Onko lemmikkikoirasi kuollut? Suritko sitä kuin ihmisen kuolemaa? Miten kauan suru kesti?

Surin koiraa ja itkin ikävää. Mutta ei se kuitenkaan ihan samanlaista ollut kuin olisi ihmisen kuolemaa surrut, ei ihan niin musertavaa.

Surusta myös toipuu nopeammin, ainankin minä toivuin.

Mutta vieläkin joskus tulee tiettyinä hetkinä ikävä. Aina on lemmikilläni paikka mun sydämmessä..

Kuitenkin se oli ollut kanssani lähes koko lapsuuden. Vieläkin, vaikka siitä on niin pitkä aika, välillä sitä mietin.

Suru oli aluksi valtava, mutta meni ohi paljon nopeammin kuin olin odottanut. Ensimmäiset kaksi päivää itkin, sitten tuli tyyni mutta haikea olo. Koirani oli jo vanha, elänyt hyvän elämän ja hänet vietiin piikille vanhuudesta johtuvien sairauksien vuoksi. Olin myös jo ehtinyt valmistautua henkisesti koirani kuolemaan, joten lopulta se oli yllättävän helppo hyväksyä, vaikka tietty tyhjyyden tunne vaivasikin parin kuukauden ajan.

surtiin miehen kanssa ihan hirveästi ensialkuun,

olihan lopettaminen tullut ihan puun takaa yllättäen!

silti aika nopeasti loppui jokapäiväiset itkut,

mutta edelleen haikeudella muistellaan ja katsellaan valokuvia...

Se oli todella sairas. Laihtunut, eikä jaksanut enää liikkua. Se oli silloin 8-vuotias.



Muistan kuinka jouduin lähtemään ulkoiluttamaan häntä viimeisinä aikoina, ja revin häntä talutushihnassa vihaisena, kun ei liikkunut vaan makasi vain maassa. En tajunnut sen olevan sairas. Nyt itkettää ja surettaa tosi paljon, kun ajattelen niitä juttuja. Haukuin sen hengityksen hajua ja raivosin kun se ripuloi sisälle asuntoon sairaana jne.

Kun selvisi, että se on vakavasti sairas ja kuolemassa, olin surullinen, mutta en osannut silloin surra kunnolla (vaikka itkinkin jne), kun elämässä oli meneillään silloin niin paljon kaikkea.

Lähdimme eräänä päivänä viemään koiraa lopetettavaksi, ja itkimme koko automatkan. Lopulta käännyimme takaisin kotiin eläinlääkärin pihalta, kun emme voineet viedä koiraa lopetettavaksi. Seuraavana aamuna kuitenkin äitini herätti minut ja sanoi, että nyt lähtee viemään sitä. Nousin hetkeksi unenpöpperössä ja vain kävin halaamassa koiraa viimeisen kerran, enkä edes lähtenyt mukaan. Jotenkin se vain silloin oli siinä, ja menin juomaan tms, unohtaakseni koiran. Äidilleni se oli paljon raskaampi juttu ja hän vielä vuosienkin jälkeen välillä itkee ja muistelee koiraansa.

En ikinä enää tule hankkimaan koiraa.

ammottavan, korvaamattoman aukon sydämeeni. Muistelen ja surenkin niistä jokaista, vaikka on kulunut vuosikaupalla aikaa. Jollain tasolla suren niitä enemmänkin kuin ihmisiä, sillä kiintymys koiraan on niin totaalista ja varauksetonta.



En enää uskalla ottaa koiraa, tietoisuus siitä että luopuminen koittaa 10-15 vuoden kuluttua, on musertava.