Mies ärsyttää aivan koko ajan. Mitä teen??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hormonit pahentaa varmasti ja ylipäätään ikä että alkaa olla mitta täynnä. Sitä on elänyt muita varten ja nyt vaan en jaksa enää jankata kaikesta ja olen niin syvän kypsä kaikkeen. En ymmärrä kyllä tuota asennetta että pitäis olla tyytyväinen ettei mies juokse vieraissa, hohhoijaa, väsynyttä.

Ap

No ei sun kanssakaan varmaan elo mitään silkkaa iloa, onnea ja auvoa ole ollut. Todennäköisesti lähipiiri joutuu kestämään paljon. Sitä et tietenkään suostu näkemään. Vain sinä, marttyyri, tässä kärsit.

Ohis

En ole ap, mutta tottakai kaikki tajuaa, että kaikki lapsia myöten tuossa kärsii. Kysymys on, mitä asialle voi tehdä. Jos toisen naama ottaa päähän, niin sitä ei ole pakko katsella. On kaksi vaihtoehtoa; joko opettelevat elämään siten, ettei ketään ärsytä (siis ap koittaa ottaa rennosti ja mies skarppaa noissa tekemisissään, molemmilta vaaditaan toimia) tai sitten ei väkisin kituuteta siinä, vaan erotaan.

Mun oma kokemus on se, että tuollaiset "pienistä ärsyyntyjät" on vaan tuollaisia. Ja sitä ei muuta se, että hovi ympärillä muokkautuu ja muokkautuu.

Joko kokevat herätyksen (almost never happens, mutta mahdollista) ja alkavat kohtelemaan muita paremmin. Usein eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että ainakin osittain sun perusluonne on semmoinen, joka täsmää kertomaasi ärsytykseen. Jotkut kertakaikkiaan alkaa nipottaa asiasta kuin asiasta. Onko sulla vaihdevuodet alkamassa.

Relax!

Ole iloinen ainakin siitä, ettei mies käy vieraissa, vai käykö...?

Vaihdevuodet (omat) eivät ole mikään velvoite sietää miehen hankalaa käytöstä. Ehkä vaihdevuosiin liitetyt ongelmat johtuvat osaksi nimenomaan siitä, että alkaa olla jo kuppi täynnä ja on saanut tarpeekseen, ei iästä eikä hormoneista.

Vai mitä antaisit neuvoksi, jos aloittaja olisi 25 tai 65?

Miehen "hankala käytös" = miehen omat tavat

Ok, en minäkään tykkää jos petivaatteiden päälle mennään päivävaatteissa, mutta kyllä aikuisella ihmisellä tulee olla autonomia.

Ehkä ap ostaa vaan karkkeja, joista mies ei tykkää tai mies tietää ettei lapsi tykkää? Miksei aikuinen ihminen saa ostaa omilla rahoillaan karkkia?? Syövät sitten toiste ne. Mikä ongelma?

Keiton hörppiminen... haloo.

Tietokoneen päälle jättäminen hetkeksi...

Nämä on vaan eri tapoja.

Kommunikointiongelmat voivat johtua myös ap:sta. Nyt ei varsinaisesti ainakaan muodostu kuvaa ihmisestä, joka pyrkii vastavuoroisuuteen ja ymmärrykseen. Millaistahan se kommunikointi pariskunnan välillä on?

Mut jos otetaan nyt vaikka tuo petivaateasia puintiin, niin ensinnäkin ap vaihtaa lakanat (tekeekö mies sitä koskaan?). Onhan se nyt ärsyttävää, jos just olet vaihtanut ja heti joku likaa. Sama kun olet just imuroinut ja joku kävelee kengillä huoneen läpi. Tässä maassa ei ole sellaista ihmistä, ketä tuollaiset jutut ei ärsyttäisi (jos mies olisi juuri vaihtanut ne puhtaat lakanat, ja ap menisi siihen likaisilla vaatteilla, häntäkin ärsyttäisi, mutta hän ei vaan tee koko hommaa).

