Ihmiset sanovat minulle usein he eivät pysty lukemaan minua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut tuon itsestäni monta kertaa. Käsittääkseni negatiivisessa mielessä, eli minua on pidetty jotenkin epäluotettavana kun "ajatuksiani ei voi lukea". Jään myös yleensä ulos porukasta, kun muut ryhmäytyvät heti.

Ehkä olen niin auki muille ihmisille, kuuntelen heitä ja pyrin lukemaan heidän ilmeitään ja viihtymistään niin kovin, että jään itse tyhjäksi. Olin etenkin nuorempana pakonomainen miellyttäjä ja hyväksynnän etsijä. Ehkä piilotan itseni muilta niin hyvin ja heijastan heille takaisin vain heitä itseään, että se vaikuttaa jo omituiselta.

En siis ole ollut mielistelijä tai esim. muokkannut mielipiteitäni vastapuolen mukaan, vaan ennemminkin vain kysellyt ja kuunnellut, keskustellut vaikka tuntikaudet antamatta kuitenkaan itsestäni mitään.

Itsekään en ole sosiaalisten suhteiden ekspertti, mutta olen huomannut että on parempi enemmän puhua omista jutuistaan tai jostain yleisestä kun vaan tentata toista. Kannattaa valita joko täysi hiljaisuus tai puhuminen, ei kyselemistä. :)

Kyllä minä tykkään kun vähän kysellään. Mutta jos VAIN kysellään niin se alkaa ärsyttää. Toinen sai tietää minun jutut muttei kerro mitään itse.

No mutta kovin autistinen et ole, jos hyvin pystyt esittämään normaalin ihmisen roolia.

Vähän niinku yhdestä kai huhutiin olevan jotain oliko asperger tai jotain ihmeellistä ja kun veti yhden tapaamisen hyvin, asiallisesti ja suoraan sanottuna servasi vastaväittelijän kerran erässä tapaamisessa, jossa oli kasvotusten yksi tällainen "mustamaalaaja valehtelija" oli hänen kommenttinsa jotain tyyliin: "No mut hyvä puhuja se on joskus ja osaa esittää." Keskustelussa oli toinenkin henkilö, niin ei voinut ihan vetää omiaan.

No mut hyvähänn se on, jos vakavan diagnoosinkin omaava osaa sitten tarvittaessa esittää suht koht normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehen äiti on tuommoinen. Aina tavallaan ystävällinen ja kohtelias, mutta puhuu vain niitä näitä, ei koskaan oikeastaan anna mitään todella itsestään. Tuntuu kuin juttelisin jonkun asiakaspalvelijan kanssa. Hänen kanssaan keskustelu tuntuu teennäiseltä. Minulla ei 10 vuoden yhdessäolon jälkeen (mieheni kanssa siis) ole hajuakaan mitä hän ajattelee minusta. Saattaa vihata tai rakastaa tai jotain siitä välistä. Tämä on minusta tosi outoa, kyllä minä muiden seurassa tiedän suunnilleen.

Luulen et kyse on jostain emotionaalisesta traumasta, ehkä jopa hänen lapsuudessaan. Suosittelen perehtymään tähän puoleen, aina trauma ei ole mikään kovin iso ja syitä voi olla monia. Voit kokeilla psykofyysista fysioterapiaa, rosenterapiaa tai vyöhyketerapiaa, josko saisit kosketusta itseesi.

Ei kyllä sovi minuun, en oikein välitä smalla talkista. Puhuisin mieluiten jostain oikeasti tärkeästä, ns syvällisistä aiheista. En tiedä onnistunko tuomaan tätä tarpeeksi esille, mutta ainakin deittailussa koen joskus että olen jotenkin "liikaa", liian suorasukainen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Voi olla myös välttelevä kiintymyssuhde. Joka tapauksessa kyse on psyyken suojamekanismista, voit kyllä saada apua tähän. Todennäköisesti juontuu lapsuudesta ti on matkalla huomattu hyväksi tavaksi selvitä. Toki vähän yksinäiseksi sattaa jäädä ja iltaisin voi ahdistaa.

Olet varmaan oikeassa!

ap

Sehän on jo itsessään informaatiota toisesta jos ei pysty lukemaan, tietyntyyppiset vaihtaa koko ajan tyyliään ja toiset näyttelee kuvitellen ettei sitä huomata. 

Vierailija kirjoitti:

Sehän on jo itsessään informaatiota toisesta jos ei pysty lukemaan, tietyntyyppiset vaihtaa koko ajan tyyliään ja toiset näyttelee kuvitellen ettei sitä huomata. 

En ole mikään tyylinvaihtaja, olen ihan oma itseni, en vaan luota muihin ihmisiin kovin helposti.

Ehkä tästä syystä jotenkin suojaudun.

ap

Minä olen sellainen, että usein en reagoi johonkin välittömästi. Sitten jälkikäteen, joskus vasta pari päivää myöhemmin tulee mieleen, mitä olisi voinut vastata. On siis jotenkin mulle luontaista, että asia jää mieleen muhimaan, enkä reagoi välittömästi mitenkään. Se voi varmaan joitain ihmisiä hämmentää, ja vaikea sille on itse mitään tehdä.

Mulla joskus tuntuu siltä että ympärilläni on jokin näkymätön muuri, omasta mielestä olen erilainen kuin mitä muiden (negatiivinen) suhtautuminen minuun antaa ymmärtää. Yleensä kuljen julkisella paikalla neutraali ilme naamalla, päämääränä vain päästä pisteestä A pisteeseen B. En katsele ihmisiä muuten kuin sen verran etten törmää heihin.