Mikä on sinun "ristisi"?

Ei kuulu sulle!

Uteliaat kyselijät

Elinikäiset vakavat mt-ongelmat, joihin ei ole parannuskeinoa. Syynä traumat. Terapia ja lääkkeet kokeiltu, terapeutin mukaan psykkeni liian hauras ja ei kestä terapiaa. Nyt pysyvällä eläkkeellä mt-syistä alle 40v

Krooninen sairaus, joka voi koska vain päättää pahentua katkaisten koko normaalin arjen ja eristäen minut kotiin. Perheenjäsen, josta koen velvollisuutta pitää huolta omasta jaksamisestani piittaamatta.

Nainen aamuisessa usvassa.

Toisen lapseni diagnoosi.

Oon liian kiltti. En pysty lähtemään väkivaltaisesta suhteestakaan, koska mun käy toista sääliksi liikaa. Pelkään että tappaa sydänsuruissaan itsensä kun on sillä uhannut. Entiset kaverit taas on satoja euroja velkaa enkä enää edes oleta saavani näitä rahoja koskaan takaisin.

Ja niin edelleen.

Yksinäisyys ja leskeytyminen nuorena pahimmat

Perheettömyys. Ja tarkoitan tällä myös lapsuudenperhettä, josta henkisesti terveet osapuolet ovat kuolleet, jäljellä vain kaksi narsistia. Minulla ei ole puolisoa tai lapsia. Näytän ulospäin pärjäävältä, mutta minulla ei ole ketään.

Siskon aineidenkäyttö ja kuolema

Minua on sanottu ristiksi.

Sanoja oli toinen biologinen vanhempi.

Kaksi autistista lastani. Ikuinen risti kannettavaksi ja joka päivä murhe painaa sydäntäni. Eivät pärjää ilman minua koskaan.

Suku. Ei riitaa, mutta surua ja murhetta.

Olen lyhyt. Se aiheuttaa mitä ihmeellisimpiä ongelmia .

Onneksi Jeesus on ristinkantaja meidän puolestamme.

Lapsuuden traumat kulkee mukana, vaikka olen niitä paljon työstänyt ja nykyään aika tasapainoinen olen. Silti on raskasta,että ei ole ketään sukulaisia, kaikki on pitänyt jättää.

Naisia pörrää ympärillä riesaksi asti. Aina ei jaksaisi hätistellä ylimääräisiä loitommas.

Diagnosoimaton adhd

Diagnosoimaton masennus

Diagnosoimaton paniikki-/ahdistushäiriö

Huono itsetunto, arkipäivän rankkuus ja jatkuva pieni mokailu

Saisin varmasti kaikki yllämainitut diagnoosit, mutta vielä olen selvinnyt omin avuin ja ilman lääkkeitä. Jonkinlainen terapia saattaisi olla hyvä (myös väkivaltainen lapsuudenperhe taustalla), mutta psyykenlääkkeitä pelkään.

Yritän keskittyä kaikkeen hyvään elämässäni. Pahimmat masennukset ja ahdistuksetkin ovat menneet aina jossain vaiheessa ohi.

Ulospäin en varmaan näytä mielenterveysongelmaiselta.

Näitä on useampia. Äiti häippäsi kun olin vauva, vaimolla pahoja mt-ongelmia, hometalon takia jättivelat niskassa ja sen mukana tuplasti tehtävä työtä, kaikkien edellämainittujen seurauksena olen alkanut alkoholisoitua melkoisesti. Onhan näitä.

Vakava sairaus, joka voi milloin tahansa johtaa kuolemaan.