Arkiruljanssi on nujertanut täysin, en jaksa enää mitään. Mikä avuksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa normivanhemmuuteen. Sinulla on sentään vain yksi lapsi.

Palkatkaa siivooja, helpottakaa ruokahuoltoa, ottakaa vitamiineja, käytä maskia julkisissa, lepää aina kuin voit.

Ei siinä muutakaan voi.

Mun kuopus on nyt lukiossa ja hän sairasti pienenä ihan valtavasti. Nyt on ollut peruskoulun terve, mutta lukiossa viime syksy repesi ihan täysin. Ensinnäkin hänen kuukautisensa ovat revenneet ihan helvetilliseksi, verenhukka, valtavat kivut, oksentelua ja kramppeja, meni yhteensä pari viiikkoa poissaoloihin. Sitten sai allergisen reaktion influenssarokotuksesta ja oksenteli kaksi viikkoa putkeen. Pisteenä iin päälle psoriasis puhkesi ja joulukuun alusta loppiaiseen oltiin kaikki flunssassa.

Nyt on terve olo, mutta esikoisemme valitti taas illalla kurkkukipua... Toivottavasti ei ole korona nyt sitten.

Ei todellakaan ole mikään normi että lapsiperheessä elämä on pelkkää masentavaa selviytymistä. Elämä on ihan just sitä mitä itse siitä teet.

Normivanhemmuuteen kuuluu se että välillä on tukalampaa. Kuten minäkin kerroin että lapsi sairasti pienenä paljon, oli peruskoulun 9 vuotta terve ja nyt taas repesi.

Elämä on ihan kaikilla aaltoliikettä. Ihan jokaikisellä, ihan riippumatta siitä miten itse kuvittelee kaikkea ohjaavansa ja kaiken hallinnoivansa.

Sinä kirjoitit tervetuloa normivanhemmuuteen. Muuta elämääsi jos olet onneton äläkä yleistä kaikkiin lapsiperheisiin huonoa oloasi.

Niin kirjoitin. Normivanhemmuutta on juurikin mm tuo että työn ja perheen yhdistäminen on välillä hankalaa, suurimmalla osalla äideistä on univaikeuksia jossakin vaikeuksia ja likimain kaikki lapsiperheet käyvät läpi sairastelukierteen päivähoidon alkaessa.

Normivanhemmuutta.

Olet kyllä todella myrkyllinen. Onko sinulla kaikki hyvin?

Tuleeko siitä automaattisesti lastensuojeluilmoitus, jos menee lääkäriin kertomaan näistä ja saa masennustuomion? Olen hirveän ratkaisuhakuinen ihminen ja päässä surisee, kun yritän miettiä miten selvittäisin tämän tilanteen niin, että kaikilla olisi helpompaa. Jos vain saisin kivan ja energiaa antavan työn, jossa olisin hyvä ja joka olisi vain osan viikosta, voisi se ratkaista kaiken. Vaan mitäs sellainen löytyy? Olen hakenut viime keväästä saakka. Nyt sain sentään neuvoteltua itselleni kokoaikaisesta osa-aikaisen mutta sama työmäärä siinä kuitenkin on kuin kokoaikaisella. Eikä se kuusituntinen päivä vaan kauheasti auta.

Ap

Ap, kertomuksessasi oli paljon samaa, kuin joku vuosi sitten erään alaiseni kohdalla. Hän sai apua tilanteeseen ottamalla yhteyttä lääkäriin (työterveyshuoltoon) ja sitä kautta alettiin mm.unettomuusongelmaa hoitaa. Lisäksi hän alkoi käydä säännöllisesti psykologin luona. Koki sen hyväksi ja sanoi helpottavan ja auttavan.

