MAALIsmasut MAANANTAIna..

Koitan tässä pikaisesti kirjoitella, tuo esikoinen 1,5 v ei vaan meinaa antaa rauhaa kun neiti päätti että 5 min unet pyörän takana neuvolan jälkeen kävivät hyvin päikkäreistä... Nyt sitten on koko ajan äidin perään kun väsyttää ja flunssakin vaivaa.



Öööh, mitäs siellä neuvolassa olikaan?!? RR 110/78, hemoglobiini 121, sf-mitta 18 cm, sikiön syke 145 ja painoa tullut yhteensä tässä raskaudessa jo huikeat 10 kg. Saman verran kuin esikoisesta siis näillä viikoilla (20+2).



Terkkari saikusta jo puhui kun kiristelee mahaa ja selkä reistailee, mutta mulla ei vaan tahto anna periksi. Lääkärineuvola kuitenkin jo sovittiin rv:lle 26 niin tuttu lääkäri jolla olen käynyt masennuksenkin takia viime kesänä katsoo sitten kohdunsuun tilanteen ja kirjoittaa saikkua jos on tarvis silloin.



Niin kuin Tappertillakin, myös mulla on masennustaustaa ja anoreksiaakin. Eipä neuvolatäti niihin ole juuri ottanut kantaa enkä mäkään sitten ole niistä numeroa tehnyt. Kun vauva syntyy siirrytään toiselle terkkarille joka tietää mun jutut paremmin kuin tämä äitiysneuvolan terkka, joten luulen tarvittaessa sitten apua saavani. Painoasiat harmittaa, vaikka esikoisestakin mentiin alle lähtöpainon muutamassa kuukaudessa vaikka painoa tulikin raskauden aikana varmaan 18 kg... Terveellisesti kuitenkin väitän syöväni ja liikunkin ihan tavalliseen tapaan, taidan olla vaan tätä keräilijätyyppiä johon tarttuu raskauden aikana joka kilo, heh.



Kelan papereita tuossa jo täyttelin, vielä pitää kiikuttaa ne työnantajalle kun haen 6 kk:n tulojen mukaan päivärahoja.



Plääh ja plööh, en taas yhtään muista mistä pinoissa on keskusteltu, mammadementiaa vai seurausta valvotuista öistä? Tyttö on ollut kuumeessa ja vauva möyrii niin kamalasti öisin ettei mitään määrää. Nyt pyykin pesuun. Toinen vapaapäivä kolmesta menossa, olin yövuoroissa loppuviikosta joten on ruhtinaallisesti vapaata :-) Hävyttömän äkkiä nämä vapaat vaan kuluu!



Kaisu rv 20+2

Synnytyksenjälkeisestä masennuksestahan siinä tosiaan oli kyse. En halunnut mitään katastrofaalista puintia käyntiin silloin, kun oli omat tunteet tosiaan vähän pinnassa. Myönnän, että en katsonut edes viimeistä varttia, kun en henkisesti enää jaksanut. Hyökkäs muistot mieleen..



Itse huomasin ekat oireet jo ennen synnytystä, mutta todettakoon heti tähän, että tajusin sairastaneeni masennusta vasta kolme vuotta lapsen syntymän jälkeen. Mikä sinänsä harmitti, sillä oishan ne asiat kenties saatu kuntoon aikaisessakin vaiheessa. Kukaan nero ei siis ole sitä kertonut, että oliko se uupumusta vai masennusta vai mitä, mutta minulle se nyt on masennusta.



Muistan vain hämärästi näitä tapahtumia, mutta kerron nekin vähät. Tunsin itseni todella yksinäiseksi (vissiin joku ikuinen ongelma..) ja odotin vain, että lapsi syntyy. Avioliitto oli kokenut kovia jo vuosia ja sekin ehkä otti osansa mun voimavaroista. Sitten kun synnytys läheni, halusin jo eroon koko mahasta. Kerjäsin käynnistystä varmastikin jo kuukauden ennen laskettua aikaa ja olin todella väsynyt vatsaani tai en itse asiassa edes tiedä, että mihin, mutta oletin tämän jättiläismäisen olemukseni olevan se syy siihen uupumukseen.



