Voiko dementikolle sanoa, että olet sairas ja muistat asiat väärin?

Muistan ohjeen, ettei dementikolle saa sanoa että on sairas ja muistat väärin. Voit kuitenkin kertoa miten nykyään menee, eli jos kaipaalee ihmistä jota ei oo nähnyt, niin kerrot että kuollut jne.

Tottakai voi sanoa, ja voit sanoa noin vaikka sellaisellekin, jolla ei ole dementiaa.

Toinen asia, että onko se järkevin tapa kommunikoida asiaa ihmiselle, jolla todennäköisesti ei ole sairaudentuntoa.

Missä sairaalassa on dementoituneiden osasto?

Voi olla turha pahoittaa mieltä, ei tarvitse sanoa, että muistat asiat väärin.

Asiat voi sanoa pehmeämmin

-äitisi ei nyt ole täällä/ole tulossa tms

-olet nyt xxx sairaalassa

Alkuvaiheessa voi sanoa. Myöhemmin on turha jankuttaa, vaan niillä mennään, mitä on. Kunhan vanhus pysyy hyväntuulisena (ei kärsi). Jos epäilee syyttä esim. tavaroita varastetun tai että joku vainoaa, pitää tietysti rauhoitella. Psykoottisuus on eri asia kuin dementia, ei pidä mennä mukaan harhoihin. Dementia taas ei siitä lievemmäksi muutu.

Dementoitunut voi ahdistua pahastikin varsinkin jos sanoo että et muista. Ja tuo että sairastaa muistisairautta ei kannata sanoa.  Mitä pidemmälle etenee on ehkä parempi vain todeta asioiden olevan niin kuin hän sanoo

Mitä sillä voittaa? Kuka siitä hyötyy?

Ihanko jankuttamisen ilosta tuohon kierteeseen lähtisit?

Mietin itse samaa. Kamala jättää äiti sairaalaan kun on kertonut, että sisko on kuollut yli 10 v. sitten.  Sama suru tulee joka kerta, mutta miten voisin valehdella että siskoon käymässä kaupassa tms.  kun ei ole kotona. 

Voi sanoa, mutta miksi haluat tehdä niin? Ollaksesi oikeassa?

Koska sinä tiedät, että toinen on sairas ja tiedät, että muistamattomuus tai aikaan ja paikkaan orientoitumattomuus ovat osa sairautta, niin mikä on taka-ajatuksena sille, että kerrot sairaalle, että hän on sairas? Vai sanotko syöpäosastolla kuolemaa pelkäävälle, että sullahan on syöpä, sä olet terminaalivaiheessa ja kuolet pian, jotta voit muistuttaa potilaalle, että tämä on väärässä pelkoineen, kuolema tulee ja on kamala.

Ei dementikon kanssa hyödytä alkaa jankkaamaan. Se ei muista muistamattomuuttaan. Tarpeeksi pitkälle mennyt elää kirjaimellisesti sitä yhtä tiettyä aikaa/hetkeä, eikä se muuksi muutu vaikka kymmenen kertaa selittäisit asian oikean laidan.

Mielestäni kannattaa vaan lähteä mukaan siihen sillä tavalla että jos puhuu olemattomista lapsista kuinka Ihania he ovat niin vastaa vaan et 'Joo niinhän ne on'. Äidin kuolemisen voi sanoa pehmeämmin, että 'äitisi on taivaan kodissa, ei ole täällä'. Sitten voi sanoa, että ollaan nyt sairaalassa, mutta voidaan me lähteä Espanjaan kun täältä pääset. Hän unohtaa kuitenkin pian mitä tulit luvanneeksi.

Vierailija kirjoitti:

Missä sairaalassa on dementoituneiden osasto?

en muista

Riippuu dementikosta, eräs hyvin älykäs dementikko kysyi päivittäin miksi hän on dementiakodissa ja hänelle piti vastata, että hänellä on Alzheimerin tauti, johon hän vastasi voi kauheaa, kamalampaa tautia ei ole, onneksi olen täällä.

Usein kyllä keskustelu, jos kierretään muistisairautta, on parasta, jos kaipaa äitiä, puhutaan äidistä, oletko "äidin tyttö" missä äiti on kun ei ole kotona, mitä työtä äiti teki jne, ei valehdella mutta kuunnellaan ja koitetaan luoda hyvä rauhallinen tunnelma, ei jäädä odottamaan äitiä.

Miksi olla ilkeä?

Ootko psykopaatti?

Mitä hyötyä sen sanomisesta on? Mitä hyötyä on sanoa esim. alkkikselle, että tuota menoa ryyppäät itsesi hautaan?

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse samaa. Kamala jättää äiti sairaalaan kun on kertonut, että sisko on kuollut yli 10 v. sitten.  Sama suru tulee joka kerta, mutta miten voisin valehdella että siskoon käymässä kaupassa tms.  kun ei ole kotona. 

Jos muistisairas ei muista, että joku on kuollut, ei se asia totuutta paukuttamalla miksikään muutu. Armollisempaa on sitten vaikka kertoa, että ko. henkilö ei ole nyt täällä ja johdatella juttelemaan jostain muusta, jos ei suoraan halua tai kykene kertomaan (tässä tapauksessa mielestäni) valkoisia valheita. Moni muistisairas kokee muutenkin ahdistusta erinäisistä asioista ja ylipäätään siitä, että oman pään sisällä vallitsee jonkinlainen kaaos, josta ihminen ei enää saa otetta. 

