahdistua ettei toinen olekaan niin tosissaan kanssani.
Lapsena mua ei oikeastaan halattu eikä sanottu koskaan että rakastetaan.
Ap
Kuinka monessa suomalaisessa perheessä edes kerrotaan lapsille, että rakastetaan?
Semmoinen jenkkityyliin I love you-hokeminen ei oikein sovi kaikkien suuhun.
Kaikki ei myöskään ole halailijoita. Välittämistä voi osoittaa muutenkin.
Jos kotonasi ei ollut halailua, niin eikö sen silloin ennemminkin pitäisi olla vierasta. Että jos ei ole lapsena semmoiseen tottunut, niin miten sitä osaisi kaivata aikuisenakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toistat traumaa. Minulla samaa. Olen myös insestin ja väkivallan uhri ollut lapsuudessani. MInulla ei ole aikuisiässä ollut kovinkaan pitkiä aikoja kun olen ollut oikeasti onnellinen. En uskalla sitoutua henkisellä tasolla enkä kai osaa edes rakastaa. Tämä siitä huolimatta että minulla on ollut miesystäviä sekä olen naimisissa. Olen ollut psyk.hoidossa ja terapiassa pitkään, mutta en saa apua niistä. Menen päivä kerrallaan ja pahimpina aikoina hetki kerrallaan.
Nyt näin jälkeenpäin tajuan, että minun olisi pitänyt elää yksin eikä roikkua tuhoontuomituissa parisuhteissa 17-vuotiaasta lähtien. Nyt olen viisikymppinen enkä ole koskaan ollut yksin. Mikään suhteeni, ei edes avioliittoni ole ollut tasavertainen suhde, vaan olen alitajuisesti aina etsinyt ihmisen, jolle en kelpaa, kuten lapsuudessanikaan en vanhemmilleni kelvannut.
No juu... mutta ymmärtäisitkö yksin eläneenä itseäsi näin hyvin kuin nyt?
Minusta näyttäisi, että olet lisäksi taipuvainen hakeutumaan kolmiodraama-asetelmaan, jos siis olet ap. Eli onko ap ajatellut, että isäsi olisi ollut parempi isä, jos äitisi ei olisi ollut mitä on? Ja nyt käytät paljon energiaa eliminoidaksesi kolmannen osapuolen, ja pakenet herkästi heti, kun tällainen kolmas pyörä löytyy, oli se sitten lapsi tai mikä hyvänsä.
Itse olen käsitellyt huonoa äitisuhdetta suhtautumalla erittäin hylkäävästi muihin naisiin elämässäni heti, kun he ovat ensimmäisen kunnon virheensä tehneet. Lohduttaisin kaikkia, että kun riittävän hyvin tiedostaa ongelman luonteen, se alkaa helpottaa jos antaa armoa itselleen ja muille. Sain juuri tänään sellaista tiukkaa kurinpitoa kälyltä, josta olisin aiemmin ottanut ikuisen hajuraon. Nyt olen jo niin aikuinen, että selvisin hienosti, tilanne oli hyvä ja rakentava ja ymmärsimme toisiamme.
Elämässä on aina toivoa, ja sitä enemmän mitä löytyy tarmoa. Ja ihan jo ikääntyminen auttaa siihen, että alkaa arvostaa rauhaa ja vakautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Ottamatta kantaa ap:n tapaukseeen niin epävakaassa ympäristössä kasvaneet tulevat joskus läheisriippuvaisiksi ylimiellyttäjiksi kunnes heistä kuoriutuu ilkeämielisiä voimakkaan narsistisia piirteiyä ilmentäviä ihmisiä jotka loukkavaat ja satuttavat tahallaan ja tietoisesti lähimmäisiään. Ovat kyvyttömiä rakastamaan vastavuoroisesti ketään. Draamaa kehitteleviä näyttelijöitä.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Ottamatta kantaa ap:n tapaukseeen niin epävakaassa ympäristössä kasvaneet tulevat joskus läheisriippuvaisiksi ylimiellyttäjiksi kunnes heistä kuoriutuu ilkeämielisiä voimakkaan narsistisia piirteiyä ilmentäviä ihmisiä jotka loukkavaat ja satuttavat tahallaan ja tietoisesti lähimmäisiään. Ovat kyvyttömiä rakastamaan vastavuoroisesti ketään. Draamaa kehitteleviä näyttelijöitä.
Tämä kolahti ja lujaa, tunnistan täysin itseni :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin tuttua. Parisuhteet menee perselleen lapsuuden traumojen ja huonojen suhdekokemusten vuoksi. Sitä janoaa draamaa, kun se on ollut aina normaali olotila. Ei sitä osaa onnessa ja tasapainossa olla ja nauttia.
Terapia voisi auttaa jos siihen on varaa.
Niin. Toiset pakenee tasapainoista ja aikuista rakkautta omaavia suhteita. Haukkuvat niitä ketkä elävät sellaisissa. Kuvittelevat niitä kulissisuhteiksi vaikka ne eivät niitä ole. Valehtelijoita ja läpeensä epärehellisiä ihmisiä ovat vuodesta toiseen.
Keksin myös aina kaikissa suhteissa jonkin syyn miksen voi suhteessa enää olla. Olipa se sitten kumppanin lapsi, hänen vanhempansa, mikä milloinkin. Siis sellaisia syitä joista jälkeenpäin mietin että miksi ihmeessä tuollaisen takia lähdin hyvästä suhteesta.
Ap