Viisikymppisen ruuhkavuodet

Mä olen jo onneks siinä pisteessä, että eronnut 9 vuotta sitten, lapset muuttaneet pois, isäni haudannut, äiti vielä suht hyvässä kunnossa. Kyllä sä noista selviät, kun minäkin olen selvinnyt

N57

Vierailija kirjoitti:

Päivälleen viikon päästä 50 vuotta. Sitä klassista täällä, että mies päätti jättää minut ja lapsemme yhteisen 30 vuoden jälkeen. Esitti loppuun asti, että kaikki hyvin, en siis "saanut" elää sitä vaihetta, että suhde olisi ollut huono. Shokissa ja surussa rämmitty. Lisäksi se klassinen, että asunto yhteinen ja tammikuussa vihdoinkin velaton. No, nyt edessä asunnon myynti ja uuden etsiminen. Kotona asuu kanssani enää 17 vuotias nuori mies, joka on alkanut nyt oireilemaan isänsä lähdöstä. Oma jaksaminen koetuksella surun takia ja pojan ymmärtäminen välillä haastavaa, pinnani katkeaa liian helposti ja siitä päälle nämä "pxaska äiti fiilikset". Ja poika siis asuu kanssani 100%.

Oma terveys nyt on mitä on, eli monia lääkityksiä ja silti kaikki arvot päin mäntyä, mutta en saa mentyä edes lääkärille vaikka tulosten takia käskettiin. Ikäkriisiä pukkaamassa ja se ei johdu tuosta pyöreästä luvusta pelkästään vaan kaikesta siitä, mitä myös jättäminen aiheutti. Töitä on = 100% etänä, eli ennätys on ollut 8 vuorokautta kun en ole ovesta jaksanut mennä ulos.

On tämä elämä ja eläminen aikamoista.

Onnea etukäteen synttäreiden johdosta. Taidan olla erikoinen ihminen , mutta en ajattele, että avioliiton täytyisi kestää koko elämä. Itse menin vasta 32v naimisiin ja meillä on 15v teini. Ollaan niin kauan yhdessä, kun molemmilla on hyvä olla. T. Vastaaja nro 1

Täälä 50v samojen asioiden ympärillä. Sanoisin että elän nyt raskainta aikaa tähän astisessa elämässäni. Huoli teineistä, huoli vanhemmista. Liitto niin kuollut että en edes huomaisi jos mies lähtisi. Itsellä ei energiaa mihinkään eroon. Koko ajan syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Vaihdevuodet oireilee. Tsemppiä kaikille teille.

Vierailija kirjoitti:

Täälä 50v samojen asioiden ympärillä. Sanoisin että elän nyt raskainta aikaa tähän astisessa elämässäni. Huoli teineistä, huoli vanhemmista. Liitto niin kuollut että en edes huomaisi jos mies lähtisi. Itsellä ei energiaa mihinkään eroon. Koko ajan syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Vaihdevuodet oireilee. Tsemppiä kaikille teille.

Meitä on näköjään aika monia samassa tilanteessa. Tavallaan ei yllätä, mutta se yllätti, että minun lisäkseni on muitakin, jotka eivät vaan jaksa sitä eroon vaadittavaa lopullista puristusta eli uuden asunnon hankkimista ja uusien kuvioiden järjestämistä. Muuten en pelkää erota. Olen hoitanut jo pitkään täysin yksin aivan kaikki lapsiin ja taloon liittyvät asiat. Laskujen maksun ja auton huoltoon viemiset. Mutta miksi asuntoasiaa en meinaa saada millään tulille? Siihen on varmaan monia syitä, joista en osaa ole edes myöntänyt itselleni.

Paljon jaksamista sinulle ja yritetään löytää asioista joku kultareunus. Eihän tätä elämää muuten jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Täytin just 50. Mun elämä on tällä hetkellä kovin tyhjää, tylsää ja tunnen itseni hitusen masentuneeksi. Kriisejä ei pukkaa mutta suhde väljähtynyt, lapset lähteneet pesästä ja elävät omaa elämäänsä eivätkä hirveen usein halua nähdä. Töitä ei ole ja vanhemmat kuolleet. Terveys vielä suht ok. Tunnen itseni täysin tarpeettomaksi ja olen vain olemassa...mutta mitä ja ketä varten?