Jos ap sitten huomauttaa asiasta, niin eikö olisi kohtuullista, että mies ei sitten tekisi tuollaista. Miksi on pakko tehdä, vaikka tietää, että se ärsyttää toista? Eikö voisi istua jossain muualla kuin sängyllä tai laittaa päiväpeittoa väliin? Kuulostaa ihan siltä, että kiusallaan tekee tuollaista. Kyllä tuossa on miehessäkin vikaa. Normaali ihminen huomioi puolisonsa ja jopa kämppikset toistensa toiveet (selostuksesta ei käy ilmi, huomioiko ap miehen toiveet, mutta mies ei ainakaan ap:n toiveita).

Jos tulee sellainen olo, että toinen ei edes yritä, eikä kommunikaatiosta tule mitään, niin vaikea sitä asiaa on korjata.

Olet kontrollifriikki ja asiat on liian hyvin. Teillä on tylsää ja siitä se johtuu. Kun ei ole oikeita ongelmia, niitä pitää keksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hormonit pahentaa varmasti ja ylipäätään ikä että alkaa olla mitta täynnä. Sitä on elänyt muita varten ja nyt vaan en jaksa enää jankata kaikesta ja olen niin syvän kypsä kaikkeen. En ymmärrä kyllä tuota asennetta että pitäis olla tyytyväinen ettei mies juokse vieraissa, hohhoijaa, väsynyttä.

Ap

No ei sun kanssakaan varmaan elo mitään silkkaa iloa, onnea ja auvoa ole ollut. Todennäköisesti lähipiiri joutuu kestämään paljon. Sitä et tietenkään suostu näkemään. Vain sinä, marttyyri, tässä kärsit.

Ohis

En ole ap, mutta tottakai kaikki tajuaa, että kaikki lapsia myöten tuossa kärsii. Kysymys on, mitä asialle voi tehdä. Jos toisen naama ottaa päähän, niin sitä ei ole pakko katsella. On kaksi vaihtoehtoa; joko opettelevat elämään siten, ettei ketään ärsytä (siis ap koittaa ottaa rennosti ja mies skarppaa noissa tekemisissään, molemmilta vaaditaan toimia) tai sitten ei väkisin kituuteta siinä, vaan erotaan.

Mun oma kokemus on se, että tuollaiset "pienistä ärsyyntyjät" on vaan tuollaisia. Ja sitä ei muuta se, että hovi ympärillä muokkautuu ja muokkautuu.

Joko kokevat herätyksen (almost never happens, mutta mahdollista) ja alkavat kohtelemaan muita paremmin. Usein eivät.

Näinhän se on. Heillä on siivoaminen ja siisteys suorastaan pakonomaista. Kaikki lähtee kontrollin tarpeesta. Valitettavasti ympäristö ei muovaudu sen kontrolloijan mukaan, vaan ihmiset kaikkoavat ympäriltä.

Päivävaatteilla puhtaisiin lakanoihin rojahtaminen?! 🤣🤣🤣🤣

Nyt olen kaiken mahdollisen nähnyt.

Vai onko päivävaatteet yhtä kuin sikalan työhaalari tai teurastamon työvaatteet?

Jos ei, niin kato vähän peiliin kans ja laita se ukko ruotuun ja hommiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hormonit pahentaa varmasti ja ylipäätään ikä että alkaa olla mitta täynnä. Sitä on elänyt muita varten ja nyt vaan en jaksa enää jankata kaikesta ja olen niin syvän kypsä kaikkeen. En ymmärrä kyllä tuota asennetta että pitäis olla tyytyväinen ettei mies juokse vieraissa, hohhoijaa, väsynyttä.

Ap

No ei sun kanssakaan varmaan elo mitään silkkaa iloa, onnea ja auvoa ole ollut. Todennäköisesti lähipiiri joutuu kestämään paljon. Sitä et tietenkään suostu näkemään. Vain sinä, marttyyri, tässä kärsit.

Ohis

En ole ap, mutta tottakai kaikki tajuaa, että kaikki lapsia myöten tuossa kärsii. Kysymys on, mitä asialle voi tehdä. Jos toisen naama ottaa päähän, niin sitä ei ole pakko katsella. On kaksi vaihtoehtoa; joko opettelevat elämään siten, ettei ketään ärsytä (siis ap koittaa ottaa rennosti ja mies skarppaa noissa tekemisissään, molemmilta vaaditaan toimia) tai sitten ei väkisin kituuteta siinä, vaan erotaan.