Synnytys käynnistettiin, kun l.a. koitti, mutta lapsen itsensä takia. Kun lapsi syntyi, pidin tätä erittäin rumana ja vastenmielisenä. En halunnut imettää, en nähdä koko lasta. Halusin vain nukkua. Hoitajat väkisin toivat lapsen luokseni seuraavana päivänä ja hokivat kuinka lapsen olisi nyt pakko saada rintaa ja kuinka minun pitäisi saada imetys käynnistettyä. Yritin teeskennellä iloista ja väkipakolla syötin lasta. En halunnut tätä vierihoitoon, vaan lapsi käytettiin vain syömässä tämän jälkeen.

Soitin kotiin ja itkin puhelimeen, että mies hakisi minut pois, kotiin. En millään voinut käsittää, että hän ei voi hakea. Syytin häntä ties mistä, sillä mielestäni se oli hänen vikansa, hän ei halunnut hakea mua kotiin ja ei rakastanut jne. Nukuin toisen yön.

Kolmantena päivänä olo jotenkin helpottui, kun oli toiveita päästä kotiin ja vastentahtoisena hymyilin vain ja raahasin lapseni kotiin.



Kotona imetin, kunnes varovasti sain ujutettua tuttelit kehiin ja sen jälkeen olo vähän helpottui, kun ei tarvinnut olla kiinni siinä kakarassa koko ajan.



Lapsi sairastui vakavasti ja joutui viikoksi sairaalaan hoitoon. En käyny t katsomassa tätä kertaakaan. Vein vain sinne ja hain takaisin. En tuntenut syyllisyyttä, kun hoitajat sanoivat, ettei niin pieni ymmärrä olenko siinä vai en. Mies kävin siellä joka ikinen päivä.



Hämäriä katkelmia on siitä, miten avioliittomme kaatui päivä päivältä, minä yritin sitä yksin pitää kasassa ja mies ei halunnut hankkia ammattiapua suhteen korjaamiseksi. Tämän jälkeen jäin yksin ja kaaos oli valmis. Tässä oli sitten kaikki mitä muistan tapahtuneista.



Pikkuhiljaa alkoi sitten selvitä asiat, kun tajusin hankkia itselleni apua ja selvisin koko asiasta ilman lääkitystä. Missään nimessä, kun en suostunut turruttamaan tunteitani lääkkeillä ja tekemään ns. karhunpalvelusta itselleni. (Mikä oli mielestäni väärin.) Halusin tuntea joka ikisen mielialan, tunteen ja kaiken. Siitä sitten vaan noustiin pikkuhiljaa.



Tänä päivänä ihmettelen, miten ikinä jouduin tilanteeseen tai miten ihmeessä sieltä selvisin. Olen henkisesti vahvempi, kuin moni ikäihminenkään. Osaan ajatella, puhua ja tunnen itseni paremmin nyt, kun olen joutunut läpikäymään joka ikisen aivoni sopukan.



Eniten harmittaa se, että silloin, kun sairaalassakin olin synnytyksen jälkeen, ei kukaan ymmärtänyt mistä on kyse. Eli apu olisi ollut lähellä, silloin vain ei ilmeisesti tiedetty asiasta mitään. Nyt, kun tiedetään, on varmasti kaikki paljon helpompaa.



Pahinta on kuitenkin se, että ihminen ei kehtaa. Hävettää myöntää, jos ei halua, ei osaa, ei jaksa, ei kiinnosta. Kaikki vaan verhotaan hymyilevien kasvojen taakse ja toivotaan parasta, että kukaan ei huomaa. Yksin murehditaan ja puidaan asioita. Yritetään jaksaa ja selvitä ilman, että kukaan huomaa eroa missään. Arkielämää pyöritetään kotona neljän seinän sisällä, sillä sosiaaliset jutut vievät voimia ihan liikaa, kun näytteleminen on raskasta. Mitä pahemmaksi olo menee sitä raskaammaksi kaikki käy.



Jätin tästä koko stoorista tietoisesti pois eräät asiat, jotka tapahtuivat sillä ne ovat vieläkin liian vaikeita kertoa ja raskaita asioita ehkä myös lukijoille. Mutta jotka asiasta jotain tietävät saattavat ehkä arvata.. :( Kuitenkin, kaikki päättyi hyvin, lapset voi hyvin ja sehän se on tärkeintä.



Opin ainakin sen, että juuri tämä tukiverkko on tarpeen. Itselläni on vanhemmat, jotka eivät ole koskaan auttaneet lasten kanssa, eivät edes tapaa näitä. Eli voitte arvata, että näistä ei apua ole missään, enkä sitä heiltä pyytäisikään.