23 jatkaa. Ei tule lastensuojeluilmoitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos hirveästi kommenteista. Arvostan niitä. Olen jotenkin tosi yksin tässä, kun läheisillä on omat murheensa ja mies ei jotenkin ymmärrä, kun hän nukkuu niin hyvin ja miten päin vaan ja on lisäksi ulkona tästä päiväkotipyörityksestä. Vaikka kuinka asiaa hänelle puran, ei hän oikein ymmärrä. Töissä en halua kauheasti omasta elämästä avautua, ei sinänsä kuulu sinne nämä lapsiperheasiat. Ja kun tuntuu, että kaikilla muilla pikkulapsi en vanhemmilla on paletti niin hyvin hallussa (tiedän kyllä ettei niin aina ole) ja oma pää on ihan töttöröö.

Olin ennen lasta ihan jotain muuta. T nukuin hyvin. Olin työteliäs, ahkera ja omistautunut työlleni. Jaksoin laittautua ja olin aina viimeisen päälle tyylikäs. Sain siitä silloin energiaa. Nyt kun joku mainitsi tuon itsensä laittamisen edun, niin varmaan olisi hyvä tehdä sekin. Olen vaan rupsahtanut ihan julmetusti unettomuuden myötä (ja varmaan muutenkin, alkaa ikää jo olla ja kilsat näkyy naamassa) ja se harmittaa enkä edes tiedä, miten saisin itseni näyttämään edustuskelpoiselta, kun vanhat kikat eivät enää toimi. Tukka hapsottaa, naama roikkuu, käytän samoja vaatteita kun en jaksa miettiä ja aamuisin tulee aina tolkuton hiki kun vien lapsen hoitoon ja riisun hänet jne. Sitten juoksen pysäkille että ehdin töihin ajoissa jne. No, tämä nyt ei ole ongelmistani suurin, olisikin.

En nuku lapsen kanssa samassa huoneessa mutta mies kuorsaa ja herään siihenkin monesti. Ei vaan huoneet riitä kaikille, niin pakko nukkua hänen vieressään. Lapsi menee nukkumaan aika klo 19, minä klo 21.30 melatoniinin avulla ja herätys on klo 6. Usein herään viimeistään 4 aikaan. Monesti jo 2-3 maissa. Aivosumu on hurja, välillä saa sanojakin hakea tosissaan.

Kivoja ideoita nuo arjen kohokohtien tuomiset viikkoon. Voisi ottaa vaikka saunomisen ja jonkin hyvän iltalan johonkin päivään, jos se vaikka auttaisi.

Emme tee lapsen kanssa viikolla yleensä mitään kummempaa, syödään ja leikitään ja katsotaan Pikku Kakkosta.

Ap

Jos teillä on olohuone, laita mies nukkumaan sinne. Eihän siinä nyt mitään järkeä ole että se perheen toinen aikuinen valvottaa sinua eikä lapsi!

Jos hän kuorsaa, kannattaa tutkituttaa nenä ja uniapnea. Minulta leikattiin nenä (sukurasitteena kaikilla rakennevika) alkoi hengitys kulkea nenän kautta ja kuorsaaminen loppui siihen.

Tämä nyt ainakin heti käytäntöön! Miehen kuorsaaminen on niin suuri asia sinun nukkumisen kannalta, että laitatte vaikka toisen sängyn olohuoneen nurkkaan sisustuksesta huolimatta ja mies tutkimuksiin. Oletko kokeillut käyttää korvatulppia tai sellaisia "unipantoja" yöllä? Työterveyteen meneminen univaikeuksien vuoksi ei sekään olisi huono idea.

Kuulostaa siltä, että tuo sinun huono nukkuminen on suurin syy kaikelle muulle ja siihen pitäisi panostaa nyt kaikki mahdollinen. Muu arki hoituisi paljon helpommin, jos unen saisi vähän paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko siitä automaattisesti lastensuojeluilmoitus, jos menee lääkäriin kertomaan näistä ja saa masennustuomion? Olen hirveän ratkaisuhakuinen ihminen ja päässä surisee, kun yritän miettiä miten selvittäisin tämän tilanteen niin, että kaikilla olisi helpompaa. Jos vain saisin kivan ja energiaa antavan työn, jossa olisin hyvä ja joka olisi vain osan viikosta, voisi se ratkaista kaiken. Vaan mitäs sellainen löytyy? Olen hakenut viime keväästä saakka. Nyt sain sentään neuvoteltua itselleni kokoaikaisesta osa-aikaisen mutta sama työmäärä siinä kuitenkin on kuin kokoaikaisella. Eikä se kuusituntinen päivä vaan kauheasti auta.

