Viisikymppisen ruuhkavuodet

Mulla on aina ollut vaikea elämä, joten sama paska jatkuu näin viisikymppisenä. Aina olen ollut köyhä js sairas. Tosin vanhemmat ja appivanhemmat kuolleet, niin ei ole heistä enää huolta. Kaikkeen tottuu.

Mulla on ollut tähänastinen elämä myöskin liki pelkkää vastoinkäymistä ja katastrofia yksi toisensa jälkeen. Antipsykootit, antidepressantit ja terapeutti aittaa vähän.

Vanhemmat kuolleet jo ajat sitten. hyvä sikäli etten enää jaksaisi auttaa nyt viisikymppisenä, kun omakin terveys vaakalaudalla. Nuorena jaksoin auttaa. Työpaikan vaihto itselläkin edessä.

Sehän tässä eniten pelottaa, että jos oma terveys (fyysinen tai henkinen) pettää, niin sitten homma ajaa karille ja lujaa. Niin monet ihmiset ovat riippuvaisia minun jaksamisesta ja tukiverkostoa ei ole tai se on hyvin pieni. Jo nyt olen kylmästi valinnut vain tärkeimmät asiat, joita pitää suorittaa ja muut (omasta mielestäni) vähemmän tärkeät saa jäädä ainakin hetkellisesti vähemmälle. Mutta huomaan vaan, että esim. töissä katsotaan vähän kieroon, kun kerron joka viikko että valitettavasti minulla ei ole mahdollisuutta osallistua kaiken maailman kissan ristiäisiin ja iltatilaisuuksiin

Priorisoi nyt unta ja laadukasta ravintoa. Hyvin nukkuneena kaikki nega on helpompi ottaa vastaan. Onnea työnhakuun! Mulla takana burnout, ongelmia perheessä ja moni asia piti laittaa uusiksi. Nyt pari vuotta pahimmasta kriisiajasta ja vähän helpottaa. Vanhenin kyllä 10 vuotta silloin vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Priorisoi nyt unta ja laadukasta ravintoa. Hyvin nukkuneena kaikki nega on helpompi ottaa vastaan. Onnea työnhakuun! Mulla takana burnout, ongelmia perheessä ja moni asia piti laittaa uusiksi. Nyt pari vuotta pahimmasta kriisiajasta ja vähän helpottaa. Vanhenin kyllä 10 vuotta silloin vuodessa.

Kiitos tsempeistä. Tuo riittävä uni on hyvä neuvo, sillä kun tunnit ei vuorokaudessa meinaa riittää, niin nipistän yöunista lisäaikaa. Huono idea pidemmän päälle.

Mulle tuo kuulostaa ihan tavalliselta shitiltä eikä nyt mikään ihan kauhea tilanne. Paljon on kiinni, miten suhtaudut asioihin. Mut sun kokemus asiasta on sun kokemus asiasta ja se on tärkeintä.

Tässä mun mietteitä niin paljon kestäneenä:

- työssä paskaa ja etsit uutta työpaikkaa eli olet parempaa kohti menossa. Tiedä mitä kivaa uusi työpaikka tuo tullessaan. Ongelmat työssä on ihan tavallisia ja niistä varmaan kaikki välillä kärsii. Sitä

ei tarvi kestää vaan sit just haetaan uusi työpaikka.

- lasten ongelmat. Käsi pystyyn kenellä on ongelmaton teini asia varmasti ratkeaa ja lapset taitaa olla aina se joka huolestuttaa eniten ongelman tasosta huolimatta.

- vanhempien terveysongelmien kokeminen taitaa olla meillä kaikilla edessä.

- parisuhteen hiipuminen on varmasti raskasta, mutta tässä kuten työpaikka-asiassakin olet menossa parempaa kohti.

- terveys reistailee. Et kertonut millä tasolla. Sait hyviä neuvoja täällä ja pääset varmaankin vähintään työterveyden kautta lääkäriin.

- auto hajosi. Vaikuttaa kyllä pieneltä ongelmalta. Tassu pystyyn taas kenelle ei ole hajonnut auto.

Ihan en ymmärrä valitustasi enkä sitä miten ikä liittyy asiaan. Samantasoista paskaa on monen ihmisen päivät ihan vuosikymmeniä.