Maailman paras anoppi minulla on ja tiedän hänestä olevan apua vielä monessa asiassa. Myös ystävä, joka on kestänyt rinnallani kaikki nämä vuodet, vaikka en hänellekään kehdannut ajoissa asioista puhua, on tukenani ja koska tietää menneet niin osaa myös varautua siihen, että tukea kaivataan tulevaisuudessakin.

Mies on parempi, kun koskaan olisin voinut toivoa ja tiedän, että tämän herran kanssa mikään ongelma ei ole voittamaton. Kaikki asiat on hoidettavissa ja se auttaa, jos mikä. Tälle voin puhua kaikesta ja mikä parasta.. Hän tuntee minut paremmin, kuin kukaan muu ja lähestulkoon lukeekin kuin avointa kirjaa. Hän näkee kyllä heti, jos kaikki ei ole hyvin. Enkä hänelle halua missään nimessä edes valehdella sillä tiedän, että hän auttaa aina.

Että vaikka verkosto on pieni, niin tiedän sen tuen määrän, jota saan päivästä toiseen. Tämä palsta on myös paikka, jossa on helppo jakaa tuntemuksiaan ja ehkä jakamista helpottaa se, että voi kirjoittaa ns. anonyyminä. Kehtaa ehkä helpommin myöntää asioita.



Toivoisin, että me pidettäis yhtä vielä pitkään synnytysten jälkeen, vaikka kiirusta onkin, mutta joka ikinen meistä tulee tarvitsemaan tukea ja kuuntelijaa ja johan me tavallaan tunnetaan toisemme. :)



Kiitos vaan niille, jotka jaksoi lukea. Vähän pikasesti kirjotettu, mutta en välttis enempää välitä paneutua aiheeseen nyt. Päivä kerrallaan vaikka. Mutta ne, joita nämä masennusasiat ja muut kiinnostaa, etsikää tietoa ja muistakaa puhua asioista! :)

Viikonloppu reissu pohjosessa oli mukava, ainut vaan, että liityn nyt sitten näihin supisteleviin. Kävely muiden kanssa ei onnistu lainkaan, nipistelee niin kamalasti alavatsalta, että tuntuu ettei se lopu koskaan. Tai loppuhan se jos pysähtyy :( Niinpä toiset menivät menojaan ja minä kävin omillani. Ei se tuolla varsinaisesti vaivannut, mutta kun tulin eilen kotiin täällä oli sellainen pääkallokeli, ettei tuonne uskalla yksin mennä, jos meinaa vauvansa ehjänä säilyttää.



Viikonloppuna tuli mieleen kaikenlaista, kun muut puhuivat autuaan tietämättöminä minun ajatuksistani. Minullahan ei ole täällä ketään, vaikka mies tulee kotiin töiden jälkeen, mitäs minä sitten ? Lähden yksin kävelemään ? Käyn yksin kaupassa kävelemällä ? Mitä iloa siitä omasta ajasta sitten on kun yksin pitäis touhuta jotain ? Vauvan kanssa olen periaatteessa " omalla ajalla" . Tukiverkostot on ihan muualla, eikä ne puhelimen päässä varmaankaan isommin lohduta.



Tämä uusi " vaiva" eli ne supistelut taas aiheuttaa sen, että olenkin mahdollisesti jo nyt ihan täällä kotona " jumissa" ja tätä kai jatkuu sitten maaliskuuhun asti ? Entäs sitten kun pitäis keretä neuvolaan kävelemällä ja sinne on kuitenkin 5km ? :/



Rennietä menee täälläkin kuten meni jollain muullakin, naureskelin apteekissa kun ostin " säästäpakkauksen" rennietä. Selkä väsyty nopeasti ja nytkin pohjosessa, kun tuli vähemmän lepäiltyä meni illalla melkein jalat alta kun selkä jumitti oikein kunnolla. Samoin liitoskivut paheni illalla.



Kummigalluppia oli ollut jossain vaiheessa... Meillä on yksi (syli)kummi mietittynä miehen puolelta. Omalta puolelta haluaisin jonkun, mutta kun ei oo mitenkään suuri suku niin on jotenkin hieman orpo olo tämän asian kanssa... Ei ole oikein ketään sopivaa... :/



Vaunuja kävin muuten katsomassa ja Emmaljunga vei taas voiton, joten melkeinpä varmasti meille tulee emmaljunga smart duo yhdistelmät, niissä oli paljon lisukkeita, eikä turhia hilavitkuttimia. Pitää sitten katsoa miten ne mahtuu autoon, tarviiko autoon hankkia jotkut pienemmät...



