Miten te äitit jaksatte? kyselee lapseton

Jos elämä tuntuu rankalta, älä vaan lähde lomalle. Tee jotain että elämä olisi vielä paljon rankempaa. Sen jälkeen paluu normaaliin on lastenleikkiä ;)



t: Äiti jonka lapset 6v 4v 3v ja 1v

Lasten ja äidin luonteeseen ei voi vaikuttaa. Toisia on helpompi kasvattaa ja toisia ei. Lasten lukumäärällä ja ikäeroilla on varmasti myös merkitystä. Yhden lapsen tai kahden suurella ikäerolla kanssa liikkuu ja käy helpommin kaupoissa, kahviloissa yms kuin esim kolmen alle neljä vuotiaan.



Paremmin jaksaa, jos mies ja lähipiiri osallistuu lapsen/lasten hoitoon. Antaa kummasti energiaa, kun tietää pääsevänsä omiin harrastuksiin tiettyinä päivinä. Tai tietää, että mies hoitaa lapsen vaipanvaihtoja, pesuja, nukutuksia...

ainakin meillä. Lapset on 3v ja 4kk, ja molemmat on/oli aktiivisia vauvoja. Koliikkia on/oli molemmilla, kantaa pitää jatkuvasti tai ainakin leikkiä. Lapset ei viihdy yksin lattialla minuuttia kauempaa. Esikoisen kasvaessa elämä helpottui päivä päivältä, mutta nyt kuopus vaatii syliä koko ajan. Omaa aikaa ei juuri ole, koska vauva ei päikkäreitä lyhyitä torkahduksia lukuun ottamatta ota. Lapset on ihania, enkä heitä mihinkään vaihtaisi, mutta tämä vauva aika on raskasta. Olisin halunnut lapseni joka tapauksessa, vaikka olisin etukäteenkin tiennyt mitä tämä voi olla.

Parisuhde on kunnossa ja talous, mutta minunkin mieheni on yrittäjä, jolle tulee sesonkiaikoina pitkiä työpäiviä. Lisäksi omat vanhempani asuvat toisella puolella Suomea, mutta onneksi miehen vanhemmat asuvat lähellä ja ovat mukavia.



Minua mietityttää toki tämä vapaa-ajan ja joutilaisuuden menettäminen, mutta se ei varsinaisesti ahdista, koska viihdyn aika hyvin kotona. Ne, mitkä eniten ahdistavat on juuri se valvominen ja se, et tuleeko sitä hulluksi, kun ei näe välttämättä muita aikuisia koko päivänä kuin oman miehen (ja senkin vasta illalla). Olla siellä kotona ihan puhkikuolleena yksin ja yhteiskunnasta erillään...



AP

Kyllä elämä yleensä yhden lapsen kanssa on suhteellisen leppoisaa. Meilläkin elämä oli ihan mukavaa vielä silloin. Raskaaksi touhu kävi vasta sitten, kun toinen lapsi syntyi ja molemmat sairastivat yhtä aikaa, eikä apuja ollut miehestä tai sukulaisista.



Kyllä sinä yhden lapsen kanssa pärjäät ihan hienosti, kaikkeen tottuu :) Jos mielitte useampia lapsia, muista pitää pää kylmänä, kun esikoisen vauva-aikana iskee vauvakuume (" tämähän on niin helppoa ja kivaa, eiköhän laiteta liuta tulemaan samaan syssyyn" ) ja sano tiukka EI itsellesi, kunnes esikoinen on kasvanut vauva-vaiheesta ulos. Hankkimalla vain yhden lapsen tai useamman pidemmillä (3-4 vuoden) ikäeroilla, voit helpottaa jaksamistasi.



16

Tuohon mökkihöperyyteen auttaa, kunhan jaksat raahautua lapsen/ lasten kanssa kaikenlaisiin äitikerhoihin. Niitä on tarjolla nykyään jo melkeinpä kaikkialla. En itse ole kovin " kerhotyyppiä" , mutta lasten ollessa pieniä (ovat aika pienellä ikä-erolla) menin kuin menikin noihin juttuihin mukaan. Ihan vain sen takia, että siellä lapset puuhasivat innoissaan muiden lasten kanssa ja minä sain juoda kupin kahvia aikuisten seurassa.



Jos et tunne noita kerhoja omaksesi, niin ehkä löydät jonkun toisen itsesi kanssa samassa tilanteessa olevan äidin asuinalueeltasi. Silloin voitte yhdistää ulkoilut, käydä toisienne luona kyläilemässä jne.



Nykyään on ainakin isoissa kaupungeissa muutenkin vaikka mitä toimintaa äideille ja vauvoille (vauva-leffoja, vauva-taidekerhoja, vauva-muskareita...). Se on ihan itsestäsi kiinni.



