Lue keskustelun säännöt.
Teini raastaa hermoja
Maailman p*skin äiti
12.02.2023 |
Tiedän, että teini-ikä on haastavaa aikaa sekä lapselle itselleen että vanhemmille. Tänään on vain sellainen olo, että en helvetti jaksa olla murkun äiti. Kaikki on "ihan sama", "ei kiinnosta" "ootte ärsyttäviä" "mee pois" "joojookohta". Jos lapselta vahingossa pääsee lipsahtamaan yksi normaaliin, ystävälliseen sävyyn sanottu lause, niin seuraavat 200 on taas huokailua ja silmien pyörittelyä ja evvk. Mikään ei kiinnosta, mitään ei huvita tehdä eikä varsinkaan perheen kanssa yhdessä ja kaikesta täytyy jankuttaa miljoona kertaa, ennen kuin jotain tapahtuu. Sitten teini valittaa, miten hänelle valitetaan aina ja kaikesta ja koko ajan. No nosta helvetti ne likaiset vaatteet lattialta ja vie pyykkikoriin vaikka ihan oma-aloitteisesti, niin kukaan ei valita yhtään mistään! Onko ne kaikki tuollaisia samanlaisia luupäitä?
Ennen mulla oli pieni tyttö, jota sai halata ja letittää hiuksia ja jonka kanssa tehtiin kaikenlaista yhdessä. Nyt kuuntelen kateellisena, kun työkaveri kertoo, mitä on puuhannut oman samanikäisen lapsensa kanssa. Minun lapseni ei halua tehdä kanssani enää yhtään mitään. Tietää jo valmiiksi jotain ehdottaessaankin, että vastaus on tuhahdus ja ei tosiaankaan. Ymmärrän kyllä oman rauhan ja tilan tarpeen ja sen, että irrottaudutaan vähitellen vanhemmista, mutta tuntuu ihan paskalta, kun toinen ei kestä olla samassa huoneessakaan kuin pakollisen ajan. Että onko sitä ollut niin kamala ja huono äiti, että nyt ollaan tässä tilanteessa? Onko tämä tästä eteenpäin aina tällaista vai voidaanko joskus vielä olla läheisiä? Saako lapselle sanoa, kun se tulee muina miehinä juttelemaan mukavia kun ensin on koko päivän käyttäytynyt huonosti, että nyt olen saanut tarpeekseni, mene pois, mulla on paha mieli enkä halua jutella mitään.
Kommentit (52)
Kokeile käytöksen peilaamista!
Toimii!
Oman teinin kanssa kiroiluun käytän sitä. Lopetti minulle haistattelun kun tajusi miten karmealta se oikeasti kuulostaa kun oman äitinsä suusta kuuli samaa puhetta mitä itse viljelee .
Sama homma pyykkien ym kanssa .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, sama täällä. Sun pointtisi ei tuo kuri tainnut niin ollakaan vaan yhteyden puute. Suren sitä, että yhteiset tekemiset ovat niin vähissä nykyään, vaikka se luonnollista onkin.
Juuri tämä. Tietysti tuo kurinpitokin on erilaista kuin pienemmän lapsen kanssa ja joutuu enemmän miettimään keinoja, kun "ihan sama" on vastaus ja asenne kaikkeen. Toki se väsyttää ja välillä tuntuu, ettei ole keinoja. Ei meillä kuitenkaan ihan mahdotonta ole, nimittelyä tai huutamista/haukkumista. Enemmän tuollaista kyllästynyttä huokailua, silmien pyörittelyä ja näsäviisastelua. Välillä paukkuu ovet, kun ei saa tahtoaan läpi. Eniten kuitenkin surettaa ja harmittaa yhteyden heikkeneminen. Tuntuu, että siitä pienestä tytöstä, jonka kanssa leikittiin ponien muotinäytöstä tuli yhtäkkiä tuollainen, jota ei saa koskaan edes halata. Mietin, että riittääkö yhteyden säilyttämisen kannalta tulevaisuuttakin ajatellen, että lapsi tietää, että haluan olla ja viettää aikaa hänen kanssaan vaikka hän ei itse juuri nyt ole siitä erityisen kiinnostunut.
Kun tätä ketjua lukee, niin tulee se vaikutelma, että olet ihan itse rajannut itseltäsi keinovalikoiman pois, ja siksi sitten joudut totemaan, että ei ole keinoja.
Eli keinoja olisi, mutta ongelma on siinä, että et halua käyttää niitä.
Että remmiä vaan ja teini alkaa käyttäytyä kuin unelmalapsi? Keinot, jotka olen rajannut pois, ovat henkinen ja fyysinen väkivalta.
Määritelmäsi sille, että mikä on henkistä tai fyysistä väkivaltaa vaikuttaa olevan aika laaja. Jos tiukentaisit sitä määrittelyä, niin keinoja alkaisi löytyä ja voisit hyvinkin saada lapsen käyttäytymään ok-tavalla.
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Nyt en ihan ymmärtänyt. Haluaisin viettää aikaa lapseni kanssa, lapsi ei halua viettää yhtään aikaa minun kanssani.
