Onko teidän mielestä normaalia olla koko ajan parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Mutta nythän oli juuri tällaisista aikuisista juttua jossain iltalehdistössäkin, jotka aina kaipaavat muiden seuraa, että jos puoliso on poissa, pitää kyläillä ja tavata alinomaa muita ihmisiä, että ei kestetä yksinoloa yhtään.

Tuo on tuollaista varhaisteinien parveilua. Pitää pyöriä jengissä taikka tulee turvaton olo.

Aika pienet ovat ongelmat aikuisen ihmisen elämäntavassa, jos varhaisteinimäisyys on pahin syytös, jonka häneen voi kohdistaa.

Yksinäisyys sen sijaan tappaa, tämä on monessa tutkimuksessa todettu, ja yksinäisyys on suoranainen kansansairaus Suomessa.

Ja täältä on saanut lukea, että suurin osa naisista arvostaa tällaista mielenvikaa. Pidetään outona ja  ihmeellisenä miestä, joka on ollut pitkää yksin. Kun suhteeseen kelpaa vain tällaiset sarjasuhteilijat. Sitten ihmetellään kun kaikki meni taas metsään. 

Vanha totuus on, eikä ole muuttunut, että ainoastaan ihminen joka kykenee olemaan yksin, pystyy rakastamaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi hitossa parisuhteessa oleminen olis epänormaalia, suurin osa ihmisistä tuntuu sellaisissa elävän! Toki jos tarve saada kumppani on pakonomainen, se on epänormaalia mutta oletan sen olevan myös hyvin harvinaista.

Itse en ole ollut sinkku juuri koskaan mutta kyse ei ole epätoivosta millään tapaa vaan siitä että tutustun ihmisiin vaan koko ajan ja nopeasti, jopa suurkaupungin metrosta löydän kaverin kun olen ollut yksin matkalla. Tutustun myös miehiin kai sitten helposti ja miehet tuntuvat minusta kiinnostuvan.

Mainittakoon että aikuisena vain 2 pitkää parisuhdetta, etten nyt koko ajan vaihda. Mutta en ole ollut sinkkuna siinä välissä enkä ole kaivannutkaan olla, seksi on mulle tosi tärkeää enkä tarvitse yksinoloa. Vaikka voinkin olla yksin. Näin elämä on vaan mennyt.

Sinähän voit itsellesi selitellä asiat parhain päin, mutta se ei muuta todellisuutta.

En itse tuollaiseen kykenisi ja kytkemään tunteita päälle ja pois on-off kytkimestä. Mitään varsinaista nyrkkisääntöä ei sille kuitenkaan ole kuinka kauan suhteesta toipuminen kestää. En kyllä ole koskaan treffaillutkaan kovin aktiivisesti tyyliin sadat treffit vuodessa, vaan niitä oli 1-3 kappaletta eli rima pelkälle kahvilla käymiselle oli korkealla.

Vierailija kirjoitti:

Ja täältä on saanut lukea, että suurin osa naisista arvostaa tällaista mielenvikaa. Pidetään outona ja  ihmeellisenä miestä, joka on ollut pitkää yksin. Kun suhteeseen kelpaa vain tällaiset sarjasuhteilijat. Sitten ihmetellään kun kaikki meni taas metsään. 

Vanha totuus on, eikä ole muuttunut, että ainoastaan ihminen joka kykenee olemaan yksin, pystyy rakastamaan.

Vanha totuus? Jos historiallisesti asiaa katsotaan, kaikki ovat pyrkineet avioitumaan aikaisin. Vanhatpojat ja -piiat ovat olleet aina oman yhteiskuntaluokkansa alaosassa, ja pitkään Suomessakin he maksoivat ylimääräistä veroa. Ajatus siitä, että he olisivat olleet ainoita kykeneväisiä rakastamaan, olisi ollut entisajan ihmisistä säädytön ja naurettava, sikäli kuin he rakkauden käsitettä olisivat tunnistaneetkaan.

Mitä taas leskiin tulee, miespuoliset lesket pyrkivät löytämään mahdollisimman pian uuden vaimon pitämään huolta lapsista. Ainoastaan rikkaille naispuolisille leskille yksinolo on historiallisesti ollut suotava tilanne, koska se on merkinnyt taloudellista liikkumavaraa.

Nykyaikana on totta kai enemmän vaihtoehtoja, ja siksi nykyään voi esittää tuollaistakin hömppää, että pitäisi osata olla yksin voidakseen rakastaa.

