Lue keskustelun säännöt.
En vaan osaa yhdistää äitiyttä ja työelämää, miten te muut teette sen?
19.03.2023 |
Lapsi on 3-vuotias ja olin hänen kanssaan kotona vähän yli 2,5 ihanaa vuotta. Palasin työelämään ja hän meni päiväkotiin ja siitä saakka elämä on ollut aivan tajuttoman ankeaa. Ikävöin lasta ihan mielettömästi ja sitten kun hänen kanssaan olen, mietin jatkuvaa kiirettä vaativia työasioita, jotka ahdistavat ja sitten olen poissaoleva lapselleni, vaikka paikalla olenkin. En jaksa tehdä hänen kanssaan juuri mitään, joten arkisin vaan lojutaan ruuan jälkeen sohvalla ja jutellaan, halitaan ja katsotaan piirrettyjä. Olen todella väsynyt, aamut ovat ihan kamalia kun joudun hoputtamaan pientä lasta kiirehtimään, jotta ehdin itse töihin. Töissä olen edelleen aika pihalla vajaan puolen vuoden töissä olon jälkeen eikä työ kiinnosta yhtään ja haluan vain lapseni luo. Arki tuntuu niin merkityksettömältä, käyn töissä ainoastaan koska on pakko ja se ikävä kyllä näkyy työn jäljessä. Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, ja arjessa ei ole mitään järkeä: käytän ison osan päivästä työssä, josta en piittaa ja siksi lapsi joutuu olemaan hoidossa.
En saa enää mistään muusta iloa kuin nukkumisesta syömisestä mutta useimpina öinä herään jo aamuyöstä miettimään työasioita. En kerta kaikkiaan saa tätä toimimaan omn pääni sisällä, vaikka arki on järjestetty niin helpoksi kuin perheemme tilanteessa on mahdollista: Koti on aina siisti, ruoat tehdään viikolle valmiiksi, teen hiukan normaalia lyhyempää päivää ja illalla on aikaa parisuhteellekin. Silti päässä pyörii vain ahdistus ja pelko siitä, että epäonnistun ihan kaikessa, etenkin äitiydessä.
Miten ihmeessä te muut lapsianne yli kaiken rakastavat vanhemmat saatte arkena pyörimään mielekkäänä? Mä veikkaan, että huono työ on kaiken pääsyy mutta myös oma asenne ja ajatusten järjestely pitäisi rakentaa uudelleen. Kun vaan tietäisi miten ihmeessä.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Lopeta jossittelu ihan ensimmäisenä. Tehty mikä tehty, ei sitä tekemättömäksi saa, eikä siihen kannata energiaa tuhlata.
Yleensä asiat menevät niin, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän saa aikaiseksi. Kun on valmiiksi vauhti päällä, ei ole aikaa jäädä ihmettelemään vaan tekeminen ja touhuaminen tulevat ihan itsestään. Eli onko järkevää esimerkiksi tehdä ne ruuat valmiiksi? Miten koti pysyy siistinä siivoamatta (paitsi jos käy siivooja, muttei siltikään lapsiperheessä)? Ruutuajan lopettaminen (piirretyt on ihan turhaa ruutuaikaa ainakin arkisin). Kun et siihen sohvalle mene, saat aikaiseksi asioita. Jos ruokaa ei ole valmiina, sitä pitää laittaa. Jollei ole aineita mistä laittaa ruokaa, pitää käydä kaupassa. Jos ei ole ruutuaikaa, kuluu aikaa lapsen kanssa leikkimiseen, voi käydä kirjastossa, ettekö ulkoile ollenkaan yhdessä. Varsinkin kun teet lyhennettyä työaikaa, vapaata aikaa pitäisi kyllä riittää arkisinkin vaikka mihin.
Niin, ja lapsi illalla ajoissa nukkumaan ja aamulla riittävän aikaisin ylös, selkeä rutiini aamuihin. Reippaasti ylös, pesulle, illalla valitut vaatteet päälle, illalla tarkastettu että päiväkodissa on tarpeellinen /mitä sinne pitäisi viedä ja sitten matkaan. Kun asiat toistuvat saman kaavan mukaan aamuisin, lähtemisestä tulee rutiinia, ei tarvitse lähteä hoputtaen eikä pahoilla mielin vaan päivä alkaa mukavasti.