Kuten huomaat, nyt ei ole se aika, jolloin teini viettää aikaa äitinsä kanssa. Toivottavasti olit paljon läsnä kun hän oli lapsi.
Nyt nuori harjoittelee itsenäisyyttä, eikä kyhnääminen äidin kyljessä sitä edistä. Tämä on normaalia. Älä kerjää hänen suosiotaan vaan pidä rajat. Ja pysy saatavilla.
Itsenäisen nuoren aikuisen kanssa onkin sitten mukava viettää aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Joskus olisin voinut kirjoittaa, että kun aika kuluu, teinin käytös takuulla muuttuu. Niin meillä kävi, vaikka ihan maailman empaattisin lapsi ei ole koskaan ollutkaan.
OT mut vähän samaa kuitenkin:
Mutta entäs nyt. kun tuntuu, että 40+ "lapsi" ei osaa puhua äidilleen (ainoa vanhempi) kuin ylemmyydentuntoisesti ja etsien aina virheitä niistä jokapäiväisistä pikku ongelmista, joita äiti joutuu ratkomaan. Ja joskus vaan kysyy neuvoakin. Mietin, että mitä olen tehnyt väärin sittenkin. Välimme ovat olleet vaihtelevat, lapsen ollessa pieni hyvin läheiset, teiniaikana huonommat. Sittemmin taas paremmat kun saimme etäisyyttä toisiimme. Epäkunnioittava-sana on suomeksi vähän huono, mutta se hänen käytöksestään jotenkin tulee mieleen.
En tiedä. Oletko ottanut asiaa puheeksi hänen kanssaan? Tuohan on käytöstä, jonka luulisi vahingoittavan häntä itseään, etenkin kun kohdistuu muihin. Luulisi että nelikymppinen kykenee reflektoimaan omaa käytöstään.
Meillä on teini, joka ottaa kaiken itseensä.
Jos hänelle alkaa korottaa ääntä sen jälkeen kun on kymmenen kertaa sanonut samasta asiasta, hän "masentuu" ja kaikki toiminnot hidastuu ja hän ilmoittaa, että emme tajua häntä/arvostelemme häntä/meille ei riitä mikään mitä hän tekee/jne.
Kaikki pitäisi olla helppoa ja kivaa. Kun kerrotaan, että elämä ei mene niin ja että kaiken eteen pitää tehdä jotain, alkaa synkistely.
Tuntuu että olemme koko perhe varpaillaan yhden takia. Itsekin huomaan, että ahdistun kun huomaan että edessä on tilanne josta seuraa teinin kanssa ikävämpi juttelu. Enkä ainakaan minä osaa olla herranterttuna ja reagoimatta kun kaikki muut saa itsensä hoidettua autoon asti kun lähdetään johonkin, mutta tämä yksi ei ole tehnyt mitään ja raivoaa eteisessä että häntä ei ymmärretä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin täysi hirviö teininä, muistan kyllä. Kai olivat hormonit siinä vaiheessa täysin sekaisin, ei enää lapsi eikä vielä aikuinenkaan. Puolisentoista vuotta siinä ehkä meni ennen kuin kypsyin enemmän ihmiseksi. Myöhemmin häpesin ja pyysin anteeksi. Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää..tytär sitten aikanaan oli kuin räjähtämään valmis pommi. Teki kyllä sovitut työt eikä juuri ilkeillyt, mutta tuntui että asutaan eri planeetoilla, ei lähtenyt meidän kanssa just mihinkään. Annettiin hänen olla. Ohi meni sekin vaihe, vaikka susta varmaan tuntuu, että tuo jatkuu ikuisesti. Ei jatku!
Ps. vielä tuohon mun äskeiseen: jos pyykit eivät löytäneet koriin, jätin pesemättä. Se homma parani sitten hetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joko taas ???
Älä jaksa näitä samoja viikosta toiseen...
Samaa viikosta toiseen....
Nyt tilalle jotain muuta.
Vierailija kirjoitti:
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, sama täällä. Sun pointtisi ei tuo kuri tainnut niin ollakaan vaan yhteyden puute. Suren sitä, että yhteiset tekemiset ovat niin vähissä nykyään, vaikka se luonnollista onkin.
Juuri tämä. Tietysti tuo kurinpitokin on erilaista kuin pienemmän lapsen kanssa ja joutuu enemmän miettimään keinoja, kun "ihan sama" on vastaus ja asenne kaikkeen. Toki se väsyttää ja välillä tuntuu, ettei ole keinoja. Ei meillä kuitenkaan ihan mahdotonta ole, nimittelyä tai huutamista/haukkumista. Enemmän tuollaista kyllästynyttä huokailua, silmien pyörittelyä ja näsäviisastelua. Välillä paukkuu ovet, kun ei saa tahtoaan läpi. Eniten kuitenkin surettaa ja harmittaa yhteyden heikkeneminen. Tuntuu, että siitä pienestä tytöstä, jonka kanssa leikittiin ponien muotinäytöstä tuli yhtäkkiä tuollainen, jota ei saa koskaan edes halata. Mietin, että riittääkö yhteyden säilyttämisen kannalta tulevaisuuttakin ajatellen, että lapsi tietää, että haluan olla ja viettää aikaa hänen kanssaan vaikka hän ei itse juuri nyt ole siitä erityisen kiinnostunut.