Mutta nyt... talon lämmitystä ja ruuanlaittoa...



t.Punkeli rv 24! tasan..



..huomenna sitten huolestutan neuvolan kahdella asialla, istukalla, joka on kohdunsuunpäällä sekä supistuksilla, saa nähdä minkä tuomion saan....

Kiitos hyvästä kirjoituksesta !!! Kiitos siitäkin, että avasit oven omaan elämääsi ja rankkaan kokemukseen. En osaa sanoa mitään, mutta järkyttynyt olen puolestasi, ketään ei ymmärtänyt mistä oikein oli kyse. Kaikki vastuu sairaudestakin jäi siis sinulle. Todella kova koettelemus ja koulu. Tuollaista kokemusta ei toivoisi kenellekään !!!



Onneksi sinulla on hyvä mies, se on avainsana parisuhteessa, että puolisot ovat toisiinsa tyytyväisiä. Ja kaikki muut ihmissuhteet ovat vain hyvä ja tarpeellinen lisä.



Kuten Papu minäkin toivon, että kirjoittelisimme myös synnytyksen jälkeen, koska silloin aivan varmasti moni kaipaa henkistä vertaistukea, mikä onkaan sen parempaa. Itse olen ajatellut synnyttämistä ja se on alkanut hieman pelottamaankin, mutta kait se pelko helpottaa, en pelkää kipua vaan lähinnä synnyttämistä kaikkea siihen liittyvää, en osaa selittää. Pelkään, että osaanko edes synnyttää vai onko pakko tehdä keisarinleikkaus jne. Tälläisiä pelkoja täällä.



Nyt taas hetkeksi pois koneen ääreltä ! t. emmi

Nyt mä muistan lukeneeni ton Papun jutun... En katsonut silloin ohjelmaa, joten en siihen silloin reagoinutkaan mitenkään. Anteeksi...



Papu ja miksei muutkin maalikset: Mulla ei ole ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta olen lukenut aiheesta aika paljon. Nyt näin jälkiviisaana kun mietin asioista, niin ehkä mulla sittenkin oli jotain pientä masennusta silloin... Tai no ei nyt mitään varsinaista masennusta, ehkä väsymystä ennemminkin.

Pojan syntymän jälkeen, mulle ei heti herännyt niitä äidillisiä tunteita. Rakastin poikaa kyllä ihan todella paljon ja hän oli maailman suloisin pikku vauva. Mutta jotain siitä puuttui...Välillä havahduin lapseni itkuun. Tajusin että se onkin minun lapseni joka itkee ja hänestä pitää pitää huolta. Rakkaus lapseeni on kasvanut pikku hiljaa ja on nyt todella voimakas tunne!!

Papun tekstissä oli muutamia kohtia, jotka sopivat minuun todella hyvin: Mulla on taitanut olla näin syksyllä jotain masennusta... Tunnen itseni joskus aivan mielettömän yksinäiseksi. Täällä mä kotona kökötän ja hoidan taloutta. Ihan kun mä vaan olisin jokin robotti, joka toimii päivittäin samalla tavalla. Tuntuu, että kotihommat kaatuvat niskaan ja kukaan ei auta!! Olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa. Siitä ei yleensä tule mitään; otan asiat puheeksi erittäin huonoina hetkinä. Juuri silloin kun itse olen äärettömän väsynyt ja keskustelu on mun osalta vaan pelkkää itkua!! Olen myös nykyään aiavn mielettömän herkkä (osaksi se johtuu varmaankin näistä odotuksen hormooneista). Parisuhteessamme ei ole mitään vikaa ja meillä menee hyvin... Kuitenkin: Jos mä valitan olevani väsynyt kotihommiin ja talouden hoitoon, mieheni vaan tokaisee et se on mun homma kun hän käy töissä... Hän ei siis tajua, kuinka rankkaa on olla pienen lapsen kanssa kotona, hoitaa hänen perusasiat hyvin ja sitten vielä hoitaa taloutta... Jäisikö meillä sitten kokonaan siivoamatta ja ruoka laittamatta, jos kävisimme molemmat töissä?? Tätä asiaa mä usein mietiskelen... Mites sellaiset perheet, jossa molemmat käy töissä ja on useampi lapsi?? Kuka siellä sitten siivoaa, jos ei yhdessä??