Ja niin kuin moni totesikin, tuo pikkulapsi-aika menee tosi nopeasti (vaikkei se siltä juuri silloin tuntuisikaan), sitten alkaa hellittää.

Vierailija:

Parisuhde on kunnossa ja talous, mutta minunkin mieheni on yrittäjä, jolle tulee sesonkiaikoina pitkiä työpäiviä. Lisäksi omat vanhempani asuvat toisella puolella Suomea, mutta onneksi miehen vanhemmat asuvat lähellä ja ovat mukavia.

Minua mietityttää toki tämä vapaa-ajan ja joutilaisuuden menettäminen, mutta se ei varsinaisesti ahdista, koska viihdyn aika hyvin kotona. Ne, mitkä eniten ahdistavat on juuri se valvominen ja se, et tuleeko sitä hulluksi, kun ei näe välttämättä muita aikuisia koko päivänä kuin oman miehen (ja senkin vasta illalla). Olla siellä kotona ihan puhkikuolleena yksin ja yhteiskunnasta erillään...

AP

Kovin tutulta kuulostaa. Mutta ehdinkin jo kirjoittaa yhden viestin ennenkuin luin tämän viimeisimmän viestisi. Yhden lapsen kanssa jaksaa aika helposti. Kuitenkin on jo vuosien varrella saanut nautttia vapaudesta ja nukkumisesta, sitä on joksikin aikaa varastossakin ;)

Onko paikkakunallanne avoimia kerhoja? Onko sinulla ystäviä? Kun vauva syntyy, toisiin äiteihin tutustuu aika vaivattomasti. Yhden ystäväni kanssa helpotimme jaksamista siten, että vuoroviikoin menimme aina toisen kotiin syömään. Toinen oli laittanut koko porukalle ruuan. Siten saa joka toinen viikko huilata edes yhden päivän ruuan laitossa ja saa juttuseuraa :)

Meillä ei ole kummankaan vanhempia lähellä. Jos teillä on miehen vanhemmat lähellä, ehkä heistäkin olisi apua ja seuraa aina joskus? Mitä luulet?

Ei haavetta omasta lapsesta kannata pelon vuoksi hukkaan heittää. Ja kuten jo sanoin, vaikka on välillä ollut äärettömän raskasta (painotan:nimenomaan lasten sairasteluiden vuoksi, meillä lapset ovat sairastaneet keskimääräistä enemmän), en silti vaihtaisi " lapsellista" elämää vapaaseen elämään ilman lapsia!

Ja jos teillä tuuri käy, et tosiaan koe lapsenhoitoa ollenkaan raskaaksi. Toiset vauvat nukkuvat alsuta asti hyvin ja ovat hyväntuulisia ja terveitä. Kuulemma sellaisiakin lapsia on ;)

16

Täällä luet nää extreme- jutut, kyllä arki lapsen kanssa voi olla myös helppoa. Ja vaikeista ajoista selviää, koska niitä omia mussukoitaan rakastaa niin yli kaiken. Ja jos ei selviä, niin sounot, elämä on. Sellaistakin tapahtuu. Ei sitä voi etukäteen murehtia.

Sitten kun lapsi syntyy ja elämä muuttuu, kaikki vaan menee omalla painollaan ja huomaa pärjäävänsä ja jaksavansa, kun ei ole vaihtoehtojakaan. Tämä on mun kokemus. Tietenkin jotkut ei sitten vaan jaksa, mutta todennäköisempää kuitenkin on se, että jaksaa!

Välillä on raskasta, eikä omaa aikaa juuri ole. Mutta pikkulapsiaika on kuitenkin verraten lyhyt aika elämässä, ei mulla ainakaan ole sen suurempia ongelmia ollut tätä kestää. Kyllä se paljon antaakin, ts. elämä muuttuu kyllä aivan toisenlaiseksi. Nyt en enää ymmärrä miten olemme saaneet ajan kulumaan lapsettomina...

mutta sitten pienet kädet kietoutuu kaulaan ja rutistaa... *huoh* Ihanaa olla äiti. Kaksosten sellainen.

Hyvin sitä pärjää pienten lasten kanssa tälläinen ikä-äitikin.

´

Täytän kohte 40 v. ja esikoinen täytti juuri 3 v. ja kuopus on 1v5kk.

Hyvin olen jaksanut.



Ne pienet halaukset korvaavat kaiken puuttuvan



;-)

mutta tilalle saakin sitten tosi paljon =)



Ei äitiys ole vain negatiivista, siinä on paljon positiivista saamapuoltakin mukana. Rakkautta, läheisyyttä, täyttymystä jne.

