Miksi syöpää sairastavat eivät vaikuta hysteerisiltä?

Mitä se auttaisi?

Sairaus antaa aikaa sopeutua.

On meillä ainakin monet itkut itketty ja raivarit koettu. Kotona. Julkisesti yritän käyttäytyä asiallisesti. Syöpätarinani kertomisen koen terapeuttisena mutta ne vahvimmat tunteet käyn läpi mieheni tai terapeutin kanssa. T. Vasen rinta pois.

Kai joku voi olla hysteerinen ja paniikissa. Ellei voimat poissa. Ahdistunutkin. Kysy kriisityöntekijältä. Ellei sitten ole löytynyt jostain rauha, mutta tuskin kivussa oleva on rauhan saavuttanut.

Ei sitä aina päälle päin näe mitä joku kokee.

Siinä vaiheessa, kun sytostaattihoitoihin mennään, henkilö on jo jonkin aikaa tiennyt sairastavansa syöpää. Hän on jo selvinnyt alkushokista. Alkushokin aikana asiasta ei varmasti puhuta kuin ihan kaikkein läheisimmille, ja tarvittaessa psykologille tms. ammattiauttajalle.

Syöpähoidot kestävät kuukausia. Siihen mahtuu varmasti monenlaisia fiiliksiä. Ei kukaan jaksa koko ajan panikoida.

Ovat oivaltaneet elämän rajallisuuden. Ja ainoastaan pieni osa sivullista on mitenkään paniikissa, suurin osa kuitenkin toteaa vain, että "aijaa' paska juttu".

Ei kukaan jaksa olla hysteerinen kuukausikaupalla. Johan sellainen olisi suljettu psykiatriselle.

Mitä hysteerisyys auttaisi ja ei ihminen pysty olemaan kovin pitkään hysteerinen.

Olen tuntenut ihmisiä joille syöpään sairastuminen on jopa tuonut tunteen, että on tärkeä ja kaikkien muiden muut sairaudet ovat vähäpätöisiä. Yhdellä oli jopa joku syöpää käsittelevä elämäkerta mukana sairaalassa ja hän vaikutti hyvin pettyneeltä, kun kirurgi kertoi ilouutiset "kaikki oli saatu leikattua pois eikä ollut tarvetta muille hoidoille!" Potilas oli ehtinyt kertoa lueskelemastaan kirjasta kaikille ja oikein velloi syöpäpotilaan kokemusmaailmassa, joka päättyikin äkisti hyvin onnistuneeseen leikkaukseen.

Joitakin parantumattomia syöpiä hoidetaan kymmenenkin vuotta, tai pidempään. Tiedän yhden 20v hoidetun (välillä ollut hoidossa taukojakin kun syöpä ollut rauhallinen vaikkei poissa). Ei siinä varmasti kukaan ole koko ajan paniikissa. Alkusokki erikseen ja huonojen uutisten jännittämiset. Ei varmasti kivaa, mutta ei millään voi koko ajan olla pelkkää stressiäkään.

Paniikkiin menee vain nämä nuorempien sukupolvien heikot ihmiset.

Normaali ihminen osaa ajatella asiaa ja asennoitua todelliseen tilanteeseensa.

Kokeilepa itkeä hysteerisenä niin pitkään kuin pystyt. Kauanko jaksoit?

Voin kertoa, että kadulla sinua vastaan kävelee joka päivä naama peruslukemilla kymmenittäin hirvittävissä kriiseissä ja suruissa eläviä ihmisiä, joiden on kaikesta huolimatta selvittävä arjesta. Syöpä on vain yksi mahdollista katastrofeista.

Valitettavasti tai onneksi elämä vain jatkuu ja on hengitettävä ja pantava jalkaa toisen eteen.

Olin kyllä aluksi kauhuissani, kun joukkoseulonnan jälkeen sain kutsun tulla uuteen tutkimukseen. Siitä meni sitten muutama viikko ja olin sairaalassa vastaanotolla. Kyllä siinä vaiheessa olin jo sopeutunut ajatukseen, että rintasyöpähän se enkä asialle itse mitään mahda. On vain otettava vastaan mitä tulossa on ja luotettava lääkäreihin.

Olen eri mieltä. Hoitolaitoksessa tai televisiossa syöpäpotilaat ovat rauhallisemman oloisia. Kotona on toinen juttu. Tiedän erään syöpäpotilaan joka kiusaa puolisoaan ja on erittäin ilkeä ja ilkeämielinen kaiken aikaa, eli kotona puretaan se paha ulos jota muualla ei kehdata. Ei asiat ole aina mustia tai valkoisia. Moni syöpää sairastavan läheinen on heidän kanssaan uupunut, itkuinen ja erittäin ärtynyt.

Rintasyöpäpotilaat on se hysteerisin potilasryhmä.

T. sairaalassa puheluihin vastannut sihteeri

Vierailija kirjoitti:

Olin kyllä aluksi kauhuissani, kun joukkoseulonnan jälkeen sain kutsun tulla uuteen tutkimukseen. Siitä meni sitten muutama viikko ja olin sairaalassa vastaanotolla. Kyllä siinä vaiheessa olin jo sopeutunut ajatukseen, että rintasyöpähän se enkä asialle itse mitään mahda. On vain otettava vastaan mitä tulossa on ja luotettava lääkäreihin.