No ehkä mä vaan olen niin kuoleman väsynyt... Onneksi mulla on loistava tukiverkosto ja ystäviä, joilta saan apua. Äitini asuu miehensä kanssa ihan tuossa lähistöllä ja heiltä olenkin saanut todella paljon apua. He ovat tällä hetkellä vuorotteluvapaalla, mutta harmi että se loppuu tammikuun alussa!! Myös anoppi asuu lähellä, mutta hänen kunnostaan kun ei koskaan tiedä, niin hänen varaansa ei voi laskea mitään. (Mieheni ja minun kahdenkeskinen reissukin peruuntui kuukausi sitten, kun hän vähätteli omaa huonoa kuntoa...)Hän on kyllä ihan mukava, mutta en haluaisi häntä kotiini hääräämään. En kauheasti pidä hössöttävistä ihmisistä... :)

Lisäksi isälleni voin puhua aiheesta, kun aiheesta ja olemme erittäin läheisiä. Hänkään ei perheensä kanssa asu erityisen kaukana, n. 60 km:n päässä.



Minusta on harmi, ettei neuvolassa kauheasti puhuta kyseisestä asiasta. Minulta ei kauheasti kyselty asiasta pojan syntymän jälkeen. Ainoita asioita oli vaan sellainen kysely mikä piti täyttää. En kylläkään ymmärrä miten sellaisen kyselyn perusteella voisi havaita synnytyksen jälkeisen masennuksen!!? Kuka tahansa voi valehdella kyselyssä. Siinä kysyttiin esim. onko äiti normaalia itkuisempi jne. Se kysely on otettu neuvoloihin juuri yleistyneen masennuksen vuoksi. Pah, sanon minä!! Ei sellaisesta paperilappusesta saada selville mitään masennusta... Minun mielestäni aiheesta pitäisi keskustella jo synnytysvalmennuksessa. Siellä voisi mainita myös mistä apua voi hakea tarvittaessa jne...



Tässä oli vähän mun ajatuksia... :)

ettei pidä jäädä hautomaan asioita omassa päässään vaan hakea rohkeasti apua, vähänkin jos siltä tuntuu!! :)

Tarkoitin sillä omalla viestillä ihan tätä meidän " sisäistä ketjua" että täällä laittaa omalla kysymyksellä ja sitten erikseen omat kuulumiset.. Mutta TÄRKEINTÄ se että jos koetaan että haluaa jostain puhua niin tehdä se vain näin selväksi meille..jos ei tajuta niin kuin tässä kävi :(



Tuo aihe on hyvä, kiitos kun avasit keskustelun tästä! Olet rohkea kun siitä kirjoitat meille, en itse olisi ehkä uskaltautunut vaikka kasvottomana tässä ollaankin.



Minulle on äärimmäisen raskasta synnytyksen jälkeiset 3kk..6kk ei voi tietää, eniten ed. raskaudessa harmitti, että tätä kyseltiin neuvolassa heti silloin synnytyksen jälkeen kun ei vielä tuntunut oikein miltään..olisin kaivannut keskutelua/apua vielä 6kk synnytyken jälkeen..masennustako?..en tiedä.. Kesti kauan toipua ja juuri kun koin olevani taas melkein oma itseni, huomasin olevani raskaana, nyt! Tiettyjä tunteita on aiheuttanut.



Jatketaan vaan keskustelua tästä mutta nyt on mentävä, lapset tappelee!!

Kiitos Papu kirjoituksestasi. Voin vain rivien välistä lukea, mitä kaikkea mielessäsi on liikkunut.



Itsellä ei tosiaan ole kokemusta, mutta tuo kirjoitus exästä herätti mullakin muistoja. Ei auttanut lastenhoidossa, teki pojan kanssa vaan mukavia asioita. Ja eroaikana etsi syitä vain muualta, peiliin hän ei osannut katsoa ollenkaan, eikä osaa vieläkään.



