Mistä johtuu aikuisen ihmisen lapsellisuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuttuuko ihminen oikeastaan koskaan? 

Normaali ihminen aikuistuu jossain vaiheessa.

Uutta minä itte teini-ikää pukkaa sitten uudelleen vanhuuden kolkutellessa.

Kyllä, mutta tuossa on kuitenkin kyseessä eri asia kuin aloituksessa. On paljon puhuttu siitä, että nykyajan ihmisihanne jopa suosii tällaista lapsenomaista aikuista, joka näkyy esimerkiksi viihteessä. Ekana tulee mieleen vaikkapa Kaija K:n biisit, joissa on tarkoittamaani lapsenomaista uhoa. Ja miesten iskelmissä on vastaavaa vielä enemmän eli aikuisten miesten jollotusta, joka kuulostaa 15-vuotiaan mielenmaisemalta. Ap

Vastuullisuus ja tasapainoisuus eivät ole sellaisia arvoja mitä henkisesti kypsymättömät kannattavat. Heillä jäänyt itsenäistyminen kesken.

Eiköhän suurimmalla osalla aikuista ole vähintään se neljän seinän sisällä pysyvä lapsellisuus (liuta pehmoleluja, pehmojen kuvaaminen Instagramiin #finnisplushies, fantasiamaailmassa haaveilu joka näkyy harrastuksissa kuten larpit, roolipelit ja cosplay, Potter taikamaailma ja Tolkienin maailma). Itse pidän useita ja jatkuvia irtosuhteita enemmän jonkinlaisena riippuvuutena kuin lapsellisena. Muutama irtosuhde ei vielä sitä ole.

Me ihmiset ollaan erilaisia, pidämme ja saamme iloa elämään eri asioista.

Sinä ap et esimerkiksi vaikuta minun tyyppiseltä ihmiseltä, minulla tuskin olisi hauskaa seurassasi ja pyrin nauttimaan elämästä ja valitsen seurani sen mukaan.

Myös nainen voi hakea vain helppoa seksiä. Muusta sisällöstä samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Ap saattaa olla näitä Helsingin psykoterapiainstituutin valeterapeutteja.

En tunne tuota paikkaa enkä tahdo sitä siksi kritisoida, mutta pelkäänpä, että siellä opiskeltava ratkaisukeskeinen terapia voi pahimmillaan kuulua samanlaiseen instant-kulttuuriin kuin kritisoimani lapsekas ihmiskuva. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole lapsellisuutta, että haluaa uskoa toiseen ihmiseen ja toivoo rakkautta. Ajattelin, että aloituksesi koskee esimerkiksi tyhjästä suuttuvia, omaa etuaan hakevia hedonisteja tai kaverivanhempia. Et ehkä ihan osannut ilmaista itseäsi oikein?

Asiat voi muotoilla monella tavalla ja myönteinen, ratkaisukeskeinen tapa olisi juuri se, että nähdään vaihtuvat ihmissuhteet ja bilettäminen rakkauden etsimisenä. Tähän liittyy ilmiö, jota olen nimittänyt varsinkin naisten kohdalla rakkauden kerjäläiseksi eli hyvin tarvitseva ihminen, joka etsii rakkautta toistuvasti sieltä missä sitä ei ole.

Lapsellisuudella en tarkoittanut, että ihminen olisi mitenkään paha tai tahallisesti lapsellinen. Ja tietenkin on monia tapoja elää. Joku mainitsi, ettei kaikilla ole lapsia, jolloin oma elämäntapa ei ketään vahingoita. Siinä voi olla puolia, joita itse en ymmärrä arvostaa. Eli tarkoituksella hiukan provosoin, jotta keskustelua syntyisi. Ap

Pakkoko sitä on ahtautua tiettyyn muottiin? Mun täytyisi olla 30 veenä 2 lapsen äiti mielialalääkityksen alaisena paapomassa miestä. Tiedän ettei musta ole tohon. Oon hyvällä omalla tunnolla itsekäs. Jää lapset syntymättä ja mies etsimään sopivampaa seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän suurimmalla osalla aikuista ole vähintään se neljän seinän sisällä pysyvä lapsellisuus (liuta pehmoleluja, pehmojen kuvaaminen Instagramiin #finnisplushies, fantasiamaailmassa haaveilu joka näkyy harrastuksissa kuten larpit, roolipelit ja cosplay, Potter taikamaailma ja Tolkienin maailma). Itse pidän useita ja jatkuvia irtosuhteita enemmän jonkinlaisena riippuvuutena kuin lapsellisena. Muutama irtosuhde ei vielä sitä ole.