Luottaminen on vain ohut sana. Ei lääkärit pysty varmuudella syöpää pysäyttämään, he voivat vain tehdä jonkin ratkaisun ja odottaa, josko syöpä sitä tottelee. Valitettavasti syöpä on aina kuskin paikalla eikä ihminen! Jos sen kerran saa, on se loppuun saakka joko näkyvillä tai näkymättömissä vain nostaakseen jälleen päätään.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se auttaisi?

Mitä auttaa se, jos sanoo jollekin, että älä lyö, kyllä se silti voi lyödä. Mitä auttaa se, jos sanoo vartijoille, että älkää painako, tekivät sen silti. Mitä se tilannetta pahentaa, jos syöpätiedon saatuaa hermoilee, minun mielestä se kuitenkin on aika luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa, kun sytostaattihoitoihin mennään, henkilö on jo jonkin aikaa tiennyt sairastavansa syöpää. Hän on jo selvinnyt alkushokista. Alkushokin aikana asiasta ei varmasti puhuta kuin ihan kaikkein läheisimmille, ja tarvittaessa psykologille tms. ammattiauttajalle.

Syöpähoidot kestävät kuukausia. Siihen mahtuu varmasti monenlaisia fiiliksiä. Ei kukaan jaksa koko ajan panikoida.

Hyvin kirjoitettu. Meillä syöpää on ollut nyt jo muutaman vuoden, alku oli katastrofaalinen, epäuskottava, järkyttävä, kuolema leijaili kaiken aikaa, etkä päässyt sitä pakoon vaikka mitä teit. Kun ensihirvityksestä oli toipunut jotenkin, siten, että jaksoi kävellä eteenpäin ilman, että pää oli baskaa täynnä, niin hoitojen aikana ja jälkeen tuli seesteisempi vaihe, niiden loputtua alkoi uusi aikakausi pelkäämiselle, tuleeko uudelleen, saako etäpesäkkeitä. Syöpä on tauti joka on piru, joka piinaa vaikka lääkärin ruutu näyttäisi puhdasta. Ulkopuolisille tulee näytettyä, että kyllä pärjäillään, mutta lähipiiri kärsii yhtä paljon kuin itse potilas.

Minä sairastan parantumatonta syöpää, olen siis kroonisesti sairas.

Diagnoosistani on reilu 4 vuotta, ja elän täysin normaalia elämää käyden työssä ja osallistuen normaaliin elämään.

En koskaan ole ollut hysteerinen, mutta mikä tahansa vakava sairaus on aina aluksi shokki on se sitten syöpä tai jokin muu.  Muistan kun minulla parikymppisenä epäiltiin nivelreumaa ja tietoisuus siitä että voi olla etten koskaan enää ole terve oli minulle paljon isompi shokki kuin syöpädiagnoosi. Ei sitten ollut reumaa kuitenkaan.

Johtuneeko suhtautumiseni sairastumiseeni siitä että olen itse sairaanhoitaja ja nähnyt läheltä hyvin paljon myös syöpäpotilaita.  En muista tavanneeni hysteeristä ihmistä, vaikka kylläkin sellaisia joita ei ole voitu parantaa tai elinikää pidentää.

Itselläni ei koskaan ole aloittu kemoterapiaa eikä säteitäkään, olen nämä vuodet ollut suun kautta otettavalla lääkityksellä joka on pitänyt sairauden kurissa.

Kasvain on jopa pienentynyt vaikkei koskaan paranekaan. Operoida ei voi koska vaikeassa paikassa.

Lääkkeet, joita otan kaksi kappaletta joka päivä aiheutti alussa aika ikäviä sivuvaikutuksia mutta ne ovat laantuneet ja voin hyvin. 

Käyn kontrollissa onkologilla sännöllisesti sekä joka kerta otetaan verikokeet jotka on olleet aina hyvät. CT-kuvaus noin kerran vuodessa.  Koen olevani hyvässä hoidossa asiantuntijoitten toimesta, hoitotiimi  seuraa tuloksia. 

Oma syöpäni on ns. "kiltti" syöpä eli se on hyvin hidas kasvamaan eikä helpolla lähetä etäpesäkkeitä. Syöpätyyppejä on valtavasti erilaisia eikä kaikkiin voi toteuttaa samaa hoitoa.  Olen itse päässyt tähän asti tällä hoidolla mutta sitä voidaan muuttaa tarpeen vaatiessa. En makaa kuolinvuoteellani!

Jos jäisin nyt hysteerisenä kiljumaan ja hyppisin seinille milloin ehtisin elää? Aion totisesti elää niin kauan kuin sallitaan ja työssä jatkan kun kerran jaksan ja voin.  Elämä meille kaikille on ainutkertainen, uusintaa ei saa joten elää pitää silloin kun elämää vielä on. Kenellekään ei ole takuita annettu näemmekö huomisen päivän. 

Itse suunnittelen tulevaisuutta ja odotan kovasti kevättä ja kesää. Aion nauttia joka ikisestä hetkestä. 

Paniikissa olevaa ihmistä ei välttämättä tunnista, mutta voi olla että syöpää sairastavat ovat jo pahimmat itkut itkeneet siinä kohtaa.