Paljon samaistuttavaa, ap! Olen nyt 54, ja vaikka ruuhkan loppusuora on meneillään, niin kangistun pahasti. Vanhemmat kuolleet, ero otettu ja uusi suhde urautunut jotenkin siedettäväksi vaikkei hyvästä voi puhua, lapsi sopeutunut ja vaikuttaa tyytyväiseltä teiniltä, terveys on alkanut jopa parantua ja nollille mennyt talous elpyä. Vaihdevuodet menivät tohinassa lähes huomaamatta. Mieli on periaatteessa seesteinenkin.

Mutta minä en usko, että maalia on enää olemassakaan, se on siirtynyt niin monta kertaa. Olen niin säikähtänyt, että kestää pitkään ennen kuin pystyn kehittämään uuden identiteetin. Pieni vastoinkäyminen, ja taistelen taas tunteiden kanssa, että kaikki on kauheaa eikä mistään tule mitään, ja ettei minulla ole varaa välittää kaikista niistä asioista jotka ovat turmion tilassa. Vaikka todellisuudessa katastrofisiivousta on jäljellä enää rippeet, ja jokainen päivä auttaa pääsemään lopuistakin eroon. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuo kuulostaa ihan tavalliselta shitiltä eikä nyt mikään ihan kauhea tilanne. Paljon on kiinni, miten suhtaudut asioihin. Mut sun kokemus asiasta on sun kokemus asiasta ja se on tärkeintä.

Tässä mun mietteitä niin paljon kestäneenä:

- työssä paskaa ja etsit uutta työpaikkaa eli olet parempaa kohti menossa. Tiedä mitä kivaa uusi työpaikka tuo tullessaan. Ongelmat työssä on ihan tavallisia ja niistä varmaan kaikki välillä kärsii. Sitä

ei tarvi kestää vaan sit just haetaan uusi työpaikka.

- lasten ongelmat. Käsi pystyyn kenellä on ongelmaton teini asia varmasti ratkeaa ja lapset taitaa olla aina se joka huolestuttaa eniten ongelman tasosta huolimatta.

- vanhempien terveysongelmien kokeminen taitaa olla meillä kaikilla edessä.

- parisuhteen hiipuminen on varmasti raskasta, mutta tässä kuten työpaikka-asiassakin olet menossa parempaa kohti.

- terveys reistailee. Et kertonut millä tasolla. Sait hyviä neuvoja täällä ja pääset varmaankin vähintään työterveyden kautta lääkäriin.

- auto hajosi. Vaikuttaa kyllä pieneltä ongelmalta. Tassu pystyyn taas kenelle ei ole hajonnut auto.

Ihan en ymmärrä valitustasi enkä sitä miten ikä liittyy asiaan. Samantasoista paskaa on monen ihmisen päivät ihan vuosikymmeniä.

Aapeen pointti taisi olla, että nuo kaikki tulevat kerralla. Siinä voi luottamus horjua elämää kohtaan ja omaan pärjäävyyteen, ja jos aiemmin on päässyt suht vähällä, tilanne tulee yhtä yllättäen kuin ensimmäiset kunnon poltot esikoista synnyttäessä. Ei siihen mikään valmistanut, vaikka odotettavissa olikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuo kuulostaa ihan tavalliselta shitiltä eikä nyt mikään ihan kauhea tilanne. Paljon on kiinni, miten suhtaudut asioihin. Mut sun kokemus asiasta on sun kokemus asiasta ja se on tärkeintä.

Tässä mun mietteitä niin paljon kestäneenä:

- työssä paskaa ja etsit uutta työpaikkaa eli olet parempaa kohti menossa. Tiedä mitä kivaa uusi työpaikka tuo tullessaan. Ongelmat työssä on ihan tavallisia ja niistä varmaan kaikki välillä kärsii. Sitä

ei tarvi kestää vaan sit just haetaan uusi työpaikka.

- lasten ongelmat. Käsi pystyyn kenellä on ongelmaton teini asia varmasti ratkeaa ja lapset taitaa olla aina se joka huolestuttaa eniten ongelman tasosta huolimatta.

- vanhempien terveysongelmien kokeminen taitaa olla meillä kaikilla edessä.

- parisuhteen hiipuminen on varmasti raskasta, mutta tässä kuten työpaikka-asiassakin olet menossa parempaa kohti.

- terveys reistailee. Et kertonut millä tasolla. Sait hyviä neuvoja täällä ja pääset varmaankin vähintään työterveyden kautta lääkäriin.

- auto hajosi. Vaikuttaa kyllä pieneltä ongelmalta. Tassu pystyyn taas kenelle ei ole hajonnut auto.

Ihan en ymmärrä valitustasi enkä sitä miten ikä liittyy asiaan. Samantasoista paskaa on monen ihmisen päivät ihan vuosikymmeniä.