Et varmaan halua kuulla sitä perinteistä, että "nyt vaan hankit itsellesi uuden harrastuksen tai vapaaehtoistyön ja sitä kautta sisältöä elämääsi" ? Itse tässä rankassa tilanteessa aloitin vuosia jäissä olleen harrastuksen uudestaan, jotta mulla olisi edes jotain omaa elämää, eikä vain muiden passaamista. Harrastan 2 kertaa viikossa ja näistä kerroista on tullut minulle naurettavan tärkeitä. On jotain mitä odottaa ja ryhmä, jossa minua tervehditään ja ollaan ystävällisiä. Edes pari tuntia viikossa saan unohtaa sen ongelmaryteikön, jossa tällä hetkellä rämmin.

Yli 50, mutta on terveysongelmia ja läheisten kuolemia. Paljon ylimääräistä murhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päivälleen viikon päästä 50 vuotta. Sitä klassista täällä, että mies päätti jättää minut ja lapsemme yhteisen 30 vuoden jälkeen. Esitti loppuun asti, että kaikki hyvin, en siis "saanut" elää sitä vaihetta, että suhde olisi ollut huono. Shokissa ja surussa rämmitty. Lisäksi se klassinen, että asunto yhteinen ja tammikuussa vihdoinkin velaton. No, nyt edessä asunnon myynti ja uuden etsiminen. Kotona asuu kanssani enää 17 vuotias nuori mies, joka on alkanut nyt oireilemaan isänsä lähdöstä. Oma jaksaminen koetuksella surun takia ja pojan ymmärtäminen välillä haastavaa, pinnani katkeaa liian helposti ja siitä päälle nämä "pxaska äiti fiilikset". Ja poika siis asuu kanssani 100%.

Oma terveys nyt on mitä on, eli monia lääkityksiä ja silti kaikki arvot päin mäntyä, mutta en saa mentyä edes lääkärille vaikka tulosten takia käskettiin. Ikäkriisiä pukkaamassa ja se ei johdu tuosta pyöreästä luvusta pelkästään vaan kaikesta siitä, mitä myös jättäminen aiheutti. Töitä on = 100% etänä, eli ennätys on ollut 8 vuorokautta kun en ole ovesta jaksanut mennä ulos.

On tämä elämä ja eläminen aikamoista.

Onnea etukäteen synttäreiden johdosta. Taidan olla erikoinen ihminen , mutta en ajattele, että avioliiton täytyisi kestää koko elämä. Itse menin vasta 32v naimisiin ja meillä on 15v teini. Ollaan niin kauan yhdessä, kun molemmilla on hyvä olla. T. Vastaaja nro 1

Tai sit et vaan hahmota että tuollaisia on helpompi pohdiskella täysin teoreettisesti kuin olla siinä tilanteessa oikeasti, että sulla olisi edelleen hyvä olla mutta miehelläpä ei.

Tsemppiä teille kaikille äärimmäisen vaativassa elämäntilanteessa oleville. Omalla kohdalla kävi juuri samalla tavalla, kaikki kasaantui juuri alkaviin vaihdevuosiin. Itse asiassa vaihdevuodet yohikoiluineen kesti vain 6 kk. Muille oireille viittasin kintaalla, olkoot.

Samana vuonna, kun mies halusi erota (en ollut sama iloinen ja huoleton kuin ennen, murrr), annoin hänen mennä. Siis 20 v. avioliiton kehtaa syyllistää, kun en ole kuin Hangon keksi. Isäni oli kuoleman sairas, rakas tätini kuoli, käly kuoli, isä kuoli ja oli pakko alkaa äidin omaishoitajaksi, jota kyllä tein mielelläni Siis mies lähti ennen kuolemia, raukkamainen tyyppi.