Mun oma kokemus on se, että tuollaiset "pienistä ärsyyntyjät" on vaan tuollaisia. Ja sitä ei muuta se, että hovi ympärillä muokkautuu ja muokkautuu.

Joko kokevat herätyksen (almost never happens, mutta mahdollista) ja alkavat kohtelemaan muita paremmin. Usein eivät.

Näinhän se on. Heillä on siivoaminen ja siisteys suorastaan pakonomaista. Kaikki lähtee kontrollin tarpeesta. Valitettavasti ympäristö ei muovaudu sen kontrolloijan mukaan, vaan ihmiset kaikkoavat ympäriltä.

Moni mies elää kaatopaikassa. Naista kaivataan siivoamaan ja nuohoamaan munia. Sinkkuna saa elää kuten tykkää.

Olen yhdessä parisuhteessani alkanut kokea vastaavia ärsyyntymisen tunteita. Se oli merkki siitä, että olin tyytymätön elämässäni kaikkeen sillä hetkellä. Parisuhdekaan ei sattumoisin ollut minulle se oikea, mutta sietokyky toisen tavoille laski, kun olin muutenkin tyytymätön.

Lapsia, eikä yhteistä omaisuutta ollut, joten lähteminen oli helppoa. Vaihdoin samalla kertaa työpaikkaa ja kotia. Olo helpotti. Ex on hyvä kaveri nykyään, eikä tosiaan niin sietämätön tässä elämäntilanteessa. Mutta parempi muutenkin kaverina kuin kumppanina.

Voisitko ap kokeilla muokata muuta elämää miellyttävämmäksi? Jospa suhdekin siitä alkaisi näyttää erilaiselta. Jos siis haluat jatkaa suhteessa?

Huisii kirjoitti:

Päivävaatteilla puhtaisiin lakanoihin rojahtaminen?! 🤣🤣🤣🤣

Nyt olen kaiken mahdollisen nähnyt.

Vai onko päivävaatteet yhtä kuin sikalan työhaalari tai teurastamon työvaatteet?

Jos ei, niin kato vähän peiliin kans ja laita se ukko ruotuun ja hommiin.

Täällä oli vähän aikaa sitten ketju, jossa yököteltiin sitä, että jotkut istuu sohvalla yöpaidassa ja sitten menevät siinä samassa yöpaidassa sänkyyn. Samassa ketjussa kauhisteltin sitäkin, jos ei kotiin tultuaan vaihda kotivaatteisiin. Varsinkin jos on istunut julkisessa kulkuneuvossa, samoilla housuilla ei voi istua sohvalla.

Ikäkriisi kummallakin, lasten pesästä lähtö herättää miettimään omaa elämää.

Terapia olisi ehkä hyvä.

Ei se yksin eläminen pikukaksiossa onnelliseksi tee vaikka oisi joka päivä puhtaat lakanat:).

Nyt on aika jolloin voi etsiä uudet yhteiset "rajat" ja kiinnostuksen kohteita myös kodin ulkopuolelta.  Kansalaisopistot, liikuntapaikat, museot jne, jotain löytyy varmasti kun vaan lähtee liikkeelle, ei se että heittää kaiken tuuleen le ratkaisu. Ei ainakaan kypsä ratkaisu.

Mitäs jos annat keiton mukissa seuraavan kerran, ihan että mies herää ja kysyy, miksi?

Mitäs jos seuraavan kerran itekkin meet vaattet päälle siihen viereen lakanoille ja kysyt: onko nyt kivaa? jne..joskus se sama nalkutus menee tosiaan kuuroille korville.  Töpseli pois jo tietsikka ärsyttää, ei oo sun vastuulla.  Kakrit lahjoitat naapuriin tms..oppii.

Huumori ja rakastava asenne? Kirjoita lista viimeisen 10v ajalta kaikesta mikä on miehessäsi ollut hyvää. Pyydä hentä tekemään sama sinusta.

Tulipas oikeinkirjoituksen , tai sitten ei, riemulaulu, sorry.

Ap on näitä ihmisiä, joiden ei koskaan pitäisi elää kenenkään kanssa samassa taloudessa.

Eroa ja jätä perheesi rauhaan.

