Älkää pyytäkö ketään ystävää kummiksi

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi poistaa koko kummius varsinkin kun nykyään ei juurikaan ketään kummin tehtävät kiinnosta. 

Kokisin ahdistavaksi sitoutua sellaiseen kun ei ole mitään tunne siteitäkään vieraaseen lapseen. 

Eihän kummiutta voi poistaa. Kummi on kasteen todistaja eikä kastetta voi suorittaa ilman todistajia. Ennen vanhaan kummius useimmin jäikin sitten siihen.

Voitaisiin palata vanhaan käytäntöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena suostumaan poikaystäväni lapsuudenkaverin lapsen kummiksi. Se oli iso virhe, sillä meillä tuli pian sen jälkeen ero. En kuullut enää mitään kummilapsestani sen jälkeen vaikka olisi ollut kiva kuulla. Aikuinen hänkin jo on. En tiedä poistivatko mun nimen sitten niistä papereista, onko sellainen mahdollista?

Meillä taas yhden lapsen kummeiksi otettiin ystäväni ja hänen miehensä. Nyt jälkikäteen ihmettelen miksi se mies piti ottaa mukaan myös, mutta ehkä ajatus oli silloin hyvä. Heille tuli ero 15 vuotta sitten ja emme ole kuulleet siitä miehestä sen koommin.

Se kuuluu elämään.  Ei kummia voikaan olettaa, että on aina paikan päällä ja tavoitettavissa ja yleensä edes olemassa.  Varsinkin nuorista ihmisistä ei voi tietää mihin elämä vie.  

Mun kummit kuoli kun olin lapsi, oli jo vanhempia ihmisiä.  Omankin lapseni toinen kummi on kuollut ja toiselle tuli elämäänsä niin suuria vaikeuksia, että ei siinä tullut mieleenkään vielä vaatia huomioimaan kummilastaan, hyvä kun itsensä on saanut jotenkin selviämään.  

Meinasitko, että olemme odottaneet kummisedän olevan "aina paikan päällä ja tavoitettavissa"? No emme ole, vaan päinvastoin emme ole olettaneet yhtään mitään kummilta. Ei edes lapsi ole odottanut kummeiltaan mitään, sillä hänellä on ympärillään ihan tarpeeksi aikuisia. Yksi kadonnut kummisetä ei varmasti ole nuoren ajatuksissa edes kerran vuodessa.

No en kyllä ajatellut juuri teitä ollenkaan, kirjoitin ihan yleisesti. Että elämässä vain käy milloin mitenkin. Täällä on ollut paljonkin ketjuja, joissa valitetaan ettei kummi huomioi kummilastaan niin, niin kuin toivotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena suostumaan poikaystäväni lapsuudenkaverin lapsen kummiksi. Se oli iso virhe, sillä meillä tuli pian sen jälkeen ero. En kuullut enää mitään kummilapsestani sen jälkeen vaikka olisi ollut kiva kuulla. Aikuinen hänkin jo on. En tiedä poistivatko mun nimen sitten niistä papereista, onko sellainen mahdollista?

Meillä taas yhden lapsen kummeiksi otettiin ystäväni ja hänen miehensä. Nyt jälkikäteen ihmettelen miksi se mies piti ottaa mukaan myös, mutta ehkä ajatus oli silloin hyvä. Heille tuli ero 15 vuotta sitten ja emme ole kuulleet siitä miehestä sen koommin.

Kummeja ei oteta. Heitä pyydetään.

Harmi että jotkut ei ymmärrä että siitä koiranvirasta on lupa kieltäytyä.

Ainakin vielä parikymmentä vuotta sitten oli voimissaan sellainen etiketti ettei kummiudesta ole soveliasta kieltäytyä. Muistan kuinka eräs ystäväni tiesi tämän ja ilmoitti jo etukäteen että häntä ei sitten saa kysyä kummiksi. Mutta ei tuollaistakaan taida enää olla. Onhan se tietysti vähän ikävää jos omalle kohdalle osuu tällainen "kunnia" ja siitä haluaa kieltäytyä. Etenkin jos tietää ettei kyseisellä ihmisellä oikein ole muitakaan kavereita joilta kysyä. Että siinä mielessä se ON kyllä aika epäkohteliasta.

Vierailija kirjoitti:

Olen usean lapsen kummitäti ja lapsillani on kummit, oma kummini on elossa. Olen myös kieltäytynyt kummin tehtävästä.