Aapeen pointti taisi olla, että nuo kaikki tulevat kerralla. Siinä voi luottamus horjua elämää kohtaan ja omaan pärjäävyyteen, ja jos aiemmin on päässyt suht vähällä, tilanne tulee yhtä yllättäen kuin ensimmäiset kunnon poltot esikoista synnyttäessä. Ei siihen mikään valmistanut, vaikka odotettavissa olikin.

Juuri näin. Todellakin olen päässyt vähällä ja elämä ollut tähän asti melko mutkatonta. Ehkä siksi sitten tuntuu nyt niin raskaalta, on kuin vetäisi kivirekeä. Allekirjoitan myös edellisen kirjoittajan kommentin, että paljon voi omaan jaksamiseen vaikuttaa asenteellaan ja eivät nämä mun ongelmat nyt mitään niin ihmeellisiä ole. Ihmisillä on isompiakin ongelmia.

Ikään tämä kaikki liittyy niin, että olin ajatellut, että viisikymppisen elämä on jo seesteistä ja rauhallista. Ja tietäisin oman paikkani. Nyt olen kuitenkin hyvin sekavassa tilanteessa ja epävarmempi itsestäni kuin vuosikymmeniin.

Terv. Ap

Vierailija kirjoitti:

Paljon samaistuttavaa, ap! Olen nyt 54, ja vaikka ruuhkan loppusuora on meneillään, niin kangistun pahasti. Vanhemmat kuolleet, ero otettu ja uusi suhde urautunut jotenkin siedettäväksi vaikkei hyvästä voi puhua, lapsi sopeutunut ja vaikuttaa tyytyväiseltä teiniltä, terveys on alkanut jopa parantua ja nollille mennyt talous elpyä. Vaihdevuodet menivät tohinassa lähes huomaamatta. Mieli on periaatteessa seesteinenkin.

Mutta minä en usko, että maalia on enää olemassakaan, se on siirtynyt niin monta kertaa. Olen niin säikähtänyt, että kestää pitkään ennen kuin pystyn kehittämään uuden identiteetin. Pieni vastoinkäyminen, ja taistelen taas tunteiden kanssa, että kaikki on kauheaa eikä mistään tule mitään, ja ettei minulla ole varaa välittää kaikista niistä asioista jotka ovat turmion tilassa. Vaikka todellisuudessa katastrofisiivousta on jäljellä enää rippeet, ja jokainen päivä auttaa pääsemään lopuistakin eroon. 

Ihana viesti, kiitos.👍 Olet niin oikeassa, että kun kaikki hankaluudet tulee rytäkällä, niin siihen päälle ei välttämättä tarvita kovin isoa vastoinkäymistä, joka lopulta katkaisee kamelin selän. Mutta kuten sanoit, päivittäin pitää muistuttaa itselleen, että tämä ei ole maailman loppu, kaikki ei ole päin persettä, vaikka siltä tuntuu ja päivä se on vielä huomennakin.

Ap

En tiedä voiko ruuhkavuosiksi kutsua, mutta tällä hetkellä 54-vuotiaana on ehdottomasti pahin paikka tähänastisessa elämässä. Mies alkoholisti ja lisäksi selkeitä mielenterveysongelmia, minkä seurauksena tämä avioliitto alkaa olla tiensä päässä. Mutta talo ja vielä velkaakin siitä, ja ajatuksenakin kaikenlainen myynti- ja muuttohässäkkä tuntuu karmealta. Omat työasiat ovat hyvällä mallilla ja fyysinen terveys hyvä, mielenterveys kyllä kärsii jo itselläkin. Ei tunnu löytyvän iloa ja motivaatiota mistään, kunhan yrittää pärjätä päivästä toiseen, huolehtia töistään, koirasta ja kodista. 

En ole vielä ihan viittäkymmentä, mutta sain lapseni vanhana. Kuopus on vielä päiväkodissa. Pikkulapsiarkeen sitten yhdistyy vakava huoli lasten sairaista isovanhemmista. Eli rankkaa on. Onneksi parisuhde on kunnossa ja työstäkin pidän.

Minä jaksan sillä ajatuksella, että minulla on elämässäni paljon enemmän voimavaroja ottaa vastoinkäymisiä vastaan kuin aiemmin. Olen itsevarmempi kuin 30 vuotta sitten, jolloin koin ensimmäisen kerran vanhempani vakavan sairauden. Pystyn niin taloudellisesti kuin henkisesti tekemään tarvittaessa isoja päätöksiä.