Ap

Et sinä koskaan tule saamaan energiaa työstä jos kärsit univaikeuksista, eli kyllä se kodin arki pitäisi saada rullaamaan. Lisäksi luovu ajatuksesta, että kaikilla pitäisi olla helpompaa: jos saatte sinun oloa paremmaksi sillä että arki on hieman työläämpää puolisollesi, niin se on tässä tilanteessa oikein toimiva vaihtokauppa.

Itsellä auttoi kun sovimme että mieheni hoitaa kaikki lasten neuvola- ja hammastarkastuskäynnit, oppimiskeskustelut, vanhempainillat, päiväkodista hakemiset, yhteydenpidon iltapäiväkerhoon ja kuljetukset harrastuksiin.

Olin pitkään kotona lasten kanssa, jolloin minä hoidin nämä kaikki. Nyt palattuani työelämään mies hoitaa ne.

Suosittelen kaikille.

T. Kolmen äiti

Aina ihmetgelen miksi niin monen on pakko lisääntyä vaikka rahkeet ei mitenkään riitä. Tähän pitäisi saada joku testiympäristö.

Lapsethan ovat ihania? Miksi hankitte lapsia, jos elämä heidän kanssaan on noin kauheaa?

Vierailija kirjoitti:

Lapsethan ovat ihania? Miksi hankitte lapsia, jos elämä heidän kanssaan on noin kauheaa?

Siksi että työelämä joustaa huonosti, lapsiperheitä ei Suomessa tueta yhtään ja neuvola-ajat ovat keskellä työpäivää ja niitä perutaan hyvin usei tunnin varoajalla, koska työntekijöitä siirrellään miten sattuu lasten kustannuksella.

Tuntuuko sinusta, että lapsen hoito ja kuskaukset ja muut lapsen asiat jakautuu tasapuolisesti sinun ja miehen välillä (työt huomioiden)?

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa normivanhemmuuteen. Sinulla on sentään vain yksi lapsi.

Palkatkaa siivooja, helpottakaa ruokahuoltoa, ottakaa vitamiineja, käytä maskia julkisissa, lepää aina kuin voit.

Ei siinä muutakaan voi.

Mun kuopus on nyt lukiossa ja hän sairasti pienenä ihan valtavasti. Nyt on ollut peruskoulun terve, mutta lukiossa viime syksy repesi ihan täysin. Ensinnäkin hänen kuukautisensa ovat revenneet ihan helvetilliseksi, verenhukka, valtavat kivut, oksentelua ja kramppeja, meni yhteensä pari viiikkoa poissaoloihin. Sitten sai allergisen reaktion influenssarokotuksesta ja oksenteli kaksi viikkoa putkeen. Pisteenä iin päälle psoriasis puhkesi ja joulukuun alusta loppiaiseen oltiin kaikki flunssassa.

Nyt on terve olo, mutta esikoisemme valitti taas illalla kurkkukipua... Toivottavasti ei ole korona nyt sitten.

Ja miten tää on sama asia kuin aloittajan 3v kanssa? Sen 3v:n kanssa pitää aikuisen jäädä kotiin jos se on kipeä, sitä ei voi jättää yksin kotiin jne jne. Ja sä tulet kertomaan tänne kuinka sun LUKIOLAINEN on kipeä!! Vai jäätkö sä sen kanssa kotiin? Tuo sun kirjoitus oli niin outo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä oikein hait sillä.

