Lue keskustelun säännöt.
Ensimmäinen joulu äitini kuoleman jälkeen
Surujoulu
23.12.2022 |
Moikka...ajattelen että jos täällä olisi vaikka samanlaisia kokemuksia. Äitini kuoli syöpään viime äitienpäivänä, ja vielä hirveissä kivuissa. Olimme läheisimmät äidin kanssa ikinä, ja olen itse ainoa lapsi. Tuossa välillä meni jo paremmin, mutta nyt nämä jouluvalmistelut, ja joulu ylipäätään ahdistaa ihan hirveästi. Ihan kaikki muistuttaa äidistä. Minulla on (onneksi) ihana perhe, mies ja 6 -vuotias poika. Mutta poika oli myös superläheinen mummun kanssa, ja hän palaa mummuun todella usein, esim eilen kuusta koristellessa; ei nuo ole ne koristeet mitä mummulla oli? Millainen joulu mummulla on taivaassa? ym ym. Ihana poika, mutta olen jo tässä useaan kertaan purskahtanut ihan hysteeriseen itkuun, pelkään että pilaan kaikkien joulutunnelman :( Lääkäri on määrännyt minulle rauhoittavia, joita en koskaan juuri käytä mutta nyt on varmaan pakko. p.s. Ymmärrän kyllä että tilannetta ei todella voi verrata mihinkään oman lapsen kuolemaan tms. eli en mä sitä kuvittele, mutta lähinnä vaan että hirveä olo tämän surun kanssa kun on semmoista paniikinkohtauksen omaista. Syksyä pakenin töihin mutta nyt sitten tämä joululoma. Onko kohtalotovereita? Jakakaa kiltit <3
Kommentit (19)
Elämä on tässä ja nyt. Olen sen äidilleni velkaa, että elän. Lapseni on minun elämäni. Käydään haudalla, mutta liian isoa roolia ei poissaolevalle anneta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on tässä ja nyt. Olen sen äidilleni velkaa, että elän. Lapseni on minun elämäni. Käydään haudalla, mutta liian isoa roolia ei poissaolevalle anneta.
Niin sitä poissaolevaa voin kantaa mukana neutraalilla tavalla. Meillä on sivupöydällä äidin kuva ja sen vieressä kynttilä. Hän on läsnä, mutta ei pääroolissa.
Istahda hetkeksi, kuuntele tuo kappale, pyyhi kyyneleesi ja jatka elämääsi.
Vaikka suru tuntuu nyt lohduttomalta se muuttaa ajan kanssa muotoaan. Olen myös menettänyt vanhempani syövälle. Kulunut fraasi, mutta jaksamista sinulle toivotan.
Minulta kuoli isä kuusi vuotta sitten enkä vieläkään voi ajatella häntä itkemättä. Suru ottaa aikansa ja sen pitäisi antaa vaan tulla. Voisitko kokeilla niin, että sovit itsesi kanssa, että itket joulun aikaan vain tunnin päivässä ja pyhität sen ajan äitisi ajattelulle ja kaipaamiselle? Sen jälkeen käyt suihkussa, peset kasvot kylmällä vedellä ja tartut taas omaan elämääsi, kumppaniisi ja lapseesi kiinni? Ja jos itku meinaa tulla, sanot itsellesi, että huomenna sitten seuraavan kerran. Itse tein kutakuinkin näin ja se toimi minulla, rauhotuin kun tiesin, että saan itkeä ja että myös huomenna saan itkeä, pikkuhiljaa jokapäiväinen itkeminen ja tuskaisuus ja ahdistus helpotti ja vaihtui kaipuuseen, jota koen edelleen. Jouluna toki erityisen paljon, mutta nyt elämä ja omat lapset jo kantavat.
Otan osaa suruusi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäiset pyhät on pahimpia, suru ottaa oman tilansa vaikka miten pyristelisi vastaan. Ensi joulu on jo helpompi. Aika parantaa, vaikka sitä nyt tässä hetkessä onkin vaikea uskoa.
Voimia.
Kiitos vastauksista. Onneksi tosiaan itsellä on tuo poika. En tarkoita että kaikilla tarvitsee lapsia olla, mutta muulla tosiaan auttaa se että juuri lasten (ja eläinten, jonkun kivan tekemisen, mitä kenelläkin) kanssa pystyn elämään hetkessä ja iloitsemaankin. Mutta sitten tää kuuluisa "oma aika", sitten ne kelat rupeaa pyörimään.
Ehkä pelkään turhaankin sitä että itken, että poika menisi siitä jotenkin rikki. Eilen kun kävi näin että romahdin ja menin makkariin itkemään niin poika tuli perässä ja sanoi, äiti, tässä sulle pipari, syö se :D
Mä kyllä sanoitin hänelle, että ei hätää, äitiä vaan itkettää kun äidillä ikävä mummua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiset pyhät on pahimpia, suru ottaa oman tilansa vaikka miten pyristelisi vastaan. Ensi joulu on jo helpompi. Aika parantaa, vaikka sitä nyt tässä hetkessä onkin vaikea uskoa.
