Kannattaako aikuiselle lapselle kertoa, että olen saanut keskenmenon 4 kk ennen kuin hän sai alkunsa

Mulle kerrottiin jo lapsena ja nimenomaan sellasena selviytymistarinana et jälkikäteen oli onni et keskenmeno tapahtui, koska muuten just mä en ois syntynyt. Oon aina tykännyt siitä tarinasta. Tosin jos se mulle nyt aikuisena kerrottais, niin olis varmaan lähinnä olankohautusjuttu.

Mun äiti kertoi, ja se oli mulle hyvin merkityksellinen asia, mm. sen takia että olen aina jotenkin "vaistonnut", että mulla on kuollut sisarus.

Vierailija kirjoitti:

No en tiedä miksi ei voisi sanoa. Mutta ei varmaan kannata sanoa sitä noin, ettei häntä olisi ilman keskenmenoa. Voit sanoa, että olit surullinen keskenmenosta, mutta onneksi sait hänet ja hän on sinulle rakkainta maailmassa.

Olen itse tytär, jonka vanhemmille useiden keskenmenojen jälkeen on kerrottu, etteivät he todennäköisesti koskaan saa lasta. Syntymäni on ollut kätilön mukaan aikamoinen ihme. Äitini on kertonut keskenmenoistaan, muttei koskaan kertoen, ettei minua olisi ilman keskenmenoja. Aika hurja näkökulma, kun aikuiseksi kasvanut lapsi on kuitenkin haluttu ja rakastettu ollut koko ikänsä. Miksi ei kertoa, kuten yllä. Se kuulostaa kauniilta.

Aivan turhaa huomiohakuisuutta kertoa. "Häntä ei olisi" hohhoijaa sentään.

Pitäiskö mun kertoa mun lapselle, että vuotta aikaisemmin, kun hän sai alkunsa tein keskeytyksen?

Että, jos olisin jatkanut raskautta häntä ei olisi? Ei pitäisi. Elämä menee juuri ni kuin on tarkoitettu

Minusta koko lanka on kummallinen. On jopa muodikasta käydä terapiassa, melko pienistäkin asioista. Kuitenkin tässä joukolla syyllistetään aloittajaa traumatisoituneeksi.

Kai lähiomaisten on hyvä tietää mahdollisista traumoista. Mieluummin kertoo nyt asiallisesti kuin että dementoituneena vanhuksena asiat nousevat pintaan. Jos aloittajalla edes on trauma, ei se välttämättä ole suuri. Hän ei vain ole katsonut aiheelliseksi kertoa asiasta aiemmin tai on kokenut sen vaikeaksi.

Jestas. Olen kertonut jo teini-ikäiselle, että sain 5 keskenmenoa.

Kuopukseni oli viiden vanha, kun sain keskenmenon. En muista kertoneeni asiasta, mutta mielikuva tapahtumasta on jäänyt ja on vielä aikuisenakin maininnut, että pikkusisarus olisi ollut mukava.

Veisin äidin hoitoon, jos rupeaisi sekoilemaan jotain "sinua ei olisi ilman sitä 38 vuotta sitten tapahtunutta keskenmenoa". Ei ole terve tapa suhtautua asiaan tuollainen. 

Vierailija kirjoitti:

Veisin äidin hoitoon, jos rupeaisi sekoilemaan jotain "sinua ei olisi ilman sitä 38 vuotta sitten tapahtunutta keskenmenoa". Ei ole terve tapa suhtautua asiaan tuollainen. 

Tuskin ap niin sekaisin on että lapselle tuon asian sanoisi. Hän nyt vaan on itse pysähtynyt miettimään että hänellä ei olisi hänelle (oletettavasti) rakasta lastaan.

Kuten jo joku sanoi, kyllä näistä hyvin usein puhutaan omille aikuisille lapsille ja nuoremmillekin lapsille, jos he elävät sitä todellisuutta. Se on vain ja ainoastaan asioiden ja tunteiden jakamista, salailu ei yleensäkään kuulu normaaliin ihmissuhteeseen.

Kannattaa kertoa. Suru on ollut sinulle aikoinaan suuri. Aikuinen lapsi ymmärtäisi sinua paremmin, kun tietäisi tuon. Kaikkea hyvää teille.