Pointtini ei ollut kritisoida irtosuhteita, vaan enemmän ajatustapaa, joka on samanlainen kuin teinillä. Irtosuhteita voi olla monista syistä vaikkapa eroamisen jälkeen, mutta voi tietysti olla osa tuota teinimäistä elämääkin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole lapsellisuutta, että haluaa uskoa toiseen ihmiseen ja toivoo rakkautta. Ajattelin, että aloituksesi koskee esimerkiksi tyhjästä suuttuvia, omaa etuaan hakevia hedonisteja tai kaverivanhempia. Et ehkä ihan osannut ilmaista itseäsi oikein?

Asiat voi muotoilla monella tavalla ja myönteinen, ratkaisukeskeinen tapa olisi juuri se, että nähdään vaihtuvat ihmissuhteet ja bilettäminen rakkauden etsimisenä. Tähän liittyy ilmiö, jota olen nimittänyt varsinkin naisten kohdalla rakkauden kerjäläiseksi eli hyvin tarvitseva ihminen, joka etsii rakkautta toistuvasti sieltä missä sitä ei ole.

Lapsellisuudella en tarkoittanut, että ihminen olisi mitenkään paha tai tahallisesti lapsellinen. Ja tietenkin on monia tapoja elää. Joku mainitsi, ettei kaikilla ole lapsia, jolloin oma elämäntapa ei ketään vahingoita. Siinä voi olla puolia, joita itse en ymmärrä arvostaa. Eli tarkoituksella hiukan provosoin, jotta keskustelua syntyisi. Ap

Niin eli nainen kotiin ja mies ulos tienaamaan velan maksua varten tarvittavia rahoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuttuuko ihminen oikeastaan koskaan? 

Normaali ihminen aikuistuu jossain vaiheessa.

Uutta minä itte teini-ikää pukkaa sitten uudelleen vanhuuden kolkutellessa.

Kyllä, mutta tuossa on kuitenkin kyseessä eri asia kuin aloituksessa. On paljon puhuttu siitä, että nykyajan ihmisihanne jopa suosii tällaista lapsenomaista aikuista, joka näkyy esimerkiksi viihteessä. Ekana tulee mieleen vaikkapa Kaija K:n biisit, joissa on tarkoittamaani lapsenomaista uhoa. Ja miesten iskelmissä on vastaavaa vielä enemmän eli aikuisten miesten jollotusta, joka kuulostaa 15-vuotiaan mielenmaisemalta. Ap

Vastuullisuus ja tasapainoisuus eivät ole sellaisia arvoja mitä henkisesti kypsymättömät kannattavat. Heillä jäänyt itsenäistyminen kesken.

Olit ymmärtänyt mitä aloituksessa tarkoitan. Millä tavalla heillä mielestäsi on jäänyt itsenäistyminen kesken? Ap

Vierailija kirjoitti:

Pakkoko sitä on ahtautua tiettyyn muottiin? Mun täytyisi olla 30 veenä 2 lapsen äiti mielialalääkityksen alaisena paapomassa miestä. Tiedän ettei musta ole tohon. Oon hyvällä omalla tunnolla itsekäs. Jää lapset syntymättä ja mies etsimään sopivampaa seuraa.

Juuri näin eli kannattaa jättää lapset tekemättä jos siltä tuntuu. Surullisia ovat ne tarinat missä ihminen asettuu muovailtavaksi, tekee lapsia joskus useammassakin suhteessa ja sitten lopulta ei pysty kantamaan vastuutaan niistä. Itsetuntemus ja kyky sanoittaa sen mitä haluaa on keskiössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota kutsutaan keski-iän kriisiksi.

Miten se on keski-iän kriisi jos samalla formaatilla menty 50 vuotta? Olen vakaasti ainokaisessa avioliitossani, joten irtosuhteisiin en ota kantaa. Mutta muuten, mitä se aikuistuminen on? Pitäisikö alkaa golffaamaan ja kulkemaan martoissa? Viikonloppuna saunan jälkeen jaffa ja ysin uutisten jälkeen nukkkumaan.