Toimiiko suhteessa muuten kommunikaatio, koetko että olet tullut kuulluksi vuosien varrella puolisona ja ihmisenä?

Itse ainakin tunnistan itsessäni noita samoja, pieneksikin luokiteltavia ärsyyntymisen aiheita, koska suhteessamme on taustalla vakavia ongelmia mm. miehen puhumattomuuden takia. Monta hylkäyskokemusta on tullut siitä, että toiselle tärkeä asia on sivuutettu täysin.

Puhumattomuuden, unohtelun ja välinpitämättömyyden syyksi paljastui miehelläni muuten tutkimuksissa ADD. Että joskus tämäntyylisen käytöksen taustalla voi olla joku terveydellinenkin syy.

Vierailija kirjoitti:

Toimiiko suhteessa muuten kommunikaatio, koetko että olet tullut kuulluksi vuosien varrella puolisona ja ihmisenä?

Itse ainakin tunnistan itsessäni noita samoja, pieneksikin luokiteltavia ärsyyntymisen aiheita, koska suhteessamme on taustalla vakavia ongelmia mm. miehen puhumattomuuden takia. Monta hylkäyskokemusta on tullut siitä, että toiselle tärkeä asia on sivuutettu täysin.

Puhumattomuuden, unohtelun ja välinpitämättömyyden syyksi paljastui miehelläni muuten tutkimuksissa ADD. Että joskus tämäntyylisen käytöksen taustalla voi olla joku terveydellinenkin syy.

Ap tässä hei. Paljon tullut vastauksia, osa ymmärsi justiinsa, osa ei, osa antoi ajattelemisen aihetta. Ymmärrän että asiat ovat pieniä, ja reagointini suhteetonta jos noita asioita katsoo yksittäin. Olen taatusti tässä mielentilassa itse ihan karsea puoliso ja pelkään että lapset kärsii. Usein päädyn pyytelemään anteeksi itse. Silti raivo kiehuu pinnan alla oikeastaan koko ajan. Ja masennusoireet.

Asia on juuri niin kuin tässä lainaamassani tekstissä kysytään. Koen etten ole vuosikausiin jos koskaan tullut kuulluksi tässä parisuhteessa ja nuo pienet ihan naurettavat ärtymyksen asiat ovat vaan kasvaneet sietämättömiin mittasuhteisiin vuosien aikana kun ne kasvavat kuin tunkio joka vaan joskus romahtaa. Kun sut ymmärretään väärin joka päivä kymmeniä kertoja, ja tehdään just toisinpäin, niin kestokyky alkaa olla ihan lopussa.

Sitähän alussa kysyin että missä vaiheessa tietää onko suhde vielä pelastettavissa. En tiedä onko tämä.. Pariterapiaa olen ajatellut, ja jonkun sanoma Ajattele väkisin hyviä puolia miehestä -menetelmä.

Lapset ovat vielä ihan huollettavia, kukaan ei lentämässä aikoihin pesästä. Onhan se hullua lähteä kävelemään siksi kun mies jätti työläppärinsä piippaamaan ja ryystää soppansa. Tai ostaa just sitä väärää hammastahnaa tai antaa lapselle eri lääkkeen kuin piti ja väittää että näin sovittiin vaikka sanoin 2 minuuttia aiemmin toisin päin. En edes ymmärrä miten aina voi ymmärtää minut juuri päinvastoin kuin toivon. Mielestäni tämä on mennyt vaan pahemmaksi.

Esimerkki joka saa minut vieläkin suunniltani. Yhdellä lapsista on terveydellinen erityisvaikeus jota varten kouluunmeno piti suunnitella tarkoin. Todettiin eskariopen yms kanssa palaverissa että on parasta jos voin tehdä lyhennettyä työpäivää jos vain mahdollista ja näin tehtiin. Sovin työnantajan kanssa että lyhennän aamut, haettiin Kelan tukea, homma hoidossa huh, saadaan lapsi koulutielle. EDELLISENÄ ILTANA ennen koulun alkua mies alkaa puhua että niin miten ne aamut sitten menee "KerttuKalervon" kanssa kun ei varmaan yksin pärjää. Tuijotin suu auki että onko tosissaankaan. Eka stressasin asiaa vuoden, sitten keksittiin tämä työjärjestelyratkaisu jonka paperisodan hoidin, mies istui samoissa palavereissa muttei ilmeisesti ymmärtänyt sanaakaan, hain ne Kelan hommat jne ja puhuttiin asiasta ja hän ei ole koskaan kuullutkaan asiasta. Sitä epätoivon ja yksinäisyyden määrää on vaikea edes kuvata. Vieläkin alkaa sydän hakata ja tulee kyyneleet silmiin kun mietin. Eletään ihan eri taajuuksissa ja tällä taajuudella on yksinäistä.