Elikkä mikäli aviomies ei ymmärrä, että vaikeuksissa pitää tukea eikä syyllistää, niin saa mennä ihan vapaasti. Kertaakaan en ole itkenyt perään, on ollut oikeita itkun aiheita. Jälkikäteen huomasin hänellä olevan todella huono omatunto, enkä sitä keventänyt, miksi olisin. Itsepä lähti juuri tuen hetkellä.

Päätimme jäädä ystäviksi ja se on kestänyt. Nyt hänellä on samoja vaikeuksia ja suruja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päivälleen viikon päästä 50 vuotta. Sitä klassista täällä, että mies päätti jättää minut ja lapsemme yhteisen 30 vuoden jälkeen. Esitti loppuun asti, että kaikki hyvin, en siis "saanut" elää sitä vaihetta, että suhde olisi ollut huono. Shokissa ja surussa rämmitty. Lisäksi se klassinen, että asunto yhteinen ja tammikuussa vihdoinkin velaton. No, nyt edessä asunnon myynti ja uuden etsiminen. Kotona asuu kanssani enää 17 vuotias nuori mies, joka on alkanut nyt oireilemaan isänsä lähdöstä. Oma jaksaminen koetuksella surun takia ja pojan ymmärtäminen välillä haastavaa, pinnani katkeaa liian helposti ja siitä päälle nämä "pxaska äiti fiilikset". Ja poika siis asuu kanssani 100%.

Oma terveys nyt on mitä on, eli monia lääkityksiä ja silti kaikki arvot päin mäntyä, mutta en saa mentyä edes lääkärille vaikka tulosten takia käskettiin. Ikäkriisiä pukkaamassa ja se ei johdu tuosta pyöreästä luvusta pelkästään vaan kaikesta siitä, mitä myös jättäminen aiheutti. Töitä on = 100% etänä, eli ennätys on ollut 8 vuorokautta kun en ole ovesta jaksanut mennä ulos.

On tämä elämä ja eläminen aikamoista.

Onnea etukäteen synttäreiden johdosta. Taidan olla erikoinen ihminen , mutta en ajattele, että avioliiton täytyisi kestää koko elämä. Itse menin vasta 32v naimisiin ja meillä on 15v teini. Ollaan niin kauan yhdessä, kun molemmilla on hyvä olla. T. Vastaaja nro 1

Kiitos onnitteluista.

Periaatteessa olen samaa mieltä siitä, että "miksi avioliiton täytyisi kestää koko elämän", mutta toisaalta miksi mennä naimisiin jos ajatus on jo valmiiksi tuo.

Olen myös sitä mieltä, että huonossa suhteessa ei tarvitse olla loppuelämää, mutta niinkuin itselläni niin mies esitti viimeiseen päivään asti, että kaikki hyvin. Emme riidelleet, teimme asioita paljon yhdessä ja seksielämä oli hyvää. Meidän suhde ei ollut kuollut, itse olin aivan rakastunut edelleen. Miehelle iski jonkinlainen 50v kriisi ja rakkaus vaan loppui, yhtenä syynä oli kuulemma se, että ei ole ikinä asunut yksin. Muutti 30v sitten suoraan lapsuuden kodista luokseni jne. Ja vaikka kipeätä teki ja tekee niin päästin toisen menemään ilman draamaa. Hämmentynyt olen edelleenkin, kuvittelin että vanhenemme yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päivälleen viikon päästä 50 vuotta. Sitä klassista täällä, että mies päätti jättää minut ja lapsemme yhteisen 30 vuoden jälkeen. Esitti loppuun asti, että kaikki hyvin, en siis "saanut" elää sitä vaihetta, että suhde olisi ollut huono. Shokissa ja surussa rämmitty. Lisäksi se klassinen, että asunto yhteinen ja tammikuussa vihdoinkin velaton. No, nyt edessä asunnon myynti ja uuden etsiminen. Kotona asuu kanssani enää 17 vuotias nuori mies, joka on alkanut nyt oireilemaan isänsä lähdöstä. Oma jaksaminen koetuksella surun takia ja pojan ymmärtäminen välillä haastavaa, pinnani katkeaa liian helposti ja siitä päälle nämä "pxaska äiti fiilikset". Ja poika siis asuu kanssani 100%.