No eipä koko elämän yksin olokaan normaalia ole, enemmän normaalia on olla parisuhteessa. T. N34 ikisinkku joka ei saa miestä

Vierailija kirjoitti:

Normaalia on. Olen ollut yli 30 vuotta suhteessa samaan mieheen. Aina vaan siis suhteessa, tosin aviossakin yli 30 jo. Mutta kuitenkin siis koko ajan parisuhteessa.

Meinasin sanoa samaa. Mutta ap:n maailmassa parisuhteet tuntuvat kestävän jotain 6kk ja 3 vuoden välillä. Toisaalta, jos jollain on jatkuvasti lyhyitä suhteita, niin mitä merkitystä sillä on, onko siellä pidempiä sinkkujaksoja välissä?

Vierailija kirjoitti:

Se nyt vähän riippuu. Esim. oma äitini seurusteli nuorena aika tiheästi parikymppiseksi. Oli isäni kanssa yli 20 vuotta, mistä viimeiset vuodet hyvin onnettomia ja isä olis kyllä voinut olla 10 vuottakin kunnollisempi... ja äitini rakastui pian toiseen elämänsä mieheen ja ovat olleet nyt yli 30 vuotta yhdessä ja hyvin menee. Olishan tuossa välissä voinut olla vaikka yksin, mutta jos sattui juuri se oikea kohdalle niin miksi olla sitten yksin?

Tässä tapauksessa sen oikean määritelmä voi olla aika lavea, jos niitä löytää useamman elämänsä aikana. Olisi todennäköisesti löytynyt seuraavalla viikolla taas uusi, jos ei olisi tätä miestä kelpuuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Normaalia on. Olen ollut yli 30 vuotta suhteessa samaan mieheen. Aina vaan siis suhteessa, tosin aviossakin yli 30 jo. Mutta kuitenkin siis koko ajan parisuhteessa.

Meinasin sanoa samaa. Mutta ap:n maailmassa parisuhteet tuntuvat kestävän jotain 6kk ja 3 vuoden välillä. Toisaalta, jos jollain on jatkuvasti lyhyitä suhteita, niin mitä merkitystä sillä on, onko siellä pidempiä sinkkujaksoja välissä?

Vierailija kirjoitti:

Ja täältä on saanut lukea, että suurin osa naisista arvostaa tällaista mielenvikaa. Pidetään outona ja  ihmeellisenä miestä, joka on ollut pitkää yksin. Kun suhteeseen kelpaa vain tällaiset sarjasuhteilijat. Sitten ihmetellään kun kaikki meni taas metsään. 

Vanha totuus on, eikä ole muuttunut, että ainoastaan ihminen joka kykenee olemaan yksin, pystyy rakastamaan.

Tähän saattaa liittyä se ajatus, että mies ei vapaasta halustaan voi olla sinkku, vaan jokainen sinkkumies ei "vain ole vielä löytänyt ketään". Tätä taustaa vasten pidempään sinkkuna olleessa miehessä itsessään täytyy olla jotain vikaa ja siksi se on niin iso Red flag.

Vierailija kirjoitti:

Ajatuksia? Vai olenko itse jotenkin kummallinen konservatiivi?

Ap

Hyvin outo olet, koska tuollaisia ajattelet. Hyvin narsistimainen ajatus. Ihmiset ovat kaikki erilaisia, joka tykkää niin olkoot koko ikänsä yksin, joka haluaa niin olkoot koko ikänsä parisuhteessa, kummassakaan ei ole mitään outoa. Outo on joka sen kyseenalaistaa. Minä haluan olla naimisissa oleva perheen isä ja nimenomaan tämä on minun juttu ja kyllä ottaisin heti uuden kumppanin jos eroaisin. En näe itselleni yksinäisenä ihmisenä mitään perusteita edes työssäkäynnille saati itseni kehittämiselle. Joku toinen on erimieltä ja se on aivan ok.

Onhan se outoa, jos niitä parisuhteita on paljon takana ja ei ole koskaan ollut yksin.

Itse olin exän kanssa 20 vuotta ja vaihdoin suoraan tähän toiseen suhteeseen, joka on kestänyt kuusi vuotta. Vaihto ei tapahtunut sillä ajatuksella, että joku pitää olla. Tunteet oli todelliset ja siksipä exästä piti erota.