Emmi: voi kun voisin antaa sulle (ja miksei muillekin) osaa tätä pelkäämättömyyttä. En nimittäin pelännyt yhtään ekaa synnytystä, enkä kyllä toistakaan. En vain jotenkin osannut, kun en tiennyt mitä tuleman piti. En halunnut katsoa mitään synnytysvideoita, kun tiesin että jokainen synnytys olisi erilainen. Toista odottaessa tiesin kivusta, mutta osasin myös olla vaativampi ja tiesin että vauhdilla etenee. No toinen käynnistettiin, mutta olin jo aamupäivällä puhunu,t että sitten kun alkaa niin etenee nopeasti. Ja niinhän se menikin, mutta ehdittiin sentään antamaan kivunlievitystä. Saapa nähdä mitä tällä kerralla tulossa.



Nyt lapset kiljuu lisää ruokaa.



Heip taas maalit.



-m-

saanu jo äitiyspakkausta..? Mulle tuli tänään. Aivan ihana! :) Just tossa miehen kanssa sitä tongittiin.

On kyllä niin sellai poikapakkaus, että.. Mut sitähän täs ootellaan niin eihän se haittaa yhtään. :D



Kiva, että ootte kiinnostuneita tosta aiheesta. Mä tosiaan sitä paljon mietin, että onko ihan soveliasta ottaa esille. Mitään kauhukuvia, kun en halua kellekään luoda, mutta parempi, että asiasta tietää niin voi hakea apua, jos siltä tuntuu. Ohjelmassa sanottiin, että 80% synnyttäneistä kärsii masennuksesta vuosittain ja joku 10% oli sellasia vakavia tapauksia. Eli kyllä kaikenlaiset uupumukset ja vähäisetkin masennusoireet on laskettava mukaan, vaikka miten yleisiä sitten olisivatkin. Ja yleisyys taas tarkoittaa sitä, ettei kukaan tiedä onko vähän vai paljon masentunut ellei ole sitten tutkinut asiaa etukäteen ja tunne itsensä tarkkaan. Toki nämä oli sitten noita jenkkien tilastoja, että en mene vannomaan, että Suomessa ois samat luvut, mutta asia on tärkeä, oli niitä mikä määrä tahansa.



Mun mies muuten on sellai ihme, että parempaa saa hakea. Sanoi tuossa juuri, että hän ei voi käsittää miten äijät ei tajua sitä, että nainen ei ole mikään kone vaan kotihommatkin pitäis hoitaa tasa-arvoisesti eikä jättää kaikkea toisen niskaan ja varsinkin, kun kyse on lapsiperheestä, pienen lapsen äidistä ja/tai raskaana olevasta naisesta. Tosi asiahan kait on, että äijät on äijiä ja mikä niitä muuttais, jos ovat esim. kotoa saaneet tämän miehisen esikuvan. En tiedä, tähän asiaan nyt enää enempää puutu. :)

MASULI;

Sullako sitä pelkäämättömyyttä oli jaossa? Anna tänne vaan, voi olla että menetät sen kaiken jos mulle alat sitä valuttaa mutta anna tulla vaan!! Mua on alkanu hirvittää synnytys, mutta ei se vielä paljoa..enempi mua hirvittää miten ihmeessä mä osaan hoitaa niin pientä ja avutonta lasta!!! Mä en ole ikinä hoitanut vauvaa..en koskaan.



PAPU;

Rohkeutta sulta ei ainakaan puutu! Tosi hyvä että alotit keskustelua aiheesta, vaikka se satuttaakin. Myöskin masennuksesta toipuneena voin rivien välistä lukea paljonkin :( omassa mielessä on masennuksen vallassa pyörinyt jos jonkinlaista josta ei parane vieläkään mainita mitään.

Nykypäivänä asiasta onneks tiedetään ja sitä kai tarkkaillaankin enempi..radiossakin pyöri mainos jossa nuori äiti selitti miten " hymyillen lapselle pääsi sairaalasta, vaan eipä kukaan tietänyt totuutta" .

Mä uskon että itse olen asian suhteen hyvissä käsissä lääkärin ja terkkarin " valvonnassa" , vaikka olenkin erinomainen kehittelemään kulisseja ympärilleni - ikävä kyllä niillä on taipumus ajanmyötä haudata rakentaja alleen.

Suosittelen suakin ottamaan asia puheeksi, jo nyt ennakkoon..ja kun asia on arka, ja satuttava sulle itsellesi - niin olis varmaan hyvä käydä siitä jollekin puhumassa. Yleensä se helpottaa asioita kummasti.