Oma terveys nyt on mitä on, eli monia lääkityksiä ja silti kaikki arvot päin mäntyä, mutta en saa mentyä edes lääkärille vaikka tulosten takia käskettiin. Ikäkriisiä pukkaamassa ja se ei johdu tuosta pyöreästä luvusta pelkästään vaan kaikesta siitä, mitä myös jättäminen aiheutti. Töitä on = 100% etänä, eli ennätys on ollut 8 vuorokautta kun en ole ovesta jaksanut mennä ulos.

On tämä elämä ja eläminen aikamoista.

Huh, kyllä on sullekin melkoinen tilanne leivottu. En edes pysty kuvittelemaan sitä tunnetta, minkä tuo jättämispommi on aiheuttanut. Varsinkaan, jos et ole saanut yhtään käsitellä sitä jälkikäteenkään.  Tuo jättäminen käy varmasti itsetunnon päälle, enkä ihmettele että kriisiä pukkaa. Itse niinä hetkinä, kun mies on oikein päässyt loukkauksiensa kanssa ihoni alle ja satuttamaan, olen opetellut ajatuskuvion, jossa hoen itselleni, että hän ei määritä minua naisena, äitinä tai ihmisenä. Tiedän itse kuka olen  ja hän ei ole siinä asemassa, että voisi arvostella minua. Aina tämä itsensä sparraaminen ei auta, mutta välillä olen saanut siitä apua.

Meillä ei lapset vielä tiedä, että ero on tulossa. Kyllä teinit (toinen 14v, toinen 16 v) satavarmasti jotain ovat huomanneet (aika paljon riidelty miehen kanssa) ja osaavat ehkä jotain epäillä, mutta silti. Pelottaa jo valmiiksi heidän reaktio. Meillä ei miehen kanssa ole  ollut enää vuosiin keskinäistä luottamusta ja kunnioitusta ja on vähän ilmassa, että erosta tulee vaikea. 

Paljon tsemppiä elämääsi. En tiedä, jos lohduttaa, mutta mäkään en meinaa jaksaa lasten häröilyä ja sitä, että kuljetaan kuin koomassa ja puhelin kädessä ja kuulokkeet korvissa aamusta iltaan. Niin tuttua myös nuo pazka-äiti-tuntemukset ja joka kerta harmittaa, kun menee kuppi nurin ja tulee korotettua taas ääntä, vaikka just eilen toisin päätin. terv. -ap-

Kiitos Ap ja ihanasti sanottu tuo "vaikka just eilen toisin päätin". Niin tuttua, kun taistelet sen teinin kanssa joka päivä samasta = raha, kovaääninen musiikki ja siitä, että kolme kertaa päivässä ei tarvitse käydä suihkussa ja seistä siellä puolituntia kerrallaan.

Meillä poika on eniten hämmästynyt erosta sen takia kun emme riidelleet jne. Isä ja poika olivat todella läheisiä ja minun tekee pahaa kun isä jätti pojankin. Enkä ole jaksanut rahasta tapella, isä ei ole maksanut mitään pois muuttamisen jälkeen. Sitten kiukuttelen pojalle joka tarvitsisi rahaa koko ajan.

Tämä ero on nyt ollut todella kipeä asia elämässäni ja vienyt todellakin myös kaikki naiseuden tunteet mennessä.

Minulla oli elämässäni todella rankka vaihe noin 30 vuotiaana, eli äidiltäni löytyi syöpä johon kuoli puoli vuotta myöhemmin (54 vuotiaana), samoihin aikoihin veljeni sai vakavan aivoinfarktin ja siitä hetken päästä huomasin odottavani lasta jonka syntymän jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.