Tottakai joitakin asioita kaipaa (esim. yöunia), mutta kyllä tässä myös sopeutuu. Eikä mikään ole ikuista, sitä luopuu pintapuolisista seikoista ihan mielellään, kun kyse on kuitenkin vain eräästä elämänvaiheesta.

Vaikka joskus väsyttääkin, niin enemmän mulla on päivittäin niitä hetkiä, jolloin vain katselen ja ihailen lapsiani kun he leikkivät tai vaikka vain nukkuvat tai syövät. Kuinka ihania he ovatkaan.



Ja tiedän että aikansa kutakin elämänvaihetta, nyt nautin tästä hetkestä.

Olin jo melkein kolmekymppinen kun sain lapseni, joten muutakin elämää on tullut nähtyä. Äitiys kasvattaa.

Nuo ajatuksesi kuulostavat kaukaisesti tutuilta, samanlaisia mietteitä minulla oli joskus ennen lapsia.



Lasten myötä (heitä meillä on kolme) elämä on tietenkin muuttunut, enää ei voi lähteä hetken päähänpistosta elokuviin tai ulos syömään, mutta eivät ne ole kokonaan kuopattuja juttuja. Asiat vain vaativat hieman järjestelyä.



Harrastuksistakaan en ole luopunut (ainakaan niistä tärkeimmistä). Aikapulan meinatessa ottaa selkävoiton yhdestä rakkaasta harastuksesta, ohjasin omat lapseni saman harrastuksen pariin ja vedän nyt lapsille (siis muillekin kuin omille) kerran viikkossa treenejä.



Kodin ja arjen pyörittäminen tietenkin vie aikaa, mutta sitäkin voi suunnitella etukäteen. Minä esimerkiksi pyrin sunnuntaisin tekemään koko seuraavan viikon (ma-pe) ruuat mahdollisimman valmiisksi pakkaseen, jotta tarhasta/ koulusta/ töistä kotiuduttaessa aikaa jää muuhun.



Ainoa oikeastaan, mikä on tosissaan muuttunut ajasta ennen lapsia, on sellainen " ihana toimettomuus" .



Eli vaikka asia mietityttää sinua, niin tämä niin kamalaa ole :)

Sulkeutua pääni sisään lepäämään ja antaa kehon hoitaa kotitöitä. Yleensä joku lapsista kyllä huomaa sen ja riippuminen ja vaatiminen keskeyttää ihanan ajattelun... Viikonloppuisin saan kyllä nukkua puoli kahdeksaan, että ei se nyt niin kamalaa ole. Jos kuumetta on alle 39 niin ei sitä edes huomaa olevansa kipeä.

Vierailija:

Näitä juttuja lukiessa ja tuttujen juttuja kuunnellessa ei voi muuta kuin ihmetellä, miten te äidit jaksatte lapsiperheen arkea. Eikö se ole aika kamalaa, jos joku kauppareissu tai ulkona kökkiminen tuntuvat lepohetkiltä? Itselle ne ovat pakkopullaa. Ja se, ettei voi vaikkapa sairaana levätä ja nukkua vaan pitää hoitaa lapsia. Tai että viikonloppuisin ei saa nukkua, vaan taas pitää nousta.

jos lapsia haluaa on pystyttävä luopumaan omasta ajasta, harrastuksista, matkustamisesta jne ainakin osaksi. Ja opittava joustamaan, muuten ei kannata lapsia hankkia sillä elämä muuttuu totaalisesti. Meillä on kolme alle neljävuotiasta lasta. Me matkustamme, harrastamme ja syömme rauhassa sitten joskus.

Ja tuskin minä niin poikkeuksellinen olen, etten sitten minäkin hommaan sopeutuisi (vaikka olenkin kyllä kova nukkumaan...).



Sitä vaan osaa näin etukäteen kuvitella valvotut yöt ja menetetyn vapaa-ajan eikä sitä kiintymystä, mikä noihin pieniin ihmisiin sitten syntyy.

AP

meillä nyt 4-vuotias, joka on jo melko omatoiminen, nukkuu yöt hyvin, ja voimme vaikkapa lueskellä yhdessä molemmat omia lehtiämme kaikessa rauhassa (mitä en vielä pari vuotta sitten osannut kuvitellakaan!). Siinä mielessä on siis jo vähän helpottanut. Arki rullaa omalla painollaan, ja kaikki ovat tyytyväisiä.



Mutta tiedätkö, haluaisin NIIN paljon toisen lapsen, uuden vauvan, etten osaa edes kuvailla tätä tunnetta. Olisin valmis taas luopumaan matkustelusta, yöunistani, omista harrastuksista ja ajastani jos meille vielä suotaisiin se toinen pikkuinen...

Isompia lapsia vaan ihmettelee, että minne ne pienet meni kun sängyissä rötköttää isoja äijiä.

11