Harrastukseni ovat samat. Vaihteleva juhliminen, kulttuuri ja jalkapallo. En ole miksikään muuttunut, mielenkiinnon aiheeni ovat pysyneet samoina.  Huumorikin on samaa kuraa mitä nuorena.

Ihan hyvä kysymys tuo, että mitä se aikuistuminen oikein on. On aiheellista kritisoida aloitusta siitä. 

Osittain aloituksen ongelmaa kuvaakin se, että moni tuntuu liittävän sen tylsiin asioihin, joita ei itse halua tehdä. Aikuisuus on siis jotakin todella tylsää, miksi kukaan siis tahtoisi edes olla aikuinen. Se on elämäntapa, josta halutaan erottautua eikä mitään muuta.

Tuokin osoittaa mainitsemaani muuttunutta ihmisen ihannetta, jolloin pitää ja saa olla nuori, pitää myös näyttää nuorelta (tämän palstan vakioaihe). Jokainen kehuu miten nuorelta hän näyttää. Ap

Omalta kohdalta allekirjoitan tuon, että itsenäistyminen on jäänyt kesken. Itse elin jo 16-17vuotiaana avoliitossa nyrkin ja hellan välissä. Siis silloin kun muut vielä asuivat vanhempien luona ja saivat viikkorahaa, itse maksoin vuokraa ja tein ruokaa avopuolisolle. Jos oma tyttäreni päätyisi samanlaisiin mustasukkaisiin, kontrolloiviin suhteisiin, puuttuisin kyllä asiaan vaikka lastensuojelun kanssa. Omat vanhempani vain totesivat että itsepähän olet valintasi tehnyt.

Sain ensimmäisen lapsen 25-vuotiaana, erosin ja aloin elää viimein sinkkuelämää. Sen jälkeen mikään parisuhde ei oikein ole onnistunut. Päädyn kerta toisensa jälkeen yhtä huonoihin ja kontrolloiviin suhteisiin. Nyt yli nelikymppisenä kolmen lapsen sinkkuäitinä minun on tosi vaikea ymmärtää minkälaista elämää muut, normaaleissa ydinperheissä elävät ikäiseni naiset elävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole lapsellisuutta, että haluaa uskoa toiseen ihmiseen ja toivoo rakkautta. Ajattelin, että aloituksesi koskee esimerkiksi tyhjästä suuttuvia, omaa etuaan hakevia hedonisteja tai kaverivanhempia. Et ehkä ihan osannut ilmaista itseäsi oikein?

Asiat voi muotoilla monella tavalla ja myönteinen, ratkaisukeskeinen tapa olisi juuri se, että nähdään vaihtuvat ihmissuhteet ja bilettäminen rakkauden etsimisenä. Tähän liittyy ilmiö, jota olen nimittänyt varsinkin naisten kohdalla rakkauden kerjäläiseksi eli hyvin tarvitseva ihminen, joka etsii rakkautta toistuvasti sieltä missä sitä ei ole.

Lapsellisuudella en tarkoittanut, että ihminen olisi mitenkään paha tai tahallisesti lapsellinen. Ja tietenkin on monia tapoja elää. Joku mainitsi, ettei kaikilla ole lapsia, jolloin oma elämäntapa ei ketään vahingoita. Siinä voi olla puolia, joita itse en ymmärrä arvostaa. Eli tarkoituksella hiukan provosoin, jotta keskustelua syntyisi. Ap

Niin eli nainen kotiin ja mies ulos tienaamaan velan maksua varten tarvittavia rahoja.

Miten tämä liittyy viestiini tai aiheeseen? En ymmärtänyt. Ap

Vierailija kirjoitti:

Omalta kohdalta allekirjoitan tuon, että itsenäistyminen on jäänyt kesken. Itse elin jo 16-17vuotiaana avoliitossa nyrkin ja hellan välissä. Siis silloin kun muut vielä asuivat vanhempien luona ja saivat viikkorahaa, itse maksoin vuokraa ja tein ruokaa avopuolisolle. Jos oma tyttäreni päätyisi samanlaisiin mustasukkaisiin, kontrolloiviin suhteisiin, puuttuisin kyllä asiaan vaikka lastensuojelun kanssa. Omat vanhempani vain totesivat että itsepähän olet valintasi tehnyt.

