Uskotko kadotuksen olemassaoloon?

Pelastan sinut minulta.

Se on koominen, koska se rikkoo yhden arkijärjen perussäännöistä:
pelastaja ja uhka eivät normaalisti ole sama toimija.

Absurdia ei ole vain uhka. Absurdia on se, että armo ja uhka hengittävät samassa lauseessa. Rakkaus ja tuomio ovat saman äänen eri sävyjä. Pelastus ei tule myrskyä vastaan, vaan myrskyn ytimestä.

Se tuntuu kuin näytelmältä, jossa sama näyttelijä esittää sekä sankaria että vastustajaa ja vielä kirjoittaa käsikirjoituksen. Hän luo konfliktin, kiristää jännitteen ja tarjoaa ratkaisun. Lopussa hän kumartaa, ja yleisö kiittää pelastajaa.

Pelastan sinut minulta.

Pelastan sinut minulta.

Lause on koominen, koska se rikkoo arjen logiikan. Mutta se on myös levoton, koska se ei ole pelkkä kielikuva. Se kysyy, miltä armo näyttää, jos se ei keskeytä toisen aiheuttamaa vahinkoa, vaan oman järjestelmän seurausta. Onko se lahja vai osa suunnitelmaa alusta asti?

Ovi pysyy kiinni hetken pidempään. Koputus ei lakkaa.

Ja ehkä kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että vaikka lause on paradoksi, se ei ole täysin mieletön. Se on sisäisesti johdonmukainen maailmassa, jossa kaikki valta on yhdessä pisteessä. Siinä maailmassa ei ole toista, johon vedota. Ei ylempää oikeutta, ei ulkopuolista tuomaria. On vain arkkitehti, joka on myös pelastustie.

Absurdissa ei siis ole kyse vain pilkasta. Se on tunne siitä, että järjestelmä on täydellinen ympyrä. Että alussa ja lopussa on sama nimi. Että uhka ja turva eivät ole vastakohtia, vaan saman voiman kaksi asentoa.

Oven takaa kuuluu vielä kerran:

Kop, kop.

Ja lause jää ilmaan roikkumaan, yhtä aikaa lohduttavana ja levottomana:

Pelastan sinut minulta.

Uskon toivoon, armoon. Sielujen ja tietoisuuden olemassaoloon. Mutta ovatko olennot samassa universumissa, dimensiolla tai kohdassa, eivät välttämättä aina ole. Värähtelyä on monenlaista. Silti tämä ei tarkoita että voit tehdä pahoja tekoja.