Lue keskustelun säännöt.
Deittikumppani ei ymmärrä mun tilanteen vakavuutta
14.03.2023 |
Mulla on masennus ja mun uus deittikumppani on sitä mieltä että se ei haittaa, ei oo kiire mihinkään yms ja ollaan molemmat mun vaikeuksista huolimatta valmiita yrittää.
Mut nyt oon alkanu huomaamaan, että ei hän ehkä kuitenkaan ymmärrä miten vakavasta jutusta on kyse. En tiiä miten oikein tekis. Hän tavallaan joo ymmärtää, mut jotenkin ehkä on kuitenkin vähän tökerö.
Oon kyllä hänelle sanonu, et mun elämä ei oo aina yhtä hymyä ja ruusuilla tanssimista. Elän päivä kerrallaan ja saatan helposti uupua yms. Mut sitten kun sanon rehellisemmin huonompana päivänä mun olotilasta, ni hän tokaisee tyyliin, että kyllä se siitä. Hän ei oikein jotenkin osaa suhtautua kuitenkaan mitenkään niihin mun ongelmallisiin puoliin.
En oletakkaan hänen täysin ymmärtävän ja olevan mulle mikään terapeutti tms. Mut haluaisin pystyä rehellisesti kertomaan kuulumiset. Hänestä sai sen vaikutelman aiemmin että hän hoksaa, että tää ei oo mikään pikku juttu. Mut nyt on alkanu tuntumaan, että en viiti hänelle kertoa todellista olotilaa, kun hän vähän viittaa kintaalla niille.
Vaikee selittää oikein mitä tarkotan.
Mut nyt on alkanu joka tapauksessa mietityttää, että ehkä onkin virhe jatkaa tapailua ja mun on syytä rauhassa parannella ensin itteni kuntoon ennen mitään suhteita.
Tiiän kyllä että tästä pitäs hänen kanssa keskustella, mut en tiiä miten. Ollaan kuitenkin aika alkumetreillä ja en haluais häntä painostaa tai mitään. En oo itekkään mikään ekspertti suhdekuvioissa ni myös mietin että vaadinko jotenkin liikaa tms. Mut eikö kumppanin kuiteski kuuluis olla sellanen jolle voi kuulumisina kertoa muutakin, että "hyvin menee".
Kommentit (25)
Mulla oli joskus miesystävä, joka oli sitä mieltä, ettei mua vaivaa mikään. Olin jo silloin pois työelämstä diagnoosilla vaikea masennus.
Hän ei siis oikeasti voinut tajuta, että mulla on paha olo. Toki yritin tsempata itsekin kaikin tavoin "huomaamattomammaksi" ja pyrkiä elämään niin aktivista ja normaalia elämää, kuin pystyin. Mutta siis tuo, että kumppani ei edes tajua toisella olevan Todellisia Ongelmia mielenterveytensä kanssa. Ei voi tuntea tulleensa kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Vielä pahempi oli edellinen parisuhteeni osapuoli, joka SUUTTUI minulle, kun masennus oireili niin, etten jaksanut esittää normaalia ja tervettä. 😕
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhumatta asiat tuskin paranevat kuitenkaan. Sen voi tehdä kunnioittavasti molempien rajoja etsien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteessa molempien pitäisi kyetä myöskin tuomaan jotain positiivista suhteeseen. Jos sulla on vaan pää omassa p**seessä, et vielä ole valmis parisuhteeseen. Sori vaan mut tollanen itsekeskeisyys on vaan toiselle liian raskasta.
Hauska että porukka vetää johtopäätöksen yhen tekstin perusteella. Ihan kun meiän elämästä puuttuis kokonaan hauskuus ja positiivisuus ja masennus on kaikki mitä mun elämässä on. :D
Positiivisuutta ja hauskuutta ei tosiaankaan puutu meiltä, osataan pitää kivaa ja elää elämää. Ollaan molemmat tosi rentoja ja huumorintajusia ihmisiä. Ja itse elän masennuksesta huolimatta aika normaalia elämää, käyn töissä jne.
Mutta niin kuin sanoin aiemmin niin elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Elämään kuuluu valitettavasti välillä myös negatiivisia asioita, joita mun mielestä pitäs pystyä kohtaamaan siinä missä positiivisetkin asiat, eikä hautoa ja painaa villasella. Se ei ainakaan oo kovin tervettä.
Mut jokainen tietysti aattelee erilailla.Taidat olla aika nuori? Ehkä noin 20-vuotias? Kirjoituksestasi paistaa läpi tietynlainen kokemattomuus. Jokainen ihminen kokee negatiivisia tunteita, hetkittäin jopa masennusta, mutta se ei ole elämää määrittelevää. Kaikenlaisia asioita, surullisia, ahdistavia, tukahduttavia ja ylitsepääsemättömiä jokainen joutuu kokemaan elämässään ja ne ovat osa elämää. Eivät masennusta, tai masennusdiagnoosin määrittelemiä kokemuksia. Tämä vastauksesi selvästi indigoi, ettet oikeastaan tiedä mitä masennus on. Tunteet ovat ehkä vielä vuoristorataa, joskus vaikeaa, joskus ihanaa. Elä ja koe. Älä keskity negatiiviseen. Masennusta tuntee jokainen hetkittäin kuten kuvaat ja on ihan tervettä käsitellä tunteita, mutta niistä ei pidä tehdä mitään elämää ohjaavaa mantraa itselleen. Tunteiden liika läpikäyminen ei myöskään ole tervettä.
Iällä ei varmaan oo nii merkitystä, mutta masennus on erittäin tuttu sairaus itelle henkilökohtasesti, mutta myös muutaman läheisen/ystävän kautta. Olenpa erään läheisen menettänytkin tuon sairauden tähden.
Tiiän mitä tarkotat tuolla mantralla, oon nähnyt sen vierestä, miten toinen velloo masennuksessa ja muissa ongelmissaan niin, että muu elämä unohtuu.
Itellä on nyt, ja toivottavasti pysyykin, olo toiveikkaana, että paranen sairaudesta ja katse on tulevaisuudessa. Olen elänyt aikoja kun en ole nähnyt tulevaisuutta ollenkaan ja itsetuhoisuus on vallannut mielen ihan kokonaan. On ollu päiviä kun en ole päässyt sängystä ylös. Mutta nyt tosiaan elämä on voiton puolella, mutta vielä tulee notkahduksia ja esim. fyysisiä oireita. Mutta suunta on ylöspäin.
Ei susta kuule ole deittailemaan.