Sain ensimmäisen lapsen 25-vuotiaana, erosin ja aloin elää viimein sinkkuelämää. Sen jälkeen mikään parisuhde ei oikein ole onnistunut. Päädyn kerta toisensa jälkeen yhtä huonoihin ja kontrolloiviin suhteisiin. Nyt yli nelikymppisenä kolmen lapsen sinkkuäitinä minun on tosi vaikea ymmärtää minkälaista elämää muut, normaaleissa ydinperheissä elävät ikäiseni naiset elävät.

Olipa hyvä viesti. Tässä selveni mitä aiempi kommentoija ehkä itsenäisytmisellä tarkoitti.

Mielestäni sinä et vaikuta teiniltä lainkaan, vaan osaat tarkastella elämääsi retrospektiivisesti. Teinimäisyydellä tarkoitan myös sitä, että eletään ikuisessa nykyhetkessä, seuraavaa perjantaita (metafora) odotellen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuttuuko ihminen oikeastaan koskaan? 

Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Voi viedä huomispäivän tie.

Minusta ihminen lajina ei muutu. Sen sijaan muuttuvat ihmiselle asetetut ihanteet, paljonkin, mikä vaikuttaa siihen kuinka ihmiset elävät. Esimerkiksi olisi mahdotonta, että 1800-luvun mies kuvailisi itseään tai lajitovereitaan sillä tavalla kuin tällä palstalla kuvataan ikuista teini-ikää elävää keski-ikäistä miestä. 

Kyse on siis myös rakenteista ja ideaaleista, jotka vaikuttavat meihin tiedostamatta. Sama tietysti koskee noita psykologisia teorioita ihmisen eri psykologisista kehitysvaihesta, tosin esimerkiksi antiikin kuvaukset miehen elämänvaiheista muistuttavat hyvin paljon nykyajan kuvauksia ideaalisista ikäkausien kehitystehtävistä eli jotain samaakin on.

Ihmisen kyky käyttää potentiaalinsa ja täyttää velvollisuutensa on ollut aina ihmisen ja kansalaisen ideaali. Poikkeusyksilöt ovat laventaneet noita ideaaleja, minkä voi huomata vasta jälkikäteen, kun ne muuttuvat historiaksi. Siitä ei kuitenkaan ole kyse aloituksen aiheessa, vaan ehkä enemmän hieman ylemmyydentuntoisesta, provosoivasta moralismista osaltaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Muuttuuko ihminen oikeastaan koskaan? 

Muuttuu. Tätä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.

Minusta aikuisuutta on kyky itsereflektioon ja halu kantaa vastuuta omista valinnoistaan. Joiltakin kypsään ikään ehtineiltä nämä puuttuvat. Ei aikuisuus tarkoita sitä, että pitäisi siirtyä kiikkutuoliin kutomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuttuuko ihminen oikeastaan koskaan? 

Normaali ihminen aikuistuu jossain vaiheessa.

Uutta minä itte teini-ikää pukkaa sitten uudelleen vanhuuden kolkutellessa.

Kyllä, mutta tuossa on kuitenkin kyseessä eri asia kuin aloituksessa. On paljon puhuttu siitä, että nykyajan ihmisihanne jopa suosii tällaista lapsenomaista aikuista, joka näkyy esimerkiksi viihteessä. Ekana tulee mieleen vaikkapa Kaija K:n biisit, joissa on tarkoittamaani lapsenomaista uhoa. Ja miesten iskelmissä on vastaavaa vielä enemmän eli aikuisten miesten jollotusta, joka kuulostaa 15-vuotiaan mielenmaisemalta. Ap

Näinhän se on, kaikki viihdeohjelmat ja jopa "draamat" ovat äärimmäisen lapsellisia. Aikuiset ihmiset katsovat jotain Putousta ja nauravat niille jutuille. Ihmiset elävät elämäänsä televisioviihteen kautta ja puhuvat niistä ihmisistä kuin tuntisivat ne ja välittävät oikeasti, mitä jossain tosi tv:ssä tapahtuu. Se on lapsellista. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta aikuisuutta on kyky itsereflektioon ja halu kantaa vastuuta omista valinnoistaan. Joiltakin kypsään ikään ehtineiltä nämä puuttuvat. Ei aikuisuus tarkoita sitä, että pitäisi siirtyä kiikkutuoliin kutomaan.

Hyvin määritelty. Ap