Tuo oli kamalaa aikaa. Muistan kun menin vanhempainvapaan jälkeen uuteen työhön, muutettiin uuteen kaupunkiin ja mies jäi lapsen kanssa kotiin puoleksi vuodeksi. Imetin edelleen yöt, etsimme uutta pysyvää kotia ja asuimme kamalassa vuokrakodissa. Mies yritti löytää uudelta paikkakunnalta ystäviä ja harrastuksia ja itse yritin opiskella uuden työn kuviot mahdollisimman nopeasti. 

Yhtään ei helpottanut kun mies meni osa-aikatöihin kahdeksan kuukauden päästä, lapsi hoitoon ja löysimme uuden, oman kodin. Lapsi sairasti ensimmäiset kaksi vuotta talvet syyskuusta toukokuuhun ja me molemmat vanhemmat saimme kaikki taudit. Ihan kamalaa aikaa. Oli kuukausia jolloin lapsi oli alkuviikon kipeä ja isänsä kanssa kotona, minun kanssa kotona ke-to ja perjantaina olin itse kipeä. Viikonloppuna sitten menin töihin ja tein viikon rästejä pois (ei sijaista). 

MUTTA elämä helpottui: opettelin nukkumaan uudestaan ja rauhoitimme illat, joka viikko tehtiin jotain kivaa (sauna kahdesti viikossa, lauantaisin kahvilaan ja puistoon, toinen vanhempi vuoroviikoin elokuviin, sunnuntaisin noutopitsat), kodin siivouksesta joustettiin todella paljon ja kaksi vuotta meillä kävi kerran kuussa siivooja (silloin ei siivottu muulloin oikeastaan yhtään). Lisäksi kaikki mahdollinen ennakoitiin: vaatteet lapselle ostettiin käytettynä varastoon siten, että ikinä ei tarvinnut lähteä kiireessä etsimään kumppareita edellisten rikkoutuessa, laskut meni suoraveloitukseen, ruokakauppatilaukset ja ruokalista oli joka viikko sama ja haettiin aina maanantaisin. 

Sukulaisille sanottiin, että sairastelukierteestä johtuen ollaan kovilla, priorisoidaan omaa jaksamista eikä jakseta lähteä vierailuille. 

Omasta mielestäni lapsiperheen elämän kaataa kaksi asiaa: sairastelukierre ja unettomuus. Ihan sama kehen perheenjäseneen nuo osuvat, niin koko perheen elämä kärsii. Meillä tilanne rupesi rauhoittumaan kun lapsi pääsi viisivuotiaana nielu- ja kitarisaleikkaukseen ja vuotta aiemmin minä olin saanut astmalääkityksen. 

Elämä on nyt kahdeksanvuotiaan kanssa edelleen kiireistä, koska kaikki kolme harrastetaan viikkotasolla, mutta kaaosta tai väsymystä ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa normivanhemmuuteen. Sinulla on sentään vain yksi lapsi.

Palkatkaa siivooja, helpottakaa ruokahuoltoa, ottakaa vitamiineja, käytä maskia julkisissa, lepää aina kuin voit.

Ei siinä muutakaan voi.

Mun kuopus on nyt lukiossa ja hän sairasti pienenä ihan valtavasti. Nyt on ollut peruskoulun terve, mutta lukiossa viime syksy repesi ihan täysin. Ensinnäkin hänen kuukautisensa ovat revenneet ihan helvetilliseksi, verenhukka, valtavat kivut, oksentelua ja kramppeja, meni yhteensä pari viiikkoa poissaoloihin. Sitten sai allergisen reaktion influenssarokotuksesta ja oksenteli kaksi viikkoa putkeen. Pisteenä iin päälle psoriasis puhkesi ja joulukuun alusta loppiaiseen oltiin kaikki flunssassa.

Nyt on terve olo, mutta esikoisemme valitti taas illalla kurkkukipua... Toivottavasti ei ole korona nyt sitten.

Ja miten tää on sama asia kuin aloittajan 3v kanssa? Sen 3v:n kanssa pitää aikuisen jäädä kotiin jos se on kipeä, sitä ei voi jättää yksin kotiin jne jne. Ja sä tulet kertomaan tänne kuinka sun LUKIOLAINEN on kipeä!! Vai jäätkö sä sen kanssa kotiin? Tuo sun kirjoitus oli niin outo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä oikein hait sillä.