Tietysti siisti koti vaatii siivoamista mutta koska meillä on vähän tavaraa ja paikka kaikelle, on kaikki aina järjestyksessä. Imuroin joka toinen päivä ja siihen ei montaa minuuttia mene, keittiö siistitään aina syömisen yhteydessä. Leluja lapsella on maltillisesti ja siivoaa ne aina iltaisin. Meillä on aina siistiä juuri siksi että ylläpitosiivous on osa tekemistä. Siihen ei arkena käytettyä kuin ehkä 20 minuuttia päivässä.
Olen töissä ja työmatkalla 7-15 eli lapseni on hoidossa tuon ajan. Meillä on aina ollut todella säntillinen rutiini ja siitä pidetään kiinni. Lapsi ulkoilee joka päivä psri tuntia ainakin hoidossa, miksi ihmeessä menisimme vielä ulos illalla, kun kumpikin on umpiväsynyt? Olemme kotona 15.30-16 välillä, syömme rauhassa klo 16-16.30 ja sitten siistitään hetki kotia, halitaan ja katsotaan Pikku Kakkosta, jonka jälkeen iltapala ja nukkumaan klo 19. En kyllä jaksaisi tuohon tunkea kirjastoja ja ulkoilua, jotka meillä ajoitetaan viikonloppuun.
Nämä eivät olekaan se ongelma vaan oma asema äitinä ja työntekijänä. Liian suuret ja vaativat hatut eivät mahdu päähän samaan aikaan ja se ahdistaa, stressaa ja vie mehut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harva osaakaan. Vanhemmuuden/kelvollisen yhteiskunnan jäsenen vaatimukset on melkein mahdotonta saavuttaa. Itseen kohdistuvia odotuksia useimmiten täytyy laskea, jotta pystyy elämästä nauttimaankin. Muutokset arkeen onneksi on useimmiten mahdollisia, kun vaan arvotat asiat (itsellesi) oikein.
Ensinnäkin, miksi sun on pakko käydä töissä juuri nyt? Onko pakko pysyä nykyisessä työssä? Onko pakko tehdä kokopäivätöitä?
Kuulostaa siltä, että elämä sulla/teillä helpottuisi huomattavasti, jos jäisit esim. työttömyyskorvauksella lastasi hoitamaan tai sitten vaihtaisit osapäivätyöhön.
Mitä näitä juttuja oon lukenut, niin todella monella peruste on, että ei ole varaa jäädä kotiin. Ymmärrän, että monilla on asuntolainat ja muut maksettavana, mutta silti tuntuu, että useimmat ihmiset haluavat pitää vain tietyn elintason. Todellisuudessa melko vähällä rahalla tulee toimeen ja kalliit harrastukset, tavarat, tietyn merkkiset ruuat ym. ei sitä onnea tuo.
Voisitteko käydä keskustelua puolisosi kanssa asiasta? Kuulostaa siltä, että olet matkalla kohti uupumusta/masennusta, ja niistä sitten kestää oma aikansa toipua takaisin terveyteen.
Sinulle sopiva osapäivätyö, jonka koet edes jollain tapaa merkitykselliseksi, voisi edistää hyvinvointia ja jaksamista todella paljon. Keskustelkaa puolisosi kanssa ja hae itsellesi keskusteluapua tai hakeudu esim. ammatinvalintapsykologille.
Älä anna pyrkimyksen täydelliseen äitiyteen ja ihmisyyteen viedä iloa omasta ja perheesi elämästä. Kaikki järjestyy vielä! Vaatii vähän rohkeutta järjestää elämä mieleisekseen, mutta se rohkeus on jo sinussa. Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle ja lukemattomille muille, jotka vastaavassa tilanteessa kamppailee.
Ala tekemään 60 tai 80% työviikkoa. Minä teen joka päivä töitä n. Klo 9-14.45. AamuiSin ei ole mikään kiire meillä kun lapsi menee vasta 9 päiväkotiin. Haen hänet jo kolmelta ja hyvin on aikaa ja virtaa tehdä loppupäivän vaikka mitä.