Olen kummina siskon lapselle, ystävän lapselle, serkun lapselle, ystäväni siskon lapselle ja mieheni sisarusten kahdelle lapselle. Nuorin lapsista on lukiossa, vanhimmat kolmekymppisiä. Voin suoraan sanoa, että kolmea kummilastani en tunnistaisi, jos he tulisivat vastaan ja en pidä heihin oikeastaan mitään yhteyttä ja he tietenkään minuun. Siskon lasta ja mieheni sisarusten lapsia näen muutaman kerran vuodessa, mutta ei enempää. Heille laitoin jouluna tilille hieman rahaa ja kaikilta tuli kiitokset. Olen onnellinen, että periaatteessa kummiuteni on nyt ohi ja en meinaa enää lahjoa heitä kuin ehkä naimisiin mennessä. En ole saanut kummiudestani oikeastaan mitään sen enempää iloa kuin jos en olisi ollut lasten kummina.

Lapseni ovat jo aikuisia ja he näkevät kummejaan silloin tällöin, mutta eivät kummin roolissa, vaan sukulaisen/minun ystävän roolissa. Heillä ei ole kummeihinsa mitään erityissidettä.

Oman kummitätini kanssa olen jutellut viimeksi vuosia sitten. Hän on äitini sisko ja iäkäs rouva, joka ei ole ollut ajatuksissani oikeastaan koskaan.

Olen kieltäytynyt kummiudesta aikoinaan ja nyt en välitä enää yhtään koko kummiajatuksesta, vaan sen voisi puolestani unohtaa vanhentuneena. Olen eronnut myös kirkosta. Sanoisin mielummin, että hoitakaa suhteitanne perheenne kanssa muuten läheisiin päin kuin kummiuden kautta. Olkaa setiä, tätejä, ystäviä tai mitä vaan, mutta kummiudet voisi jättää unholaan. N48

Samaa mieltä. Aika tuttua tämä etäkummius, aina tiettyinä päivämäärinä muistaa hankkia lahjoja ja joskus osallistutaan puolin ja toisin juhliin. Ihan ok, mutta voisi olla toisinkin.

On loppujen lopuksi pitkälti kiinni lapsen vanhemmista, että millaiseksi koko kummius muodostuu. Jos ei paljon seurustella yhdessä niin kummi on aika teoreettinen hahmo. Ja jos joku on kuvitellut että kummin kuuluu jotenkin oma-aloitteisesti tarjoutua lastenvahdiksi lapselle joka asuu satojen kilometrien päässä niin olen varmasti tuottanut pettymystä. Itse en ole älynnyt tällaista odottaa enkä siis ole pettynytkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menin nuorena suostumaan poikaystäväni lapsuudenkaverin lapsen kummiksi. Se oli iso virhe, sillä meillä tuli pian sen jälkeen ero. En kuullut enää mitään kummilapsestani sen jälkeen vaikka olisi ollut kiva kuulla. Aikuinen hänkin jo on. En tiedä poistivatko mun nimen sitten niistä papereista, onko sellainen mahdollista?

Meillä taas yhden lapsen kummeiksi otettiin ystäväni ja hänen miehensä. Nyt jälkikäteen ihmettelen miksi se mies piti ottaa mukaan myös, mutta ehkä ajatus oli silloin hyvä. Heille tuli ero 15 vuotta sitten ja emme ole kuulleet siitä miehestä sen koommin.

Kummeja ei oteta. Heitä pyydetään.

Harmi että jotkut ei ymmärrä että siitä koiranvirasta on lupa kieltäytyä.

Ainakin vielä parikymmentä vuotta sitten oli voimissaan sellainen etiketti ettei kummiudesta ole soveliasta kieltäytyä. Muistan kuinka eräs ystäväni tiesi tämän ja ilmoitti jo etukäteen että häntä ei sitten saa kysyä kummiksi. Mutta ei tuollaistakaan taida enää olla. Onhan se tietysti vähän ikävää jos omalle kohdalle osuu tällainen "kunnia" ja siitä haluaa kieltäytyä. Etenkin jos tietää ettei kyseisellä ihmisellä oikein ole muitakaan kavereita joilta kysyä. Että siinä mielessä se ON kyllä aika epäkohteliasta.

Kieltäytyä voi kohteliaasti tai epäkohteliaasti. Ei kenenkään ole pakko.

Mitä tehdä jos ystävä pyytää itsensä kummiksi?

Vierailija kirjoitti:

Joskus joku loukkaantuu ja ihmettelee kun ei pyydetä parhaan ystävän lapsen kummiksi, mikä on ihan ymmärrettävää että järkyttyy siitä. Vaikka toisaalta ei ehkä halua kummiksi tai koe olevansa sopiva siihen, että sanoisi ei kiitos. Mutta se jää ilmaan mietityttämään, onko niin epäluotettava toisen mielestä tai miksi ei haluttu. 

Samaa mietin sukulaisten kohdalla, yksikään ei ole pyytänyt kummiksi.

Entä jos lapsi eroaa kirkosta heti kun se on mahdollista? Tuskin kukaan nuori aikuinen ilmoittaa kummilleen, että nyt ei tarvii enää olla kummi, kun en kuulu enää kirkkoon. Jotenkin oletetaan, että jatkuu koko elämän ajan se kummina olo.