Ehkä sun pitäisi mennä suorittamaan peruskoulun oppimäärä, että ymmärtäisit.

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko siitä automaattisesti lastensuojeluilmoitus, jos menee lääkäriin kertomaan näistä ja saa masennustuomion? Olen hirveän ratkaisuhakuinen ihminen ja päässä surisee, kun yritän miettiä miten selvittäisin tämän tilanteen niin, että kaikilla olisi helpompaa. Jos vain saisin kivan ja energiaa antavan työn, jossa olisin hyvä ja joka olisi vain osan viikosta, voisi se ratkaista kaiken. Vaan mitäs sellainen löytyy? Olen hakenut viime keväästä saakka. Nyt sain sentään neuvoteltua itselleni kokoaikaisesta osa-aikaisen mutta sama työmäärä siinä kuitenkin on kuin kokoaikaisella. Eikä se kuusituntinen päivä vaan kauheasti auta.

Ap

Yllä mainittujen lisäksi: 

1) lopeta kaikki työnhaku, se vain kuormittaa suunnattomasti ja uuden työn aloittaminen vasta kuormittaisikin

2) sen sijaan panosta nykytyön oppimiseen ja keskustele työkuormasta pomon kanssa, ei se nyt voi niin mennä, että osa-aikaisena pitää tehdä sama määrä työtä kuin täysiaikaisena. Jos kuusituntinen päivä ei ole osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, niin entäs nelipäiväinen työviikko? 

Mies nukkumaan samaan huoneeseen lapsen kanssa, tai olohuoneeseen. Kuorsaajan vieressä ei pysty nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos hirveästi kommenteista. Arvostan niitä. Olen jotenkin tosi yksin tässä, kun läheisillä on omat murheensa ja mies ei jotenkin ymmärrä, kun hän nukkuu niin hyvin ja miten päin vaan ja on lisäksi ulkona tästä päiväkotipyörityksestä. Vaikka kuinka asiaa hänelle puran, ei hän oikein ymmärrä. Töissä en halua kauheasti omasta elämästä avautua, ei sinänsä kuulu sinne nämä lapsiperheasiat. Ja kun tuntuu, että kaikilla muilla pikkulapsi en vanhemmilla on paletti niin hyvin hallussa (tiedän kyllä ettei niin aina ole) ja oma pää on ihan töttöröö.

Olin ennen lasta ihan jotain muuta. T nukuin hyvin. Olin työteliäs, ahkera ja omistautunut työlleni. Jaksoin laittautua ja olin aina viimeisen päälle tyylikäs. Sain siitä silloin energiaa. Nyt kun joku mainitsi tuon itsensä laittamisen edun, niin varmaan olisi hyvä tehdä sekin. Olen vaan rupsahtanut ihan julmetusti unettomuuden myötä (ja varmaan muutenkin, alkaa ikää jo olla ja kilsat näkyy naamassa) ja se harmittaa enkä edes tiedä, miten saisin itseni näyttämään edustuskelpoiselta, kun vanhat kikat eivät enää toimi. Tukka hapsottaa, naama roikkuu, käytän samoja vaatteita kun en jaksa miettiä ja aamuisin tulee aina tolkuton hiki kun vien lapsen hoitoon ja riisun hänet jne. Sitten juoksen pysäkille että ehdin töihin ajoissa jne. No, tämä nyt ei ole ongelmistani suurin, olisikin.

En nuku lapsen kanssa samassa huoneessa mutta mies kuorsaa ja herään siihenkin monesti. Ei vaan huoneet riitä kaikille, niin pakko nukkua hänen vieressään. Lapsi menee nukkumaan aika klo 19, minä klo 21.30 melatoniinin avulla ja herätys on klo 6. Usein herään viimeistään 4 aikaan. Monesti jo 2-3 maissa. Aivosumu on hurja, välillä saa sanojakin hakea tosissaan.