Ja samaa toivon minäkin, sitä että tämä ryhmä edes jollain tapaa pysyisi kasassa vauva-kiireenkin keskellä. Missään muualla ei ole ollut näin helppoa kysyä niitä äärettömän typeriä kysymyksiä :) Pinojen antama tuki on ollut vertaansa vailla!! Kiitos siitä kuuluu teille ihan jokaiselle..näinköhän tällänen tomppeli olis tänne asti selvinnyt muuten.



Tappuliinikka...jotain vielä oli mutta meni jotenkin nyt hukkaan..

ei oo tullu äippäpakkausta kun paperit lojuu vielä pöydällä...tarttis nyt päästä joutuin sinne naimisiin että ne vois lähettää :D



hehehee..mun täytyy kyllä varata vihkiäispäiväks kampaajat ja meikkaaja ainakin..vaatteita tuskin tähän hätään kummosia löytyy, mutta jotain sentäs..oikeestaan oon aika innoissani (kukapa ei omista vihkiäisistään olis?!)

Pitäskö mulla olla ihan morsiuskimppukin? Mihin mä sen sitte heitän?? Vai kuivaanko mä sen muistoks...hitto...niih, ja sormuksetki pitäs vielä ehtii ostaa..vai ostaisko sitte myöhemin..ja pitääkö meidät kuvatakin?? No nyt mulle iskee jo kauhee häästressikin...ai hirveetä!!



Mut eipä tarvi hävetä pyöreyttään kun voi tyrkätä masun pystyyn ja olla raskaana :D



Tappi menee nyt puis

Kiitos. Mut ei mulla oo mitään hätää. Avaan turpani sitten, jos on tarvetta. On tässä vuosien aikana oppinut niin paljon asioita, että tiedän jo missä mennään. Käyn avaamassa tät isoo suutani joka kerta kaupungin ilmaisella psykiatrilla, kun on paha olla. Se helpottaa jo tunnissa ja taas voi jatkaa. Ja kun on tuo mies tukena niin se on sitten jo suuri asia sekin. Tietää nyt jo, että ei tarvitse jaksaa tehdä mitään kotihommia, jos ei jaksa vaan mies kyllä hoitaa. Ja saan keskittyä itseeni, jos ja kun tarvis. :)



Hih, eikös täällä ollut muutama parturi-kampaaja? Ja meikkaustaitoisiakin saattaisivat olla? Sitten jos löytyis valokuvaaja tai edes joku, joka tietäisi jonkun. Me kaikki maalikset voitais antaa teille apuja niin, että ois kaikki ilmaista.. ;) Tosin minä voisin hoitaa kaikki tarjoilupuolet, mutta raaka-aineet saisitte kylä itse hoitaa. :D



Onnea vaan häiden johdosta, tosiaan. :) Me mentiin naimisiin ihan sillai koruttomasti maistraatissa ja tehtiin siitä päivästä meidän kahden oma. Kaunista, simppeliä ja ikuista.



Ja kummigallup: Ei ole meillä kummeja eikä mitään hajua mistä ne tempastaan. Kun ei ole yhtään läheistä ystävää, joka ei jo olisi meillä kummina.. :D Kyllä kait se ongelma tästä ratkeaa..

Kiitos papu, että aloitit keskustelun tärkeästä aiheesta! Itse en ole masennusta sairastanut, mutta olen vuosia seurannut vierestä isäni syvää masennusta, joka on vaatinut sairaalajaksoja ja vahvaa lääkitystä. Meillä siis koettu ja nähty kaikelaista... Itsellä vain joskus lievää masennusta, puhuminen tosiaan auttaa ja ne rakkaat läheiset jotka yrittävät ymmärtää.



Itselläni on hyvä tukiverkko ympärillä ja kaikilta saa apua pyytämättäkin, käytiin puol vuotta kokeilemassa asua etelä suomessa, mutta kyllä me kuulutaan tänne missä on kaikki läheiset! Oli kauheaa, kun mies siellä etelässä joutui sairaalaan ja me jäätiin pojan kanssa kaksin, ei ketään jolta saisi tukea..



Mutta nyt on mentävä saunaan

Tappi ja papu: olen yhdeltä ammatiltani meikkaaja-maskeeraaja, että mä voin lähettää sulle häämeikin häälahjaksi ;D Mitenkähän sen lähettäminen onnistuisi?