Välillä mietin, että aiempi elämä on ollut ikään kuin valmistautumista tätä hetkeä kohtaan. Se ajatus lohduttaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä voiko ruuhkavuosiksi kutsua, mutta tällä hetkellä 54-vuotiaana on ehdottomasti pahin paikka tähänastisessa elämässä. Mies alkoholisti ja lisäksi selkeitä mielenterveysongelmia, minkä seurauksena tämä avioliitto alkaa olla tiensä päässä. Mutta talo ja vielä velkaakin siitä, ja ajatuksenakin kaikenlainen myynti- ja muuttohässäkkä tuntuu karmealta. Omat työasiat ovat hyvällä mallilla ja fyysinen terveys hyvä, mielenterveys kyllä kärsii jo itselläkin. Ei tunnu löytyvän iloa ja motivaatiota mistään, kunhan yrittää pärjätä päivästä toiseen, huolehtia töistään, koirasta ja kodista. 

Rankalta kuulostaa tämäkin tilanne. Vaikka onneksi työkuviot ei kuormita sinua liikaa,  niin tuo tilanne kotona vie varmasti mehut. Ymmärrän niin hyvin tuon, että talon myyntiin laittaminen ja uuden asunnon etsiminen tuntuu raskaalta. Niin myös minulle. Välillä täällä palstalla näkee neuvoja, että siitä vaan talo myyntiin ja muutat pois. Oikeassa elämässä tämä ei ole ihan näin mustavalkoista. Ja jos ja kun kuvioissa on mukana lapsia kouluine, kavereineen ja harrastuksineen, niin eipä sitä tuosta vain muuteta toiselle puolelle Suomea. Tässä meidän kotipaikkakunnalla asuntotilanne on jos ei nyt täysin kestämätön, niin ainakin erittäin huono. Paljon asioiden järjestelyiden sujuvuudessa on kiinni myös tulevan ex-puolison yhteistyö- ja keskusteluhaluista. Kun niitä ei ole, niin ei sitä yhteistä taloa niin vain myydäkään. Kyllä pelkästään jo tämän asumisasian vatvominen on vienyt meikäläiseltä monet yöunet.  -ap

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä ihan viittäkymmentä, mutta sain lapseni vanhana. Kuopus on vielä päiväkodissa. Pikkulapsiarkeen sitten yhdistyy vakava huoli lasten sairaista isovanhemmista. Eli rankkaa on. Onneksi parisuhde on kunnossa ja työstäkin pidän.

Minä jaksan sillä ajatuksella, että minulla on elämässäni paljon enemmän voimavaroja ottaa vastoinkäymisiä vastaan kuin aiemmin. Olen itsevarmempi kuin 30 vuotta sitten, jolloin koin ensimmäisen kerran vanhempani vakavan sairauden. Pystyn niin taloudellisesti kuin henkisesti tekemään tarvittaessa isoja päätöksiä.

Välillä mietin, että aiempi elämä on ollut ikään kuin valmistautumista tätä hetkeä kohtaan. Se ajatus lohduttaa.

Olet jo kerran selvinnyt vanhemman sairastumisesta, niin uskon, että se antaa voimia ja luottamusta omiin voimiin myös nyt raskaassa tilanteessa. Tiedät, että selviät ja asiat järjestyvät. Tuo että on edes jonkin verran taloudellisesti liikkumavaraa helpottaa myös kummasti. En voi edes ajatella, kuinka raskasta kaikki olisi, jos tähän päälle vielä olisi vakavia rahahuolia (niin kuin monella nykyään on).

Itselläni pahinta on jatkuvasti mukana kulkeva syyllisyys. Esimerkki:  Pitäisi auttaa enemmän omia vanhempia ja selvitellä heidän hoitokuvioitaan. Mutta jos menen töiden jälkeen hoitamaan heidän asioitaan, se tarkoittaa, että en pääse kuskaamaan lapsia harrastuksiin ja he ovat joutuneet nyt talvellakin välillä menemään pyörällä huonossa kelissä harrastuksiinsa. Matka ei ole kohtuuton, mutta kuitenkin pitkä. Toinen kaatui pari viikko sitten pyörällä jäisellä tiellä ja loukkasi itseään. Vahinkohan se oli, mutta oma syyllisyys oli saman tien  tapissa. Pitäisi revetä kahteen tai mieluiten kolmeen osaan. Tätä tarkoitinkin ruuhkavuosilla. Mikään ei tunnu riittävän. Teet niin tai näin. Sanottakoon selvyydeksi kuitenkin, että lasten asiat ajavat 100% kaiken muun edelle. Ensisijaisesti olen läsnä heille. -ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä ihan viittäkymmentä, mutta sain lapseni vanhana. Kuopus on vielä päiväkodissa. Pikkulapsiarkeen sitten yhdistyy vakava huoli lasten sairaista isovanhemmista. Eli rankkaa on. Onneksi parisuhde on kunnossa ja työstäkin pidän.