Kivoja ideoita nuo arjen kohokohtien tuomiset viikkoon. Voisi ottaa vaikka saunomisen ja jonkin hyvän iltalan johonkin päivään, jos se vaikka auttaisi.

Emme tee lapsen kanssa viikolla yleensä mitään kummempaa, syödään ja leikitään ja katsotaan Pikku Kakkosta.

Ap

Voisivatko lapsi ja mies nukkua samassa huoneessa ja sinä yksinäsi? Meillä on tällainen ratkaisu, koska olen niin onneton nukahtaja ja tarvitsen siihen täyden hiljaisuuden ja pimeyden. Tämä on ollut meille oikein hyvä ratkaisu nyt pikkulapsiaikana. Nukkumisen kanssa kannattaa olla just niin luova kuin pystyy, tärkeintä on, että kaikki saisivat nukuttua. Parikunnat voivat aivan hyvin nukkua eri huoneissa, jos se auttaa nukkumisen kanssa. Entä oletko kokeillut painopeittoa? Sellainenkin voisi auttaa. Suosittelen myös pimennysverhoja ja unimaskia. Minusta tärkeintä kuulostaisi nyt olevan, että sinun yöunesi kohenisivat. Aivosumu ainakin vähenisi sillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos hirveästi kommenteista. Arvostan niitä. Olen jotenkin tosi yksin tässä, kun läheisillä on omat murheensa ja mies ei jotenkin ymmärrä, kun hän nukkuu niin hyvin ja miten päin vaan ja on lisäksi ulkona tästä päiväkotipyörityksestä. Vaikka kuinka asiaa hänelle puran, ei hän oikein ymmärrä. Töissä en halua kauheasti omasta elämästä avautua, ei sinänsä kuulu sinne nämä lapsiperheasiat. Ja kun tuntuu, että kaikilla muilla pikkulapsi en vanhemmilla on paletti niin hyvin hallussa (tiedän kyllä ettei niin aina ole) ja oma pää on ihan töttöröö.

Olin ennen lasta ihan jotain muuta. T nukuin hyvin. Olin työteliäs, ahkera ja omistautunut työlleni. Jaksoin laittautua ja olin aina viimeisen päälle tyylikäs. Sain siitä silloin energiaa. Nyt kun joku mainitsi tuon itsensä laittamisen edun, niin varmaan olisi hyvä tehdä sekin. Olen vaan rupsahtanut ihan julmetusti unettomuuden myötä (ja varmaan muutenkin, alkaa ikää jo olla ja kilsat näkyy naamassa) ja se harmittaa enkä edes tiedä, miten saisin itseni näyttämään edustuskelpoiselta, kun vanhat kikat eivät enää toimi. Tukka hapsottaa, naama roikkuu, käytän samoja vaatteita kun en jaksa miettiä ja aamuisin tulee aina tolkuton hiki kun vien lapsen hoitoon ja riisun hänet jne. Sitten juoksen pysäkille että ehdin töihin ajoissa jne. No, tämä nyt ei ole ongelmistani suurin, olisikin.

En nuku lapsen kanssa samassa huoneessa mutta mies kuorsaa ja herään siihenkin monesti. Ei vaan huoneet riitä kaikille, niin pakko nukkua hänen vieressään. Lapsi menee nukkumaan aika klo 19, minä klo 21.30 melatoniinin avulla ja herätys on klo 6. Usein herään viimeistään 4 aikaan. Monesti jo 2-3 maissa. Aivosumu on hurja, välillä saa sanojakin hakea tosissaan.

Kivoja ideoita nuo arjen kohokohtien tuomiset viikkoon. Voisi ottaa vaikka saunomisen ja jonkin hyvän iltalan johonkin päivään, jos se vaikka auttaisi.

Emme tee lapsen kanssa viikolla yleensä mitään kummempaa, syödään ja leikitään ja katsotaan Pikku Kakkosta.