Masennuksesta: pojan syntymän jälkeen olin niin huolissani kaikista muista asioista, ettei tullut keskityttyä itseeni ollenkaan. Oli huoli pojan terveydestä ym. joten maidon tulo loppui stressiin 3 viikon imetyksen jälkeen. Koin siitä syyllisyyttä, vaikka kyllähän tuo korvikkeellakin kasvoi hyvin, eikä sairastellut. Olin myös huolissani ennen synnytystä siitä, miten osaan hoitaa lasta, kun olen pidellyt vauvaa sylissä ehkä 5 kertaa, enkä koskaan ollu vaihtanu vaippoja. Kumma kyllä, sitä on parissa päivässä jo mestari hoitamaan omaa vauvaansa :) Alku meni hyvin, mutta sitten tuli ihan kauhea kuoleman pelko. Kesä kauheimmillaan, kaikki oli hyvin mutta varsinkin iltaisin tää pelko oli ihan kamalaa. Monelle asiasta puhuin, muttei siitä mitään apua ollut, kun kommentit olivat vaan että " älä ajattele sitä" . Pari viikkoa sitä kesti ja sitten se laimeni ja jäi pois. En tiiä oliko se masennusta. Tuttava tosin sanoi, että elämän muutos ja huoli vauvasta sai mut ehkä ajattelemaan niin. Tuli vaan mietittyä, että mitäs jos mä kuolen; miten käy miehen ja vauvan ja minun... kun kaikki loppuu... Lapsi oli kuitenkin heti synnyttyään rakas ja ihana, suhde lapseen lämmin ja äidillinen.



Mutta nyt salkkareille...

Tappi: älä huoli, ei mullakaan ollut vauvoista minkäänlaista kokemusta. Ihan täysjärkinen on pojasta kuitenkin tullut. Sulla on roppakaupalla maalaisjärkeä, eikä me mihinkään täältä hävitä synnytyksen jälkeenkään. Vauvanhoidossakin vertaistuki on ehdoton. Voi kysellä neuvoja ja kokeilla keinoja, mitkä itselle tuntuu sopivimmille. Onhan tota esikkoa tullut paapottua, mutta niin tekee sellaisetkin, joilla on kokemusta pienistä. Ainahan se on se harjoituskappale se ensimmäinen, valitettavasti ;)



Jännää muuten miten mä pelkään luomenpoistoa ihan sairaasti, mutta en synnytystä. Edes tatskan hakkaaminen ei tuntunut missään.



-m-

vielä niistä häistä.



Mä olen ammatiltani kampaaja-kosmetologi ja rakennektnnetkin onnistuu. Mitenköhän ne sais taiottua sinne :)



-m-

Kiitos Pavulle aran asian esille ottamisesta. Tosiaan oon samaa mieltä, että on hyvä, että synnytysmasennuksesta puhutaan jo tässä vaiheessa, jos se ees yhtä meistä sitte tulevaisuuessa helpottaa tunnistamaan oman tilanteensa ja hakemaan apua. Eihän sitä voi etukäteen tietää, kenen kohalle se osuu.



Ja Tappertille onnea naimakauppojen suunnitteluun! Niinhän se taitaa olla, että vaikka kuinka pientä tilaisuutta suunnittelee, niin meillä naisilla on ne omat unelmamme, jotka haluais toteuttaa.



Kummiongelma on meilläki, ku etukäteen kakkoselle aateltu pariskunta tais just saaha jo toisen kummilapsen, että löytyykö vielä kiinnostusta uuelle näin pian. Esikoisella on kaks kummia, meän ystäväpariskunta, joilla on melkein samanikänen tyttö. Meän lapsilla ku tulee olemaan vaan yks eno, täti ja setä, niin ei tuntunu tarpeelliselta nostaa heistä ketään sitte vielä kummin asemaan, vaan toivotaan kaikkien muuten olevan läheisiä aikuisia kummipariskunnan lisäksi. Olipa epäselvästi sanottu, mutta siis mietittiin sillon puoltoista vuotta sitte kovastiki, että riittääkö kaks kummia, ja tultiin siihen tulokseen, että riittää.



Hurjaa, ku osa on jo paketin saanu, eikä ite oo vielä saatu papereitakaan täytettäväksi! Se hypistely ois kyllä ihanaa, mutta eiköhän me se raha oteta ja käytettyihin tuplarattaisiin laiteta. Vakuutushakemuksen sain sentään täytettyä, vaikka esikoisesta ollaanki maksettu enemmän ku saatu, mutta ku ei sitä koskaan tiiä.



Udidi ja Dumbo rv 22+2