Miehen pitää hoitaa osansa. Lapsen vieminen aamulla tarhaan onnistuu kyllä mieheltäkin, miksi sinä hoputat lasta aamuisin jos kerran haet lapsen? Ei ole reilua jos vain toinen vastaa lapseen liittyvistä asioista. Jos miehen hajamielisyys yms ahdistaa, niin pakkaa hoitolaukku illalla ja laita aamulla vaatteet valmiiksi jonoon niin että lapsi voi pukea itse. Mitä muuta mies voisi hoitaa?
Kannattaa etsiä kivempi työ. Menneisyydessä pyöriskely ei auta, tee asioita jotka tuottavat sulle iloa.
Töihin paluu on rankkaa, mutta ei se rankka vaihe lopulta kauan kestä. Tsemppiä!
Lisää lapsia ja heidän jälkeen osa-aikatyö tai uusi työpaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän takia kannattaa valita mies, joka tienaa hyvin. Naiset itsekin syyllistävät toisiaan siitä, jos joku nainen kehtaa joskus sanoa, että haluaisi työelämässä menestyneen (eli hyvätuloisen) miehen.
Kun naiivisti ajatellaan, ettei rahalla ole mitään merkitystä ja että rakkaus voittaa kaikki esteet, niin sitten ollaan lopulta tällaisessa tilanteessa kuin ap on: kun lapsi on syntynyt, äiti ei voi jäädä kotiin, koska hän on kantanut taloudellisen vastuun perheestä ja pienipalkkaisen miehen rahoilla ei elätetä edes yhtä ihmistä. Lopputuloksena äiti uupuu työkuorman alle, kun jonkun on pakko tuoda leipä pöytään. Naiseus kärsii, äitiys kärsii, naisen ura kärsii, lapsi kärsii, mies kärsii, koko perhe kärsii.
Ymmärrän sinua täysin! Meillä on myös kaksi alle kouluikäistä lasta. Työ on todella, todella raskasta henkisesti ja lapset tietysti vilkkaita. Toinen heräilee öisin usein ja molemmat heräävät todella aikaisin, riippumatta siitä, monelta ovat menneet nukkumaan. Sellaista palautumista ei oikein ehdi koskaan saamaan. Töihin hirveällä kiireellä ja lasten kanssa täysi tohina heti töistä päästyä.
Tämän vuoden lapset ovat sairastelleet koko ajan. Vaikka jaamme miehen kanssa nämä päivät aika 50/50, tulee silti molempien työnantajilta nurinaa siitä, että eikö toinen vanhemmista voisi olla välillä pois. Miehen työpaikalla ei myöskään oikeastaan edes ymmärretä sitä, miksi MIES olisi pois ollenkaan lapsen takia. Tästä syystä hänelle sysätään inhottavimmat työt ja hänkin on ihan loppu. Minun työnikin vaatii kamalasti järjestelyjä ja jatkuvaa tavoitettavuutta poissaolojenkin aikana ja silti työtä on odottamassa tuplat takaisin palatessa, vaikka sijainen onkin ollut siellä.
Töissä ajatukset pyörii lapsissa ja kotona ne pyörivät töissä. Mitään ylimääräistä ei jaksa. Olisipa edelleen ne ajat, kun yhden palkalla oikeasti pärjäsi ja äiti/isä pystyi jäämään kotiin pidemmäksi aikaa. Välillä miettii, miten tässä edes selviää hengissä, kun stressitaso on luokkaa tuhat aamusta iltaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksamista kaikille samassa jamassa oleville! Helposti sitä ajattelee, että kaikki muut pärjäävät hyvin ja muiden elämä hymyilee ja kaikki on upeasti. Eihän se aina niin ole mutta kummasti moni äiti saa lapsiperhearjen ja kunnianhimoisen urankin jotenkin toimimaan ja on lomat ja kesämökit ja omakotitalot, joissa varmasti oma puuhaamisensa. En tajua miten ihmeessä he sen tekevät. Meillä ei ole velkaa asunnosta tai autosta, mulla on kaksi tutkintoa ja kaikki tavallaan reilassa. Silti olen aivan pihalla ja voin huonosti. En saata välillä uskoa, että olen oikeasti tässä jamassa.