Vaikka miehellä olisi add tai joku muu häiriö, en usko että hänen aivonsa taipuvat enää mihinkään uusiin toimintamalleihin. Olen epäillyt jotain tuollaista ja on puhuttukin asiasta.

Sillä aikaa kun nuo isot ongelmat muhivat taustalla meinaan seota noihin ryystöääniin.

Sellaista se.

Ap

Sun olisi kannattanut aloittaa noista isoista asioista, koska vaikka esim itse todellakin ymmärsin sun pointin, moni ihminen ei osaa ajatella yksittäisiä esimerkkejä pidemmälle/syvemmälle vaan tarttuu just niihin ihan kuin ne olisi se ainoa konkreettinen ongelma. Tuo lapsen asia on ihan eri kokoluokkaa - ei edes pelkästään se, että koko järjestely meni häneltä ohi, vaan se, että jos hän ei ollut siitä tietoinen, hän olisi jättänyt asian miettimisen koulun alkua edeltävään iltaan. Jolloin olisi ollut ihan myöhäistä järjestää enää yhtään mitään. Hän ei siis sen vertaa välittänyt lapsesta, että olisi miettinyt asiaa (tai, pysynyt kärryillä siitä mitä jo olit järjestämässä).

Eli ymmärrän todellakin että kun tähän päälle lisätään ettei hän välitä siitä että sä just vaihdoit puhtaat lakanat, että tietokoneen piippaus häiritsee, että lapsi sai väärät lääkkeet, jne jne, sinä tunnet itsesi ja varmaan lapsetkin ihan näkymättömiksi hänelle.

Kysy itseltäsi rehellisesti uskotko että mies voi ikinä muuttua? Haluaako hän muuttua? Jos hän muuttuisikin niin olisiko sinulla enää luottoa että muutos on pysyvä?

Henkilökohtaisesti mulle tuo lapsen hoitojärjestely olisi ollu jo viimeinen pisara, ei tuollaiset ihmiset muutu mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitemmän päälle tuossa käy niin että eukko kun jaksaa tarpeeksi kauan nalkutta niin mies vetää nyrkillä päähän sellaisen iskun että loppu pään aukominen lopuksi ikää.

Jep, iso osa kodeissa koetusta väkivallasta on henkistä. Pidemmän päälle se muuttuu aivan fyysiseksi. Korkea verenpaine esimerkiksi. Sinänsä ei ole lainkaan väärin motata sitä joka kiusaa henkisesti.

Väkivalta on aina väärin oli se henkistä tai fyysistä. Kannattaa varmaan asustaa erossa vähän aikaa niin ajatukset selkiintyvät kummallakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimiiko suhteessa muuten kommunikaatio, koetko että olet tullut kuulluksi vuosien varrella puolisona ja ihmisenä?

Itse ainakin tunnistan itsessäni noita samoja, pieneksikin luokiteltavia ärsyyntymisen aiheita, koska suhteessamme on taustalla vakavia ongelmia mm. miehen puhumattomuuden takia. Monta hylkäyskokemusta on tullut siitä, että toiselle tärkeä asia on sivuutettu täysin.

Puhumattomuuden, unohtelun ja välinpitämättömyyden syyksi paljastui miehelläni muuten tutkimuksissa ADD. Että joskus tämäntyylisen käytöksen taustalla voi olla joku terveydellinenkin syy.