Ap

Voisivatko lapsi ja mies nukkua samassa huoneessa ja sinä yksinäsi? Meillä on tällainen ratkaisu, koska olen niin onneton nukahtaja ja tarvitsen siihen täyden hiljaisuuden ja pimeyden. Tämä on ollut meille oikein hyvä ratkaisu nyt pikkulapsiaikana. Nukkumisen kanssa kannattaa olla just niin luova kuin pystyy, tärkeintä on, että kaikki saisivat nukuttua. Parikunnat voivat aivan hyvin nukkua eri huoneissa, jos se auttaa nukkumisen kanssa. Entä oletko kokeillut painopeittoa? Sellainenkin voisi auttaa. Suosittelen myös pimennysverhoja ja unimaskia. Minusta tärkeintä kuulostaisi nyt olevan, että sinun yöunesi kohenisivat. Aivosumu ainakin vähenisi sillä.

Olen myös sitä mieltä että se oma arki on tärkein ja kotikin kannattaisi laittaa niin että nimenomaan uni ja terveys olisi etusijalla.

Eli huonejaonkin voi ihan hyvin miettiä luovasti. Kaikille vaikka omat nukkumatilat, olohuonekin voi olla jonkun makuuhuone.

Vaikka niin että mies muuttaa sinne nukkumaan kun kerran nukkuu hyvin mutta häiritsee muita.

Hankkikaa vaikka sohvasänky sinne niin se on päivisin silti sohvannäköinen.

Ap voi ottaa huonon unitilanteensa paikkaamiseen sen makkarin. Ja jos on jokin kaveri tai sukulainen, käydä vaikka siellä nukkumassa pe-la-yö.

Meillä oli työhuone kun lapset oli pieniä. Menin välillä sinne nukkumaan univelkojani omaan rauhaani.

Tsemppiä Ap ja iso halaus, tiedän millaisessa mielentilassa olet, eikä tilanne ole mikään helposti ratkaistava.

Oma tarinani on kuitenkin vähän erilainen, omat paukkuni loppuivat lasten teini-iässä.

Tunnistan nyt sinnitelleeni ihan hirveässä pyörityksessä lasten ollessa pieniä. Päiväkoti-aika on ihan kammottavaa rumbaa, vaikka sinänsä päiväkoti-ikäiset ovat ihania, mutta se työn ja päiväkoti-elämän yhdistäminen vain on lähes mahdotonta ja se sairastelukierre, aina jokin kulkutauti päällä. Läpi käytiin myös täi-epidemia ja kaikki mikä vain voi tarttua, tarttui.

Hoitovapailta työhön paluu oli ensin kivaa, ja innostuin opiskelemaankin lisää, sain paremmin palkatun työn, mutta myös roppakaupalla lisää vastuuta.

Pidin kyllä työstäni ja silloinen työyhteisö oli todella ihana ja siitä sai kyllä itsekin voimia.

Homma meni metsään kun yhteen syssyyn tuli organisaatiomuutos, yt, miehen sairastuminen ja oman äitini temppuilut, jotka kuormittivat valtavasti.

Jouduin tässä sumassa vaihtamaan työpaikkaa ja uusi työni olikin sairastuneessa työyhteisössä. Miehen toipuminen oli hidasta, palasi kyllä töihin, mutta ennalleen ei tule. Äitiini jouduin katkaisemaan välit, koska tempaukset olivat niin kurjia, etten pystynyt enää niitäkin selvittelemään.

Ja koko ajan lapsiperheen asiat tietenkin pyörivät tässä mukana, yritin kaikkeni, että lapset, joita on kaksi, saavat huomiota, huolenpitoa, rakkautta, että tavallinen arki ruokailuineen, puhtaine vaatteineen, ulkoiluineen, iltasatuineen jne, jne pyörii niin kitkattomasti kuin mahdollista.

Olin väsynyt, mutta suoritin ja suoritin.