Ja mitä tulee pienituloiseen mieheen, niin valitsin hänet rakkaudesta, en tienestien vuoksi. Olimme kaksi nuorta tyhjätaskua kun löimme hynttyyt yhteen ja heti alkuun mies elätti pienestä palkastaan pitkälti meidät molemmat, kun pääsin yliopistoon opiskelemaan yli viideksi vuodeksi, tein toki töitä siinä sivussa mutta vain vähän. Hän kustansi vuokran, sähkölaskut ja suurimman osan ruokaostoksista täysin pyyteettä. Osti paremman tietokoneen gradun tekoa varten. Kun valmistuin ja sain pitkään melkein tuplasti hänen palkkansa verran, olin minä vuorostani se, joka kustansi meille käsirahat asuntokaupoissa, remontit, autot ja lomamatkat. Me emme ole koskaan laskeneet pennejä ja olemme olleet yhdessä jo kauan.
No, lapsi tuli ja minulla päättyi tuo pitkä työsuhde koronan takia. Nämä kaksi asiaa ovat muuttaneet aivan kaiken, kaiken paitsi keskinäisen rakkautemme, joka toki on saanut kolauksia tästä uudesta perhedynamiikasta, joka lapsen myötä muodostui. Silti koen, että meidän parisuhde ja rakkaus on koko minun ja perheen peruskallio ja lapsen koti.
Syy siihen, miksi hankimme lapsen vasta pitkän yhdessäolon jälkeen on juuri se, että sisimmässäni tiesin, etten ota äitiyttä mitenkään kevyesti, vaan se tulee olemaan suurinta elämässäni, seikka joka on täysin kokonaisvaltainen minulle. Tiesin jo nuorena, että se muuttaa minut ja halusin elää ja tehdä ns. uraa ennen vanhemmuutta. Nyt tuo entinen minä on enää muistoissani, en tavoita niitä ajatuksia ja tunteita, joita silloin oli. Ja hyvä niin. Näen syvää merkitystä siinä, että olen äiti. Haluan tehdä siinä niin hyvin kaiken kuin vaan pystyn. Ja yksi osa sitä on näyttää esimerkkiä työnteon suhteen. Siksi en haluasi epäonnistua töissäni tai olla työtön. Ja siksikin tämä ottaa niin koville. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jaksamista kaikille samassa jamassa oleville! Helposti sitä ajattelee, että kaikki muut pärjäävät hyvin ja muiden elämä hymyilee ja kaikki on upeasti. Eihän se aina niin ole mutta kummasti moni äiti saa lapsiperhearjen ja kunnianhimoisen urankin jotenkin toimimaan ja on lomat ja kesämökit ja omakotitalot, joissa varmasti oma puuhaamisensa. En tajua miten ihmeessä he sen tekevät. Meillä ei ole velkaa asunnosta tai autosta, mulla on kaksi tutkintoa ja kaikki tavallaan reilassa. Silti olen aivan pihalla ja voin huonosti. En saata välillä uskoa, että olen oikeasti tässä jamassa.
Ja mitä tulee pienituloiseen mieheen, niin valitsin hänet rakkaudesta, en tienestien vuoksi. Olimme kaksi nuorta tyhjätaskua kun löimme hynttyyt yhteen ja heti alkuun mies elätti pienestä palkastaan pitkälti meidät molemmat, kun pääsin yliopistoon opiskelemaan yli viideksi vuodeksi, tein toki töitä siinä sivussa mutta vain vähän. Hän kustansi vuokran, sähkölaskut ja suurimman osan ruokaostoksista täysin pyyteettä. Osti paremman tietokoneen gradun tekoa varten. Kun valmistuin ja sain pitkään melkein tuplasti hänen palkkansa verran, olin minä vuorostani se, joka kustansi meille käsirahat asuntokaupoissa, remontit, autot ja lomamatkat. Me emme ole koskaan laskeneet pennejä ja olemme olleet yhdessä jo kauan.
No, lapsi tuli ja minulla päättyi tuo pitkä työsuhde koronan takia. Nämä kaksi asiaa ovat muuttaneet aivan kaiken, kaiken paitsi keskinäisen rakkautemme, joka toki on saanut kolauksia tästä uudesta perhedynamiikasta, joka lapsen myötä muodostui. Silti koen, että meidän parisuhde ja rakkaus on koko minun ja perheen peruskallio ja lapsen koti.