Ap tässä hei. Paljon tullut vastauksia, osa ymmärsi justiinsa, osa ei, osa antoi ajattelemisen aihetta. Ymmärrän että asiat ovat pieniä, ja reagointini suhteetonta jos noita asioita katsoo yksittäin. Olen taatusti tässä mielentilassa itse ihan karsea puoliso ja pelkään että lapset kärsii. Usein päädyn pyytelemään anteeksi itse. Silti raivo kiehuu pinnan alla oikeastaan koko ajan. Ja masennusoireet.

Asia on juuri niin kuin tässä lainaamassani tekstissä kysytään. Koen etten ole vuosikausiin jos koskaan tullut kuulluksi tässä parisuhteessa ja nuo pienet ihan naurettavat ärtymyksen asiat ovat vaan kasvaneet sietämättömiin mittasuhteisiin vuosien aikana kun ne kasvavat kuin tunkio joka vaan joskus romahtaa. Kun sut ymmärretään väärin joka päivä kymmeniä kertoja, ja tehdään just toisinpäin, niin kestokyky alkaa olla ihan lopussa.

Sitähän alussa kysyin että missä vaiheessa tietää onko suhde vielä pelastettavissa. En tiedä onko tämä.. Pariterapiaa olen ajatellut, ja jonkun sanoma Ajattele väkisin hyviä puolia miehestä -menetelmä.

Lapset ovat vielä ihan huollettavia, kukaan ei lentämässä aikoihin pesästä. Onhan se hullua lähteä kävelemään siksi kun mies jätti työläppärinsä piippaamaan ja ryystää soppansa. Tai ostaa just sitä väärää hammastahnaa tai antaa lapselle eri lääkkeen kuin piti ja väittää että näin sovittiin vaikka sanoin 2 minuuttia aiemmin toisin päin. En edes ymmärrä miten aina voi ymmärtää minut juuri päinvastoin kuin toivon. Mielestäni tämä on mennyt vaan pahemmaksi.

Esimerkki joka saa minut vieläkin suunniltani. Yhdellä lapsista on terveydellinen erityisvaikeus jota varten kouluunmeno piti suunnitella tarkoin. Todettiin eskariopen yms kanssa palaverissa että on parasta jos voin tehdä lyhennettyä työpäivää jos vain mahdollista ja näin tehtiin. Sovin työnantajan kanssa että lyhennän aamut, haettiin Kelan tukea, homma hoidossa huh, saadaan lapsi koulutielle. EDELLISENÄ ILTANA ennen koulun alkua mies alkaa puhua että niin miten ne aamut sitten menee "KerttuKalervon" kanssa kun ei varmaan yksin pärjää. Tuijotin suu auki että onko tosissaankaan. Eka stressasin asiaa vuoden, sitten keksittiin tämä työjärjestelyratkaisu jonka paperisodan hoidin, mies istui samoissa palavereissa muttei ilmeisesti ymmärtänyt sanaakaan, hain ne Kelan hommat jne ja puhuttiin asiasta ja hän ei ole koskaan kuullutkaan asiasta. Sitä epätoivon ja yksinäisyyden määrää on vaikea edes kuvata. Vieläkin alkaa sydän hakata ja tulee kyyneleet silmiin kun mietin. Eletään ihan eri taajuuksissa ja tällä taajuudella on yksinäistä.

Vaikka miehellä olisi add tai joku muu häiriö, en usko että hänen aivonsa taipuvat enää mihinkään uusiin toimintamalleihin. Olen epäillyt jotain tuollaista ja on puhuttukin asiasta.

Sillä aikaa kun nuo isot ongelmat muhivat taustalla meinaan seota noihin ryystöääniin.

Sellaista se.

Ap

Mun exä teki ihan samanlaisia juttuja isyydentunnustuksesta lähtien (olimme vuosia yhdessä ennen lapsia, mutta emme naimisissa). Ei ottanut selvää mistään, ei lukenut mitään ohjetta, ei edes sitä lomaketta, mitä minä sitten tavasin hänelle ääneen. Tuli sentään neuvolaan paikalle vetämään nimen alle. Ja kyseessä korkeastikoulutettu, vaativassa työssä oleva henkilö, että ihan motivaation puutetta oli mielestäni.