Tähänkin asiaan saa vähän perspektiiviä, kun asettaa itsensä muistisairaan asemaan. Haluaisitko itse kuulla joka päivä (tai monta kertaa päivässä) uudestaan, että läheisesi on kuollut? Muistisairas ei kykene pitämään asiaa mielessään, vaan se tulee uutena shokkina joka ikinen kerta. Ja toisaalta, mitä haittaa on siitä, että mennään muistisairaan kuvitelmiin mukaan? Itsekin olen lukemattomia kertoja istunut hoivakodin käytävällä odottamassa mummun kanssa bussia kotiin maalle. No, ei se bussi vielä kertaakaan ole tullut, mutta mummulle tulee parempi mieli, kun joku odottaa sitä hänen kanssaan ja jossain vaiheessa koko asia unohtaa ja sitten lähdetään yhdessä hakemaan vaikka kahvia. Hän on omissa mielikuvissaan alle 20-vuotias ja menossa lapsuudenkotiinsa. Mahtaisiko tulla hyvä mieli, jos vänkäisin vastaan, että ei kun olet 80 ja koko lapsuudenperheesi on kuollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse samaa. Kamala jättää äiti sairaalaan kun on kertonut, että sisko on kuollut yli 10 v. sitten.  Sama suru tulee joka kerta, mutta miten voisin valehdella että siskoon käymässä kaupassa tms.  kun ei ole kotona. 

Jos muistisairas ei muista, että joku on kuollut, ei se asia totuutta paukuttamalla miksikään muutu. Armollisempaa on sitten vaikka kertoa, että ko. henkilö ei ole nyt täällä ja johdatella juttelemaan jostain muusta, jos ei suoraan halua tai kykene kertomaan (tässä tapauksessa mielestäni) valkoisia valheita. Moni muistisairas kokee muutenkin ahdistusta erinäisistä asioista ja ylipäätään siitä, että oman pään sisällä vallitsee jonkinlainen kaaos, josta ihminen ei enää saa otetta. 

Tähänkin asiaan saa vähän perspektiiviä, kun asettaa itsensä muistisairaan asemaan. Haluaisitko itse kuulla joka päivä (tai monta kertaa päivässä) uudestaan, että läheisesi on kuollut? Muistisairas ei kykene pitämään asiaa mielessään, vaan se tulee uutena shokkina joka ikinen kerta. Ja toisaalta, mitä haittaa on siitä, että mennään muistisairaan kuvitelmiin mukaan? Itsekin olen lukemattomia kertoja istunut hoivakodin käytävällä odottamassa mummun kanssa bussia kotiin maalle. No, ei se bussi vielä kertaakaan ole tullut, mutta mummulle tulee parempi mieli, kun joku odottaa sitä hänen kanssaan ja jossain vaiheessa koko asia unohtaa ja sitten lähdetään yhdessä hakemaan vaikka kahvia. Hän on omissa mielikuvissaan alle 20-vuotias ja menossa lapsuudenkotiinsa. Mahtaisiko tulla hyvä mieli, jos vänkäisin vastaan, että ei kun olet 80 ja koko lapsuudenperheesi on kuollut?

Liikuttavaa tämä bussin odotus, tuli ihan kyyneleet silmiin.

Ihanasti olet mummusi kanssa ollut hänelle läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai voi sanoa, ja voit sanoa noin vaikka sellaisellekin, jolla ei ole dementiaa.

Toinen asia, että onko se järkevin tapa kommunikoida asiaa ihmiselle, jolla todennäköisesti ei ole sairaudentuntoa.

Juu, voi sanoa, mutta mietihän ensin.... Esim ihminen, jonka äiti on kuollut jo kauan sitten, kysyy päivittäin äitiään. Hän joutuu käymään joka kerran äkkisurun läpi kuoleman vuoksi. Ja huomenna uudestaan...

Tiedän asiasta tarpeeksi, olen muistihoitaja ja oma äitini kuoli viime vuonna muistisairauteen.

Hyvä koulutus olisi Tunteva- koulutus, antaisi eväitä.

Vierailija kirjoitti:

Missä sairaalassa on dementoituneiden osasto?

Voi olla turha pahoittaa mieltä, ei tarvitse sanoa, että muistat asiat väärin.

Asiat voi sanoa pehmeämmin

-äitisi ei nyt ole täällä/ole tulossa tms

-olet nyt xxx sairaalassa

80-luvulla ollessani hoitajana hoivakodissa silloin se oli vanhainkoti. Silloin dementikkoja myötäiltiin ja oltiin mukanan harhoissa, mutta nykyään suositellaan kuulema suoraa puhetta ja korjataan harhat.

En tiedä, kumpi on parempi.

Vaikka ei muistaisikaan, niin kyllähän siitä, että joka päivä paukautetaan läheisen kuolleen varmasti jonkinlainen ahdistuksen ja turvattomuuden tunne jää.

Pitää opetella ns luovimaan kun juttelee dementikon kanssa. Puheen voi johdattaa toisaalle kun dementikko alkaa puhumaan asiaa, joka ei ole totta. Muistan kun äitini puhui että xx on kuollut jo aikoja sitten ( ei ollut kuollut) niin kysyin että milloin olet viimeksi tavannut xx:n?

Siitä alkoi aivan erilainen muistelu.