Lue keskustelun säännöt.
Nainen! Onko äitisi koskaan itkenyt vuoksesi?
Kommentit (21)
Ap. Kerro vaan suhteestasi äitiisi. Miksei myös isääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap. Kerro vaan suhteestasi äitiisi. Miksei myös isääsi.
En ole nainen. Ap
En usko. Minut on kasvatettu niin, että itku on heikkouden merkki. Tämän vuoksi en ole koskaan kertonut hänelle ongelmista, vastoinkäymisistä ja suruista elämässäni. Uskon että hänet on kasvatettu aikanaan samoin. Heikkoutta ei saa näyttää ja aina pitää pärjätä.
varmaankin.
mutta muita varmaan kiinnostaa että miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei äitini ole itkenyt, mutta on raivonnut ja estänyt minua, kun meinasin pilata elämäni ja mahdollisuuteni väärillä valinnoilla. Hän toimi täysin oikein. Nuorempana en ymmärtänyt koko tilannetta ja sen seurauksia. Nyt aikuisena näen asiat laajemmin. Olen äitiäni tästä usein kiittänyt.
Kamalia äitejä ihmisillä. Kyllä äidin joskus kuuluisi tirauttaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini itki paljon. Se tuntui pahalta. Mutta itkun syynä etten tehnyt kuten hän toivoi/määräsi. Määräykset taas mahdottomia täyttää. Olisi esim. pitänyt valita ammatti minkä hän oli päättänyt puolesta mihin ei mitään mielenkiintoa tai lahjoja. Ammatit ja opiskelupaikat hän päätti lapsilleen lähinnä sen mukaan mitä sukulaisten ja tuttavien lapset tekivät.
Ei taatusti. Olen narskuäidin kasvattama, jolle minulla oli vain välinearvoa ja hyödyke ja perheen syntipukki.
Mutsini on kuollut, mutta toivon, että on joutunut Danten Infernoon , sinne alimalle tasolle ikuisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini itki paljon. Se tuntui pahalta. Mutta itkun syynä etten tehnyt kuten hän toivoi/määräsi. Määräykset taas mahdottomia täyttää. Olisi esim. pitänyt valita ammatti minkä hän oli päättänyt puolesta mihin ei mitään mielenkiintoa tai lahjoja. Ammatit ja opiskelupaikat hän päätti lapsilleen lähinnä sen mukaan mitä sukulaisten ja tuttavien lapset tekivät.
Narsisti?
No onhan hän. Lapsuudenperheeni oli melko toksinen (kuten muodikkaasti asian voi ilmaista). Sodanjälkeen syntyneen sukupolven aika klassisia kasvatuskeinoja käytettiin myös meillä (pelolla ja häpeällä kasvattaminen, tiedostamatta tätä kuitenkaan; vaikeiden asioiden käsittelemättömyys ja purkamattomuus sanallisiin muotoihin, eli kokemusten validoinnin puute aika usein; vahva psykoedukaation puute, koska psykan laitoksella molemmat olivat opiskelleet vain jotain behaviorismia!; vastuun ottamattomuus omista kielteisistä tunnetiloista, niiden siiräminen omiin lapsiin ja niiden tunnetilojen lyttääminen lapsessa jne.). Olen aika monesti ihan vain kuvannut, mitä oli, kun äiti oli lapsi minulle. Hän ottaa ne joskus syytöksinä, vaikka monesti vain kerron, että näin oli ja tämä näkyy tässä hetkessä nyt näin ja näin (ok, myönnän ihan satunnaisesti syyttäneenikin joskus). Et esim. kun sain naapurin lasta huonomman todistuksen ala-asteella, siitä mua kyykytettiin ja haukuttiin... Tästä olen monet kerrat sanonut äidilleni ja kertonut suhtautuvani omaan jälkikasvuuni terveemmin. Hih heijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, montakin kertaa.
Viimeiseksi jäi, kun jouduimme toisillemme sanomaan lopulliset hyvästit tässä elämässä.
Minun ikäväni on suunnaton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini itki paljon. Se tuntui pahalta. Mutta itkun syynä etten tehnyt kuten hän toivoi/määräsi. Määräykset taas mahdottomia täyttää. Olisi esim. pitänyt valita ammatti minkä hän oli päättänyt puolesta mihin ei mitään mielenkiintoa tai lahjoja. Ammatit ja opiskelupaikat hän päätti lapsilleen lähinnä sen mukaan mitä sukulaisten ja tuttavien lapset tekivät.
Narsisti?
Ei vaan kroonisesti masentunut sielu vereslihalla elävä ihminen, joka heijasti arvottomuuden tunnettaan lapsiinsa. Ei tahallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka kuinka paljon. Kaikki tekemiseni nuorena olivat hänestä jotenkin kamalia ja järkyttäviä, ja opin itsekin ajattelemaan niin, vaikka jälkikäteen ajatellen olen ollut aika kiltti ja sovinnainen. En vain tehnyt ihan niin kuin hän olisi halunnut enkä ollut ihan sellainen kuin hän olisi toivonut. Se ahdisti silloin.
Ei todellakaan ole itkenyt minun takiani, minulla oli maailma ihanin äiti. Kuolinvuoteellaan hän sanoi minulle etten ole koskaan sanonut hänelle pahasti. Kaipaan äitiäni niin paljon 💔
Olen sairastanut syövän kaksi kertaa alle 25vuotiaana ja toisella kertaa olin pienen lapsen äiti. Molemmat vanhempani ovat tämän takia itkeneet. Toki ovat myös itkeneet läheisen ihmisen kuollessa, heidän omat vanhemmat, sisarukset.
On, samoin isä ja moni mies. En ole kenenkään komenneltavissa ja toimin aina kuten itse haluan.
En tiedä. Voi olla, että on itkenyt väsymystään, kun olin vauva. Olen kuulemma lapsena heräillyt paljon öisin.
Kerran, kun olin viisasteleva esiteini, äiti pelkäsi että olen itselleni vaaraksi typerällä käytökselläni, ja reagoin tätä koskevaan huolestuneeseen puhutteluun jatkamalla viisasteluani. Isosisko kuuli, suuttui, tuli ja tukisti, ja sitten itkin minäkin.
Epähauskempaa lapsuusmuistoa on vaikea nimetä. Siitä on joku 25 vuotta ja vieläkin hävettää.
Tuskinpa, sillä hän ei esimerkiksi tiedä mitään monista, osin vaikeistakin sairauksistani. Jo parikymppisestä olen halunnut säästää häntä näiltä tiedoilta. Hän ei esim. tiedä, että minulle tehtiin sairauden vuoksi munasarjan poisto parikymppisenä. Hän ei tiedä, että olimme lapsettomuushoidoissa eikä sitä, että sairastuin synnytyksen jälkeen psykoottiseen masennukseen ja vietin yhden vuoden aikana yhteensä 3 kk psykiatrian suljetulla osastolla. Hän ei tiedä, että sairastan diabetestä ja sepelvaltimotautia. Nytkään en ole kertonut hänelle, että olen potenut flunssa jo reilut kaksi viikkoa.
Hän on murehtivaista sorttia, siksi en kerro.