Miten opin hallitsemaan omia hermojani?
Minulla on 2v tyttö, siis pahassa uhmaiässä ja minulla menee hermo totalisesti hyvin useasti. en jaksaisi yhtään jokaista draamaa jokasessa siirtymätilantessa. Tyttö on hyvin voimakastahtoinen ja osaa olla hyvin ärsyttävä. Hermo menee eniten päiväunillekäydessä, kun laittaa vastaan minkä kerkiää. Ennen kaikki sujui hyvin, nyt nukkumaanmenemiset on kaaosta(ja kaikki muukin). En jaksa sitä pompottamista, kun itsekin tarvitsi lepohetkeä. Hermostuessani alan huutamaan tytölle ja paiskon tavaroita. Se on hyvin kuluttavaa ja tunnen olevani huono äiti. En vaan jaksa lastani joinain päivin ja olen niin täynnä kotona olemista. En haluaisi huutaa lapselle, sillä pelkään että siitä jää jotkut traumat lapselle, saati sitten, että en todellakaan ole hyvä esimerkki. Olen todella lapsellinen, mutta kun en vaan jaksa ja en voi sille mitään, että räjähdän totaalisesti silloin tällöin. Tällainen räjähtely on aivan uutta, joten olen aivan hämilläni, että minusta löytyy tällainen piirre. En pidä itsestäni tällaisena ja haluaisin muuttua. Miehenikään ei jaksa ainaista valitustani ja kireyttäni, eikä voi ymmärtää että kotona olo on niin vaikeaa. Hän auttaa kylläminkä töiltään ehtii, mutta jotenkin koen olevani ihan yksin oman pahanolon kanssa. Hermostutteko te muut lapsillene? Miten hallitsette hermojanne? Antakaa vinkkejä jaksamiseen! Tuntuu, että olen noidankehässä josta en pääse pois. Help!
Kommentit (8)
Itselläni on kuitenkin auttanut lasten kanssa lasten kehitysvaiheiden ymmärtäminen. Eli jos 2v tuntuu hankalalta tiettyine kiukkuineen, on auttanut kun on esim. lukenut 2v kehityksestä ja siitä millä tasolla lapsi on miten hänen sisällään myllertää. Sen jälkeen on ollut helpompi suhteuttaa lapsen käytös, eikä tunnu että lapsi tahallaan tai kiusallaan tekee niin.
Eihän tuo mikään poppaskonsti ole, kyllähän sitä hermostuu silti. Itseäni on auttanut myös kokemus, eli seuraavan lapsen kohdalla jotenkin osaa jo hahmottaa että tämäkin on taas ohimenevä vaihe. Muistan edelleen esikoisen kohdalla kun juuri 1v10kk kohdalla päiväunille nukahtaminen tuntui yhdeltä tuskalta, mutta vähän yli 2v homma hoitui kuin itsekseen. Olen sitten seuraavien lasten kohdalla osannut suhtautua tuohon ohimenevänä vaiheena.
Itse tulistun helpolla, mutta onneksi en enää kovin usein. Yleensä pyrin suuntaamaan kiukkua enemmän mieheen kuin lapsiin. Lapsille korotan ääntä, mutta tavaroita olen joskus heittänyt vain miehen kanssa ollessa kaksin. Tiedän ettei ole kovin kivaa miehelle kun vaimo soittaa (jopa töihin) ja antaa tulla tuutin täydeltä, mutta kun pitää purkaa se kaikki, niin mielummin puran mieheen kuin lapsiin. Mies raukka joutuu sitten aikuisena ihmisenä olemaan puskurina tuolle, mutta toisaalta jos näen miehen joskus olevan tiukilla, pyrin olemaan se jaksava aikuinen lasten kanssa ja antaa miehelle rauhan purkaa kiukkunsa. Eli taitaa tuo parisuhde olla siis se keino millä pahimman yli päästään meillä.
Mulla menee useasti päivässä hermo.Olin ainakin ennen tosi pitkä pinnainen.Luulin että mieheni suuttuu helposti,mutta nykyään mulla on lyhempi pinna.Tosin mä olenki se joka on uhmaikäisen lapsen kanssa päivät pitkät.
Älä huoli.Kyllä se ohi menee.Näin mä tykkään ajatella.Oon kyllä itsekki paininu just saman asian kanssa,että olenko huono äiti,ku huudan.Tavaroita en oo heitelly,ei oo mun juttu,mutta saatan huutaa pienistäkin asioista.Jatkuvasti yritän itseni hillitä,ettei tuottais sillä mielipahaa pienelle.
Meitä äitejä on moneen junaan...
jälkeen lähden lenkille, kauppaan, harrastukseen tai sulkeudun makkariin tietokoneen kanssa (kuten nyt :-)) ja silloin lapsetkin tietävät että äiti haluaa olla rauhassa. Tähän hetkeen tietysti kuuluu myös suklaa tai lenkille lähtiessä korvanappiradio/mp3 -soitin. Tämä hetki minulla kestää useimmiten n.tunnin ja sen jälkeen tunnen jaksavani lopun illan siihen klo 20.30 asti, jolloin viimeinenkin tenava on kellistetty yöunille.