Minä jaksan sillä ajatuksella, että minulla on elämässäni paljon enemmän voimavaroja ottaa vastoinkäymisiä vastaan kuin aiemmin. Olen itsevarmempi kuin 30 vuotta sitten, jolloin koin ensimmäisen kerran vanhempani vakavan sairauden. Pystyn niin taloudellisesti kuin henkisesti tekemään tarvittaessa isoja päätöksiä.

Välillä mietin, että aiempi elämä on ollut ikään kuin valmistautumista tätä hetkeä kohtaan. Se ajatus lohduttaa.

Olet jo kerran selvinnyt vanhemman sairastumisesta, niin uskon, että se antaa voimia ja luottamusta omiin voimiin myös nyt raskaassa tilanteessa. Tiedät, että selviät ja asiat järjestyvät. Tuo että on edes jonkin verran taloudellisesti liikkumavaraa helpottaa myös kummasti. En voi edes ajatella, kuinka raskasta kaikki olisi, jos tähän päälle vielä olisi vakavia rahahuolia (niin kuin monella nykyään on).

Itselläni pahinta on jatkuvasti mukana kulkeva syyllisyys. Esimerkki:  Pitäisi auttaa enemmän omia vanhempia ja selvitellä heidän hoitokuvioitaan. Mutta jos menen töiden jälkeen hoitamaan heidän asioitaan, se tarkoittaa, että en pääse kuskaamaan lapsia harrastuksiin ja he ovat joutuneet nyt talvellakin välillä menemään pyörällä huonossa kelissä harrastuksiinsa. Matka ei ole kohtuuton, mutta kuitenkin pitkä. Toinen kaatui pari viikko sitten pyörällä jäisellä tiellä ja loukkasi itseään. Vahinkohan se oli, mutta oma syyllisyys oli saman tien  tapissa. Pitäisi revetä kahteen tai mieluiten kolmeen osaan. Tätä tarkoitinkin ruuhkavuosilla. Mikään ei tunnu riittävän. Teet niin tai näin. Sanottakoon selvyydeksi kuitenkin, että lasten asiat ajavat 100% kaiken muun edelle. Ensisijaisesti olen läsnä heille. -ap 

Kiitoksia kommentistasi. Tunnen olevani monella tapaa täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä. Oman vanhempani - toinen heistä siis jo kuollut - ja appivanhempien vakavat sairaudet veisivät todellakin kaiken ajan ja jaksamisen, mutta samalla on pakko todeta, että tämä on myös omien lasteni ainoa lapsuus.

Meillä molempien suvut asuvat niin kaukana - vielä eri suunnilla - ettemme arjessa joudu valitsemaan lasten harrastuskuskauksien ja isovanhempien asioiden hoitamisen välillä. Tämä ehkä helpottaa iltarumbaa, muttei syyllisyyttä. Viikonloput menevät usein näillä asioidenjärjestelyreissuilla.

-13.

Päivälleen viikon päästä 50 vuotta. Sitä klassista täällä, että mies päätti jättää minut ja lapsemme yhteisen 30 vuoden jälkeen. Esitti loppuun asti, että kaikki hyvin, en siis "saanut" elää sitä vaihetta, että suhde olisi ollut huono. Shokissa ja surussa rämmitty. Lisäksi se klassinen, että asunto yhteinen ja tammikuussa vihdoinkin velaton. No, nyt edessä asunnon myynti ja uuden etsiminen. Kotona asuu kanssani enää 17 vuotias nuori mies, joka on alkanut nyt oireilemaan isänsä lähdöstä. Oma jaksaminen koetuksella surun takia ja pojan ymmärtäminen välillä haastavaa, pinnani katkeaa liian helposti ja siitä päälle nämä "pxaska äiti fiilikset". Ja poika siis asuu kanssani 100%.

