Käänteentekevä hetki elämässäsi

Omassa elämässäni tuo hetki oli kun olin 13-vuotias. Vanhempani kutsuivat tuttavan kylään ja hänellä oli uusi miesystävä. Illan mittaan jonkin verran alkoholiakin nauttivat mutta kukaan ei ollut mitenkään pahasti kännissä. Loppuillasta äitini ja naispuolinen tuttava lähtivät nukkumaan ja minä jäin vielä katsomaan jotain tv:stä. Isä lähti käymään tupakalla ulkona ja tutun miesystävä tuli istumaan sohvalle viereeni ja alkoi hiplata jalkojani ja veti sitten yhtäkkiä syliinsä. En tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä ja olin siinä vaan jotenkin ihan "nukkena". Pelästyin kovasti mutta pahinta oli se, että huomasin isäni seisovan ovella tekemättä mitään. Ehkä hänkin järkyttyi eikä tiennyt siinä tilanteessa miten toimia. Mies päästi minusta irti kun huomasi isäni ja ilta jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asiasta ei ikinä keskusteltu sanaakaan jälkeenpäin.

Olin aina pienenä isän tyttö ja isäni on todella kiltti mies, joka ei koskaan halua loukata ketään. Tuo tapahtuma aiheutti minulle pahan lommon luottamukseen ja sain siitä trauman, joka aiheutti teinivuosien hirvittävän kapinoinnin. Etsin myös tavallaan itselleni uutta "isähahmoa" vaikka ei oma isäni mihinkään kadonnut.

Olen joskus pohtinut, millaista olisi jos tuota ei olisi tapahtunut. Voi olla että silti olisin ollut villihkö murrosikäinen, mutta ehkä olisin kuitenkin käynyt koulut nuorena sen sijaan että minusta tuli 16-vuotiaana se "nahkatakkinen tyttö", joka työnsi lastenvaunuja ilman saattajaa.

Kun valitsin kahdesta vaihtoehdosta miehen joka halusi minua niin kiihkeästi ja oli valmis sitoutumaan kun sen sijaan toinen vaihtoehto eteni hitaasti ja suunnitelmallisesti ja lähti välillä ulkomaillekin opiskelemaan. Ja minun piti odottaa, ja odottaa ja odottaa. . .  en enää jaksanut. Halusin perheen ja tämä toinenkin mies halusi minut. Niinpä jätin sen joka jahkaili ja odotutti ja menin naimisiin kiihkeän komistuksen kanssa. Saimme kolme upeaa lasta. Mutta suhteemme latistui kun mies kävi kerran vieraissa ja alkoi muutenkin hävyttömäksi. Alkuhuuma oli haihtunut savuna ilmaan. Lopulta erosimme ja muutimme kauas toisistamme. Ja tapasin tuon toisen "jahkailijan" ja hän kertoi että edelleen rakastaa minua. Mutta hänellä oli nyt sitten oma perhe ja lapsia ja asui ulkomailla. Tapailimme välillä kun hän kävi Suomessa. Mutta suhde olisi ollut mahdoton, en ollut valmis muuttamaan teinien kanssa ulkomaille eikä mies halunnut jättää perhettään ja muuttaa Suomeen. That' s it.  Tässä ollaan eikä muuta voida, enkä ole tavannut uusia rakkauksia sen koomin vaikka suhteita onkin ollut muutama. Elän loppuelämäni kissojeni kanssa ja pian minusta tuleekin mummo, ehkä se tuo uutta sisältöä elämääni. 

Henkinen herääminen. Tuon myötä vaihtui ura, kumppani, kotimaa ja monet muut ihmiset elämässäni.

Heräsin miettimään omaa pahuuttani, ja mitä olin tehnyt lähimmäisilleni. Tuntui, etten voi elää häpeäni kanssa, vaan olisi parempi vaihtoehto kuolla. Siihenkin olin liian pelkuri. Umpikujani tuntui olevan täydellinen ja lopullinen. Päädyin pohdinnassani yrittämään kuitenkin vielä huutaa avuksi Herraa, jota en siihen saakka juurikaan ollut asioillani vaivannut. Olin uskonut niin moneen asiaan ja ihmiseen tätä ennen, vain Jeesuksen armon oli kokematta. Siinä kesäyön vaaleudessa, junaradan varrella koin saaneeni syntini anteeksi ja niin valtavan rauhan ja levon sieluun, etten ole enää halunnut hetkeäkään mennä ilman tuota turvaa.

Siskon kuolema.

Juuri tähän aikaan vuodesta se alkaa usein olla enemmän mielessä, koska vuosipäivä lähestyy ja on keskellä kauneinta kevättä, usein pääsiäisen aikaan.

Olin silloin 23v. ja kyseinen tapaus sai ajattelemaan paljon omaa elämää ja myös omaa kuolemaa, sitä ajatusta, että kenenkään elämä ei ole ikuista. Tavallaan aloin elää enemmän tämän jälkeen kun tajusin, että elämä on rajallista ihan oikeasti. Tavallaan hyvä, mutta tavallaan ahdistavaa. Tästä seurasi ptsd ja paniikkikohtauksia, joista onneksi pääsin eroon.