Syy siihen, miksi hankimme lapsen vasta pitkän yhdessäolon jälkeen on juuri se, että sisimmässäni tiesin, etten ota äitiyttä mitenkään kevyesti, vaan se tulee olemaan suurinta elämässäni, seikka joka on täysin kokonaisvaltainen minulle. Tiesin jo nuorena, että se muuttaa minut ja halusin elää ja tehdä ns. uraa ennen vanhemmuutta. Nyt tuo entinen minä on enää muistoissani, en tavoita niitä ajatuksia ja tunteita, joita silloin oli. Ja hyvä niin. Näen syvää merkitystä siinä, että olen äiti. Haluan tehdä siinä niin hyvin kaiken kuin vaan pystyn. Ja yksi osa sitä on näyttää esimerkkiä työnteon suhteen. Siksi en haluasi epäonnistua töissäni tai olla työtön. Ja siksikin tämä ottaa niin koville. Ap
Kuulostaa minusta siltä, että suoritat äitiyttä. Minusta haliminen sohvalla illalla kun molemmat ovat väsyneitä kuulostaa hyvältä, kunhan iltoihin kuuluu myös juttelua, kuulumisten kyselyä ym. Ja voihan siitä pikku kakkosesta jutella yhdessä. Kolmevuotias alkaa viimeistään vuoden sisällä jo nauttia päiväkodista, kavereista ym., ehkä nytkin jo tykkää eli älä ainakaan pode huonoa omatuntoa päiväkodissa olosta. Kukaan meistä ei selviä elämästä kolhuitta, vaikka äiti olisi täydellinen. Päinvastoin, täydellinen äitikin voi olla kolhu, kun lapsi oppii, että kuuluu olla täydellinen. Eli vaikka sanot laskeneesi rimaa, et ole ihan todella tainut niin tehdä.
Sen sijaan aikaisempi viestisi töistä kuulosti siltä, että yhteys työterveyteen! Jos työt valvottavat öisin ja haluat vähemmän vastuuta, niin sitten järjestämään niitä vaikka työterveyden avulla.
Ja vastauksena, niin itse tykkään työstäni, vaikka lapset ovatkin tärkeintä. Lisäksi uskon, että täydellistä elämää ei saa kukaan, päiväkoti on siis vähiten huono vaihtoehto. Jos jäisin vaan kotiin, seinät kaatuisivat päälle ja rahanpuute hajottaisi. Teen siis järjestelyjä kuten sinäkin (lyhennetty työaika) ja osallistuva mies. Ja nykyään lapsi tosiaan tykkää päiväkodista, vaikka vielä enemmän tietysti tykkää olla kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Työ on täysin merkityksetöntä eikä kiinnosta ollenkaan. Pakko vaan käydä töissä että eläkettä kertyy ja tulee toimeen, mutta arki on suorastaan ällöttävää, en saa mistään nautintoa enää kun joka suuntaan pitäisi revetä ja oma identiteetti on hävinnyt täysin. Jos haluaisin tehdä jotain "omaa" en edes tiedä, mitä se olisi. Varmaan möllöttäisin jossain itsekseni tekemättä mitään. Mitä elämää tämä on?
Ja luulen, että jos tykkää työstään on tilanne aivan toinen. Kun työ ei tyydytä ja jopa inhottaa, se saa koko elämälle ankean varjon ja edes vapaa-ajan mielekkyys katoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo tunne ei lopu, ennen kun lapsi on yläkoulussa ja alkaa olla enemmän kavereiden kanssa.
Ainakaan mulla. Lapsi on jo siis 13v. mutta silti on huono omatunto siitä, että on paljon töitä ja sitten
oma harrastus 3 krt. vko.
Tuntuu, ettei ole yhtään aikaa sille lapselle. Vaikka se lapsi ei mitään sanokkaan, niin silti.
Eikä ole siis ainoa lapsi. Nuorin.
Ehkäpä se on tää nykyaika. Pitäis ja pitäis. Pitäis pitää itsetään huolta, mut samaan aikaan pitäis pitää myös muista huolta ja käydä töissä ja, ja, ja...
Paineet kasvaa nykyään. Kaikkee pitäis olla, mut ei voi olla , kun yhdessä paikassa samaan aikaan.