Me erosimme. On todella raastavaa kokoajan odottaa toiselta jotain ja sitten pettyä. Eron jälkeen hoidan lapsiarjen yksin, omalla tavallani ilman vapaamatkustajia. Voin henkisesti paljon paremmin. Kaikki se ärtymys ja miehestä aiheutuva rasitus ja kuorma on poissa. Lisäksi minulla on joka toinen viikonloppu omaa aikaa, jolloin voin olla ihan yksin, tavata ystäviä tai vaikka deittailla miehiä (tätä yhtenä kesänä kokeilin, oli ihan hauskaa, mutta nyt ei ole kyllä tullut taas tehtyä). Lapset siis pieniä mullakin.

Exä saa kyllä lapset pidettyä hengissä sen viikonlopun verran. Minä toimitan sinne vaatteet viikonlopuksi. Joskus kesälomalla on pitänyt lapsia pidempään, silloin (onneksi) viettävät aikaa isän puolen mummolassa, mutta silti on aina kynnet leikkaamatta jne., eli antaa vain ruuan ja katsoo, että on vaatteet päällä. Silti pääsin viime kesänäkin siis ystävieni kanssa naisten lomareissulle. Kaikki tuollaiset auttaa jaksamaan ja parisuhteessa ollessa tuollaisiin ei yleensä pääse, vaan se sama kura jatkuu lomallakin.

Tsemppiä!

Täällä ihan sama tilanne. Taustalla varmasti eri syitä, mutta nyt 17 vuoden yhteiselon jälkeen miehessä ärsyttää kaikki, ja just noista päivittäisistä pikkujutuista menee hermo niin pahasti, että ymmärrän itsekin, ettei tää voi olla ihan normaalia. Samalla tavalla se mies on kahviaan hörppinyt kaikki vuodet, ei se vaan silloin alussa tällaisia tunteita herättänyt.

Tiedän, että meillä on kommunikaatio-ongelmia, ja mietin pariterapiaa itsekin. Mutta voiko se auttaa? Mihin ja miten?

Meillä on yksi lapsi ja moni asia on tietysti perheenä helpompaa, mutta toisaalta unelmoin usein myös yksinolosta. Rauhasta ja hiljaisuudesta. Mistä tietää, onko vika vain minussa vai parisuhteessa?

Kyll maar se taitaa ny ol moro ja näkemiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuin tekstistäsi, mutta en miehen tekemisten takia vaan sinun suhtautumisen. Oletko pohtinut tarkemmin, mistä tuo negatiivisuus kumpuaa? Onko jokin muu, mikä nyt vaan kohdentuu mieheen? Osaatko muuten elämässä ottaa rennosti? Ilahtua pienistä asioista? Nauraa ja olla onnellinen? Tuntuu, että pienet merkityksettömät asiat nyt jostain syystä kaataa sun maailmaa, eikä se ole ihan normaalia.

Onko sinusta merkityksetöntä se, että ap:n mies suorastaan sabotoi aloittajan tekemisiä esimerkiksi rojahtamalla päivävaatteilla petaamattomaan sänkyyn? Hän jätti kertomatta sen, että ei mies koskaan vaihda lakanoita. Ja onko merkityksetöntä se , että ei koskaan tulee kuulluksi?

Toisaalta, omaa avuttomuutta, jos ei älyä kantaa läppäriä piippaamaan vaikka pihalle, jos mies jättää sen päälle, tai sulkea pöytäkonetta vaikka vetämällä töpselit irti.

Mä oon vähän väliä päivävaatteilla sängyssäni, jossa ei ole päiväpeittoa. Ihan sama oliko lakanat just vaihdettu vai ei. Kukaan ei ole kuollut eikä edes sairastunut sen takia. Tätä juuri tarkoitan rentoudella.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hormonit pahentaa varmasti ja ylipäätään ikä että alkaa olla mitta täynnä. Sitä on elänyt muita varten ja nyt vaan en jaksa enää jankata kaikesta ja olen niin syvän kypsä kaikkeen. En ymmärrä kyllä tuota asennetta että pitäis olla tyytyväinen ettei mies juokse vieraissa, hohhoijaa, väsynyttä.

Ap

Meillä tuli just ero viikko sitten. Huomenna ois 25v päivä. En vaan enää kestänyt suuttumista joka asiasta ja tilanteen pahentamisesta kun sitä pitäisi rauhoittaa. Pakko oli pistää lusikat jakoon.