Lapset kasvattavat aikuista ja itsekin esikoisen kanssa räjähtelin samoista asioista kuin sinä nyt. Lapsi oli hankala ja vaativa ja itsellä keinot hukassa. Jos näillä hermoilla olisi nyt sen ekan kanssa niin huomattavasti helpommin menisi. Nyt siis lapsia kolme ja hermo kasvanut huomattavasti :-)
Vielä kirjavinkki: Lue kirja " Anna mun olla lapsi" , kirjoittajana Saara Kinnunen. Käytännönläheistä ja sai ainakin minut ajattelemaan ja tuli jälleen niitä ahaa-elämyksiä.
Ja sitten tietysti tuo Keijo Tahkokallio, jota itse luen silloin kun ote alkaa lipsua. Esim. Myönteinen ajattelu lastenkasvatuksessa on oikein hyvää luettavaa.
Tsemppiä ja hermoja! Lapsi vain nyt kokeilee sinua ja saa sinusta kaivettua hermot pintaan. Seesteisempää aikaa on luvassa, trust me :-)
ongelmat on ollut minullakin. Ensimmäisen ollessa kaksivuotias oli välillä ihan kamalaa. Tsemppasin myös lukemalla alan kirjallisuutta ja lepäämällä hetken. Ja kehitin itselleni semmoisen henkisen " tarrakiitostaulun" mitä lapsilla voi käyttää. Tiukan paikan tullen ajattelin hiljaa mielessäni " että nyt en hermostu, hermostumisesta tulee vain paha mieli, hermostuminen ei auta asiaa etenemään yhtään eteenpäin, jos et hermostu tulee hyvä mieli" yms. vastaavaa. Nuo ajatukset auttavat vieläkin minua, mutta tietenkin välillä lipsahtaa, sen verran kärsimätön ihminen olen.
Ei kannata kuvitella olevansa joku yli-ihminen, joka ei koskaan hermostu tai _saisi_ hermostua. Se on sitten eri asia, miten hermostumisen purkaa. Kyllähän sen itse tietää, ettei räjähtämisestä ole apua, mutta siitä täytyy aktiivisesti opetella eroon. Ottaa aikalisän, käy jynssäämässä hammasharjalla vessanpönttöä tms.
Joskus auttaa tilanteiden ennakointi ja se, että antaa lapselle aikaa niissä hankalissa siirtymätilanteissa. Rutiineja, toistoa, toistoa...
Lasten kanssa tulee helpompia aikoja ja tulee vaikeampia aikoja. Meillä tyttö (nyt 3 v.) on aika pippurinen pakkaus ja luonteemme kolahtelevat yhteen. Toisaalta, en kuitenkaan sanoisi häntä voimakastahtoiseksi: vaikka tilanne voi näyttää oman tahdon osoitukselta, monesti kyse on siitä, ettei likka itsekään tiedä, mitä oikeasti haluaa. Ja kun tyttö suuttuu, hän saattaa itsekin hämmentyä raivoaan.
Oletko muuten tsekannut MLL:n sivut vanhemmuudesta? Voisi olla jotain apua, edes tsemppausmielessä.
http://vanhemmat.mll.fi/
Meillä tomii tosi hyvin ja silloin saan tehtyä tiettyjä asioita vaikka meillä kotona onkin 1-vuotias.
Kysy onko lähialueellasi kerhoja tai muuta leikkitoimintaa.
Kun saat vähän etäisyyttä lapseen, jaksat itsekkin paremmin.
Mulla voimavarjoja vie myös joskus masentunut ja väsynyt olotila.
Oletko ajatellut, että miten voisit " korjata" tuota olotilaa, että et jaksa olla kotona. voisitko aloittaa esim osa-aikatyötä ?
Ajattele eri vaihtoehtoja, kukaan ei pakota olemaan sinua kotona.
Mutta vähän muuttelemalla asioita, voisi olotila parantua.
Tuossa monet kirjoittivat jo hyviä juttuja, mutta vielä yksi oma konstini lisäksi: minulle on tosi tärkeää tavata myös muita uhmaikäisiä vanhempineen. Eli kun näkee myös muiden lasten uhmaavan ja sikailevan (usein vielä hetkellä jolloin oma lapsi käyttäytyy tosi kauniisti :-), se asettaa koko asiaa perspektiiviin. Eli ainakin minua kovasti helpottaa ajatus siitä että " kaikki lapset ovat samanlaisia" ja sitä kautta muilla äideillä on ihan yhtä rankkaa.
meillä oikeastaan auttoi vasta kun minä menin töihin ja poika päiväkotiin.Enkä todellakaan tarkoita sitä,että lapsi pitää laittaa hoitoon tai mitään sellaista,mutta meillä näin on parempi.Päiväkoti on meidän pikku temperamentikkalle uhmaiselle tehnyt hyvää kaikin tavoin-on toki oma itsensä edelleen mutta ryhmässä toimiminen on ollut kasvattavaa hänelle.
Älä pelkää traumoja,itsekin olen tavaran heittelijä-tyyppi joskus valitettavasti,mutta niin se vain on että meitä on monenlaisia. Ja minulle se kotonaolo ei vain sopinut,kun haen pojan puoli kolmelta on meillä monta tuntia aikaa leikkiä ja olla eikä tapella päiväunista ja muusta:)