Voitko lyhentää työaikaa vai romuttuuko talous?Mies vastuuseen esim aamuista tai lapsen hausta.Ulkoilkaa niin saatte energiaa ja yhteistä aikaa.Onko etätyömahdollisuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen onneksi valinnut ja saanut töitä sellaiselta alalta, joka kiinnostaa ja innostaa minua aidosti. Pienen lapsen kanssa tuntuu toki usein siltä, ettei suoriudu ammatillisesti saati vanhempana niin hyvin, kuin haluaisi ja pitäisi. Mutta sellaista se nyt vaan on.
Kuulostaa, että nimenomaan saat työn ja perheen konkretian tasolla yhdistettyä. Mutta sisälläsi myllertää. Auttaisiko psykologin kanssa juttelu? Kuulostaa siltä, että sinulla on työminä kriisissä ja perheminän odotukset on korkealla. Tsemppiä <3
Miten selviän? Voin paljon paremmin työssäkäyvänä äitinä kuin silloin kun olin kotona lasten kanssa! Työni on mielekästä ja tarjoaa tärkeää vastapainoa perhearjelle, ja lapsen isän on ollut pakko alkaa ottaa enemmän vastuuta perheestään kun minä olen töissä. Nykyään vastuut kotitöistä ja lapsista jakautuu tasaisemmin, samoin esim poissaolot töistä. En koe olevani niin yksin kaikessa. Parisuhdekin kiittää.
Isoimmat selittävät tekijät siis lienee se, että pidän työstäni ja koen sen olevan merkityksellistä, ja se että lasteni isä on aidosti tasavertainen vanhempi. Minulla on vieläpä pitkä työmatka ja kokoaikainen työ, jonka aloitin kuopuksen ollessa hieman alle 2v.
Mihin aikaan miehen työt alkaa? Onko hänellä liukuva työaika? Laita mies hoitamaan lapsen aamut heräämisestä hoitoon viemiseen, niin sinun ei aamulla tarvitse kuin suoriutua itse töihin. Jos pystyt menemään aikaisin, pääset aikaisin pois ja saat enemmän aikaa lapsen kanssa. Lapsi on vielä noin pieni, joten hän ei enää iltaan tarvitse mitään lisäaktiviteettia. Kunhan illat valostuu ja tulee kesä, iltaisin voi vielä ulkoilla yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Miten selviän? Voin paljon paremmin työssäkäyvänä äitinä kuin silloin kun olin kotona lasten kanssa! Työni on mielekästä ja tarjoaa tärkeää vastapainoa perhearjelle, ja lapsen isän on ollut pakko alkaa ottaa enemmän vastuuta perheestään kun minä olen töissä. Nykyään vastuut kotitöistä ja lapsista jakautuu tasaisemmin, samoin esim poissaolot töistä. En koe olevani niin yksin kaikessa. Parisuhdekin kiittää.
Isoimmat selittävät tekijät siis lienee se, että pidän työstäni ja koen sen olevan merkityksellistä, ja se että lasteni isä on aidosti tasavertainen vanhempi. Minulla on vieläpä pitkä työmatka ja kokoaikainen työ, jonka aloitin kuopuksen ollessa hieman alle 2v.
Näin myös meillä. Koen olevani parempi äiti työssäkäyvänä. Lapsia on kaksi, enemmänkin voisi olla.
Miksi lapsen kanssa pitäisi hoitopäivän jälkeen tehdä mitään erityistä? Lapsi on saanut päivähoidossa ulkoilua ja aktiviteettia. Ilta kotona on rauhoittumista varten. Rauhallinen yhdessäolo todellakin riittää. Lapsi on vielä noin pienikin.
Ehkä ap:lla on epärealistiset käsitykset, mitä pikkulapsi arkena tarvitsee. Pitkän hoitopäivän jälkeen ihan vaan kotona olo ilman erityistä ohjelmaa on juuri sitä, mitä pieni lapsi tarvitsee.
Kun härdelli oli kiivaimmillaan, en ollut yh. Lasten isä ajatteli asioista eri tavalla, asioilla ei ollut niin väliä. Jos asiat piti hoitua, pääsin vähemmällä kun hoidin ne itse. Sain tuplastressin, jos piti vielä huolehtia että muistikohan mies nyt hoitaa sen ja sen asian. Sanomattakin selvää että erosimme, enkä uuteen suhteeseen ryhdy enää. Oppia ikä kaikki, terveyden kustannuksella.
T. Se loppuunpalanut