No minulle on käynyt niin, että olen ajatellut olevani sinkku pitkään, mutta sitten kohdalle onkin sattunut ihminen johon olen ihastunut. Olen ollut max. 6kk sinkkuna ja neljän kanssa seurustellut. Yhden 3kk, yhden kanssa vuoden, seuraavan kanssa 5vuotra ja nykyisen pian 17 vuotta. 3kk on ollut pienin väli sinkkuna ja ihan aidosti oikeasti olen kaikkiin ihastunut. Tohon puoleen vuoteen on myös yksi tapailukumppani ja pari irtosuhdetta mahtunut.

Reilusti päälle 30 vuotta on tullut oltua parisuhteessa, saman miehen kanssa. Ihan normaalia mielestäni.

Olin ekan mieheni kanssa 20-kesäisestä varhaiseen keski-ikään. Kun erottiin ajattelin olla pitkään sinkkuna, mutta hups, jokusen kuukauden kuluessa tapasinkin ihanan miehen. En koe olevani läheisriippuvainenkaan, sillä etäsuhde sopii aivan mainiosti. "Aina" olen ollut suhteissa, mutta olisin voinut olla olemattakin.

Moni asia elämässä on tuuria. Veikkaan, että nopeasti pariutuvia keskimäärin yhdistää ulospäinsuuntautunut ja kokeilevahko luonne (tulee käytyä uusissa paikoissa ja nähtyä ihmisiä enemmän) mutta ei tämäkään ole mikään laki. Ja se tietysti, että kokee saavansa parisuhteesta jotain lisäarvoa, ei kaikki koe jolloin kannattaakin olla sinkku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ilmeisesti viihtyvät läheisessä suhteessa toisen kanssa. Minäkin menin kolmekymppiseksi asti suoraan suhteesta toiseen ja luulin olevani parisuhdeihminen. Yhden suhteen jälkeen päätin sitten pitää hetken taukoa, mikä onkin venynyt jo viideksi vuodeksi. Kuinka paljon vapautuikaan energiaa! Luovuutta! Intoa kehittää itseään!

Tämä on ollut tosi jännä huomata! Itse alan jostain syystä myötäilemään toisen aikatauluja. Vähennän omia menemisiä ym vaikka toinen ei sellaista edes vaatisi. Voin paremmin yksin. Olen ehkä liian miellyttämisenhaluinen.

Eikös niitä läheisriippuvaisiksi sanottu jotka venyy ja paukkuu suhteessa toisen mieliksi.

Ei ole normaalia kuin harvoilla eläimillä

Taloudellinen pakko monesti johtaa siihen, kaksi jakaa asumisen ja elämisen kulut.

Minä tapasin puolisoni 19-vuotiaana. 40 vuotta ollaan oltu parisuhteessa, niistä 31 vuotta naimisissa. Minusta tämä on normaalia.

Ei ole mutta minä en olekaan koskaan seurustellut. Minua kiinnostaa kirjallisuus,opiskelu ,yrittäjyys jne eli kiinnostuksenkohteet ei välttämättä ole sellaisia mitkä vetoaa miehiin. Ajattelisin varmaan eri tavalla jos olisin seurustellut nuoresta lähtien.

N26

No on tässäkin ketjussa tullut esille ihmisten erot. On kommentteja siitä miten vaikka halutaan elää tietynlaista perhe-elämää ja otettaisiin uutta kumppania heti jos suhde päättyy.... omaan korvaan se kuulostaa ihmisten välineellistämiseltä ja että kumppanilla ei ole itsessään ihmisenä kauheasti merkitystä ja arvoa jos heti pystyisi ottamaan (!!!)uuden kumppanin. Jokainen saa olla omanlaisensa, ja hyvä jos puolisot olisivat suurinpiirtein samalla tavalla ajattelevia. Juuri tämän henkisten ihmisten kanssa taas itse en pystyisi olemaan parisuhteessa koska kokisin että hän haluaa jonkun roolin tai tietynlaisen arjen ja sen saaminen priorisoidaan yli esim parisuhderakkauden koska oikeastaan sellainen semiok lastensaamisen mahdollistaja riittää ja voidaan vielä vaihtaa toiseen jos on tarpeen. Mietin että kuinka moni on sellaisissa parisuhteissa, että se parisuhde turvaa jotain; taloutta, sosiaalisuutta yms. mutta suhde itsessään on ontto ja yhdessä ollaan sen välinearvon takia.