Oma terveys nyt on mitä on, eli monia lääkityksiä ja silti kaikki arvot päin mäntyä, mutta en saa mentyä edes lääkärille vaikka tulosten takia käskettiin. Ikäkriisiä pukkaamassa ja se ei johdu tuosta pyöreästä luvusta pelkästään vaan kaikesta siitä, mitä myös jättäminen aiheutti. Töitä on = 100% etänä, eli ennätys on ollut 8 vuorokautta kun en ole ovesta jaksanut mennä ulos.

On tämä elämä ja eläminen aikamoista.

Vierailija kirjoitti:

Päivälleen viikon päästä 50 vuotta. Sitä klassista täällä, että mies päätti jättää minut ja lapsemme yhteisen 30 vuoden jälkeen. Esitti loppuun asti, että kaikki hyvin, en siis "saanut" elää sitä vaihetta, että suhde olisi ollut huono. Shokissa ja surussa rämmitty. Lisäksi se klassinen, että asunto yhteinen ja tammikuussa vihdoinkin velaton. No, nyt edessä asunnon myynti ja uuden etsiminen. Kotona asuu kanssani enää 17 vuotias nuori mies, joka on alkanut nyt oireilemaan isänsä lähdöstä. Oma jaksaminen koetuksella surun takia ja pojan ymmärtäminen välillä haastavaa, pinnani katkeaa liian helposti ja siitä päälle nämä "pxaska äiti fiilikset". Ja poika siis asuu kanssani 100%.

Oma terveys nyt on mitä on, eli monia lääkityksiä ja silti kaikki arvot päin mäntyä, mutta en saa mentyä edes lääkärille vaikka tulosten takia käskettiin. Ikäkriisiä pukkaamassa ja se ei johdu tuosta pyöreästä luvusta pelkästään vaan kaikesta siitä, mitä myös jättäminen aiheutti. Töitä on = 100% etänä, eli ennätys on ollut 8 vuorokautta kun en ole ovesta jaksanut mennä ulos.

On tämä elämä ja eläminen aikamoista.

Huh, kyllä on sullekin melkoinen tilanne leivottu. En edes pysty kuvittelemaan sitä tunnetta, minkä tuo jättämispommi on aiheuttanut. Varsinkaan, jos et ole saanut yhtään käsitellä sitä jälkikäteenkään.  Tuo jättäminen käy varmasti itsetunnon päälle, enkä ihmettele että kriisiä pukkaa. Itse niinä hetkinä, kun mies on oikein päässyt loukkauksiensa kanssa ihoni alle ja satuttamaan, olen opetellut ajatuskuvion, jossa hoen itselleni, että hän ei määritä minua naisena, äitinä tai ihmisenä. Tiedän itse kuka olen  ja hän ei ole siinä asemassa, että voisi arvostella minua. Aina tämä itsensä sparraaminen ei auta, mutta välillä olen saanut siitä apua.

Meillä ei lapset vielä tiedä, että ero on tulossa. Kyllä teinit (toinen 14v, toinen 16 v) satavarmasti jotain ovat huomanneet (aika paljon riidelty miehen kanssa) ja osaavat ehkä jotain epäillä, mutta silti. Pelottaa jo valmiiksi heidän reaktio. Meillä ei miehen kanssa ole  ollut enää vuosiin keskinäistä luottamusta ja kunnioitusta ja on vähän ilmassa, että erosta tulee vaikea. 

Paljon tsemppiä elämääsi. En tiedä, jos lohduttaa, mutta mäkään en meinaa jaksaa lasten häröilyä ja sitä, että kuljetaan kuin koomassa ja puhelin kädessä ja kuulokkeet korvissa aamusta iltaan. Niin tuttua myös nuo pazka-äiti-tuntemukset ja joka kerta harmittaa, kun menee kuppi nurin ja tulee korotettua taas ääntä, vaikka just eilen toisin päätin. terv. -ap-

Täytin just 50. Mun elämä on tällä hetkellä kovin tyhjää, tylsää ja tunnen itseni hitusen masentuneeksi. Kriisejä ei pukkaa mutta suhde väljähtynyt, lapset lähteneet pesästä ja elävät omaa elämäänsä eivätkä hirveen usein halua nähdä. Töitä ei ole ja vanhemmat kuolleet. Terveys vielä suht ok. Tunnen itseni täysin tarpeettomaksi ja olen vain olemassa...mutta mitä ja ketä varten?

Kyllä, jouduin siitrtymään huonosti palkattuun osaa-aikatyöhön. Terveys ei enää kestänyt kun olin yh + vaativassa työssä + teinit + sairaat jatkuvaa apua tarvitsevat vanhemmat

Nyt sitten kärvistellään rahapulassa