Nyt lapset ovat teinejä ja minä olen loppuun palanut. Ja kuten jo ketjussa mainittu, teini-ikä tuo omat haasteensa. Rahan meno on järjetöntä, huoli on aina läsnä, mutta kaikkea ei kontrolloida samalla tavalla kuin pienempien lasten kanssa. Teinit kuitenkin tarvitsevat saman määrän huolehtimista, huolenpitoa, mutta se vain muuttaa muotoaan.

Välillä mietin tästä noustaan, uupumus on niin järjetön.

Onneksi kuitenkin irtusanouduin sairaasta työpaikastani, siinäkin sinnittelin ihan liian pitkään.

Luulen, että toisinaan uupumuksen lähestyessä, sitä ei tunnista, vaan suorittaa suorittamasta päästyäänkin. Lisäksi, kun ikäviä tilanteita kasaantuu useita päällekkäin, on sillä hetkellä vaikea nähdä, mistä sumaa alkaisi purkaa.

Täytyy myös sanoa nyt, kun lapset ovat jo isompia, että Suomessa otetaan täysin itsestään selvänä se, että naiset raatavat, suorittavat, huolehtivat kodin ja perheen ja käyvät töissä ja kun se uupumus/masennus/mitan täyttyminen tulee, syytetään naisia sormi pystyssä.

Jossain vaiheessa mieheni ollessa aika huonossa kunnossa, erehdyin eräälle hoitajalle kertomaan olevani väsynyt. Sain haukut niskaani, minun tehtäväni vaimoni on tukea miestäni ja perhettäni.

Ja niin tein, mutta kuka tukee minua nyt, kuka ottaa kopin, jos minä en enää jaksa?

Ehkä ohi aiheen, kiitos, sain avautua ja halusin kertoa, kuinka monella tapaa äidit ja naiset voivat olla kovilla. Ja vielä Ap:lle valtava halaus, et ole yksin, huolehdi itsestäsi paremmin kuin minä tein, olet tärkeä ja ansaitset voida hyvin ja olla onnellinen.

Uusi työ on aina stressaavaa ja resursseja menee asioiden opetteluun. Olen myös sellainen itsekin että työasiat pyörii mielessä ja pelkään tekeväni virheen. Työelämä on aika anteeksiantamaton virheiden suhteen ja vaikkei työpaikka suoraan sitä toteaisi, kaikki saikut, kipeän lapset hoitamiset, neuvolat ja muut jotka ovat pois työajasta ja -panoksesta tietää aina lisätöitä muille ja delegoimista sekä hommien kasaantumista. Lisäksi ainakin itselläni on aina pieni pelko siitä että tekee jonkun isomman virheen töissä tai että lomautuskierroksella tulisi kenkää. Uuden työn saaminen ei ole itsestäänselvyys ja nykyisillä elinkustannuksilla työttömyys pelottaa vaikka meilläkin on kohtuullinen asuntolaina, halpa ja ekologinen auto jne. Mutta kun on opintolainaa, vähän autolainaa, yhtiövastiketta, asuntolainaa, päiväkotimaksuja, vakuutuksia ja ruokaakin on syötävä niin onhan tuossa maksettavaa.

Nuo tuntemuksesi ovat ihan normaaleja ja monet meistä keskituloisistakin on tässä ikävässä loukussa jossa on pieniä lapsia joiden kanssa arki sujuisi ihan varmasti parhaiten jos toinen vanhempi olisi täysipäiväisesti kotona mutta käytännössä harvalla on tuohon pitkällä tähtäimellä mahdollisuutta taloudellisesti vaikka aiemmin sanotusti ei eläisikään hulppeaa elämää. Käytin jo omat säästöni pitkälti asunnon käsirahaan ja ihan pienten lasten kanssa kotona ollessa joten yhden ihmisen palkan varaan ei voi enää jäädä. Puhumattakaan siitä miten voisi olla vaikea palata takaisin työelämään oltuaan useamman vuoden poissa ja melkein keski-ikäisenä. Pahimmassa tapauksessa syöt lasten kanssa kotona kaikki säästöt ja olet sen perästä vielä työttömänäkin.