Kun tätä ketjua lukee, niin tulee se vaikutelma, että olet ihan itse rajannut itseltäsi keinovalikoiman pois, ja siksi sitten joudut totemaan, että ei ole keinoja.
Eli keinoja olisi, mutta ongelma on siinä, että et halua käyttää niitä.
Että remmiä vaan ja teini alkaa käyttäytyä kuin unelmalapsi? Keinot, jotka olen rajannut pois, ovat henkinen ja fyysinen väkivalta.
Määritelmäsi sille, että mikä on henkistä tai fyysistä väkivaltaa vaikuttaa olevan aika laaja. Jos tiukentaisit sitä määrittelyä, niin keinoja alkaisi löytyä ja voisit hyvinkin saada lapsen käyttäytymään ok-tavalla.
Fyysisen väkivallan määritelmä minulla liian laaja? Miten sinä rajaisit sitä? Minä en koske lapsiini siinä mielessä, että satuttaisin heitä. En myöskään ota "luuloja pois" vaikka asetan rajat ja pidän niistä kiinni. Voin korottaa ääntä ja sanoa asioista tiukasti, mutta jos yritän opettaa lasta kohtelemaan muita kauniisti, ajattelen että se käy parhaiten olemalla itse esimerkkinä. Yritän muistella millainen olin itse saman ikäisenä ja miettiä miltä silloin tuntui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailman p*skin äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, sama täällä. Sun pointtisi ei tuo kuri tainnut niin ollakaan vaan yhteyden puute. Suren sitä, että yhteiset tekemiset ovat niin vähissä nykyään, vaikka se luonnollista onkin.
Juuri tämä. Tietysti tuo kurinpitokin on erilaista kuin pienemmän lapsen kanssa ja joutuu enemmän miettimään keinoja, kun "ihan sama" on vastaus ja asenne kaikkeen. Toki se väsyttää ja välillä tuntuu, ettei ole keinoja. Ei meillä kuitenkaan ihan mahdotonta ole, nimittelyä tai huutamista/haukkumista. Enemmän tuollaista kyllästynyttä huokailua, silmien pyörittelyä ja näsäviisastelua. Välillä paukkuu ovet, kun ei saa tahtoaan läpi. Eniten kuitenkin surettaa ja harmittaa yhteyden heikkeneminen. Tuntuu, että siitä pienestä tytöstä, jonka kanssa leikittiin ponien muotinäytöstä tuli yhtäkkiä tuollainen, jota ei saa koskaan edes halata. Mietin, että riittääkö yhteyden säilyttämisen kannalta tulevaisuuttakin ajatellen, että lapsi tietää, että haluan olla ja viettää aikaa hänen kanssaan vaikka hän ei itse juuri nyt ole siitä erityisen kiinnostunut.
Kun tätä ketjua lukee, niin tulee se vaikutelma, että olet ihan itse rajannut itseltäsi keinovalikoiman pois, ja siksi sitten joudut totemaan, että ei ole keinoja.
Eli keinoja olisi, mutta ongelma on siinä, että et halua käyttää niitä.
Että remmiä vaan ja teini alkaa käyttäytyä kuin unelmalapsi? Keinot, jotka olen rajannut pois, ovat henkinen ja fyysinen väkivalta.
Määritelmäsi sille, että mikä on henkistä tai fyysistä väkivaltaa vaikuttaa olevan aika laaja. Jos tiukentaisit sitä määrittelyä, niin keinoja alkaisi löytyä ja voisit hyvinkin saada lapsen käyttäytymään ok-tavalla.
Fyysisen väkivallan määritelmä minulla liian laaja? Miten sinä rajaisit sitä? Minä en koske lapsiini siinä mielessä, että satuttaisin heitä. En myöskään ota "luuloja pois" vaikka asetan rajat ja pidän niistä kiinni. Voin korottaa ääntä ja sanoa asioista tiukasti, mutta jos yritän opettaa lasta kohtelemaan muita kauniisti, ajattelen että se käy parhaiten olemalla itse esimerkkinä. Yritän muistella millainen olin itse saman ikäisenä ja miettiä miltä silloin tuntui.
Pelkillä rajoilla ei ole mitään arvoa. Tässäkin tapauksessa lapsi kävelee rajan yli miten huvittaa vaikka äiti kuinka on asettanut sen rajan hänelle. Vanha polvi tämän vielä ymmärsi, ja siksi heillä olikin remmi käytössä.
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun tulee muina miehinä juttelemaan mukavia niin ei enää kelpaakkaan. Ok.
Taitaa olla raha taka-ajatuksena silloin.
Että remmiä vaan ja teini alkaa käyttäytyä kuin unelmalapsi? Keinot, jotka olen rajannut pois, ovat henkinen ja fyysinen väkivalta.