Voimia.
Mä Komppaan. Sen ensimmäisen vuoden juhlat ja pyhät ovat vaikeita, mutta niistä selviää. Seuraava vuosi on jo helpompi.
Omat vanhempani ja isovanhempani ovat kaikki kuolleet tässä 10v sisällä ja voin kyllä sanoa, että joulu on tosi haikea itselleni. Se on jotenkin menettänyt merkityksensä. Yritän vain selvitä niistä päivistä. Voimia sulle.
Minulta on kuollut lapsi, ja suruni on ja pysyy vuodesta toiseen. Aika ei ole parantanut suruani eikä saanut sen muotoa muuttumaan. Ei saa luvata surevalle että suru joskus helpottaa. Ei ole olemassa suruaikaa. Kaikki aika on suruaikaa. Surevalle ei myöskään kannata rutiininomaisesti toivottaa voimia ja vaatia että sureva itse jostakin niitä voimia taikoisi. Sureva saa olla heikko.
Mitä enemmän surua välttelee ja pakenee, sitä kovempaa se iskee takaisin. On siis antauduttava surulle ehdoitta. Silloin suru antaa tilaa joulullekin. Suru ei ole vihollinen. Suru on ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä vielä 10. Lisään edelliseen että on kiertoilmaus puhua ikävästä ja kaipuusta silloin kun tarkoittaa surua. Suru ei ole prosessi. Suru on olemisen tila. Kun lapseni kuoli, jouduin kohtaamaan sen oudon tilanteen jossa isoäiti arveli ettei hänen surunsa ole yhtä suuri ja oikeutettu kuin äidin suru. Suru ei ole kilpailu. En voinut häntä lohduttaa eikä hän voinut lohduttaa minua. Hän valittaa ettei hänen surunsa hellitä, mutta olen sanonut hänelle ettei sen tarvitsekaan hellittää. Hänellä on oma surunsa ja minulla oma suruni. Jokaisen suru on oma, eikä sitä voi delegoida toiselle.
On siis surtava. Ja se on okei. Suru ei ole sairaus. Vain suremattomuus sairastuttaa.
Numerolle kymmenen...juuri tätä tarkoitin aloituksella, en voi edes kuvitella miten raskasta on menettää oma lapsi :( Oman vanhemman menetys, vaikkakin aika kamalalla tavalla...mutta hän oli jo 70 -vuotias....on se eri asia tottakai.
Oletko nro 10 saanut apua esim vertaistukiryhmistä? Hengellisistä asioista? Oon niin samaa mieltä tuosta, että nämä hyvää tarkoittavat toivotukset eivät välttämättä tunnu surevasta kovinkaan hyviltä. Itse olen saanut kyllä niin älyttömiä kommentteja, että ei tiedä, itseäkö vai nauraa...tyyliin: "no mut hei, eiks äitis ollut aika pitkään jo sairas?", ja "eiks se ollut vähän niinkuin odotettavissa?" ja tää viimeisin "sä taisit olla ainoa lapsi, et sä perit hänet kuitenkin?". Niin että mitähän V**tua!! Ja tää klassinen "mut hei, hautajaisten jälkeen helpottaa!!".
Empatia ei ole kansakuntamme vahvin laji. Mutta nro 10, jos voin antaa sulle ison halauksen. Sanoja ei tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen takia on pakko yrittää jaksaa. Tiedän kuinka vaikeaa se on. Rauhaisaa joulunaikaa, toivottavasti löydätte myös ilon hetkiä.
Anna surun tulla. Hyvältä neuvolta kuulosti yrittää surra hetki täysillä. Lähetä vaikka mies ja poika ulkoilemaan.
Edellinen sanoi, ettei suru muuta muotoaan. Olen pahoillani, jos näin ei ole käynyt. Yleensä se on totta. Alussahan suru on sitä, että edesmennyt on mielessä joka hetki, joka päivä ja aamulla ensimmäiseksi herätessä. Vuosien myötä se laantuu.
Minusta kuulostaa siltä että aloittaja ja poikansa ovat hyvällä tiellä surun kanssa. Tsemppiä ja hyvää joulua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli tänä vuonna äkilliseen sairaskohtaukseen. Jokainen juhla muistuttaa siitä ettei nyt häntä ole. Meillä tehdään joulu kuten ennenkin. Opetellaan tekemään ne joulujutut mitkä ennen olisi isäni tehnyt. Käydään haudalla. Ajattelin niin, että sieltä se isä pilvenreunalta katsoo tyytyväisenä. Jatkavat elämää ja tekevät yhteisiä tärkeitä asioita. Kannustaa kyllä osaatte ja opitte. Saatte ne perinteet haltuun. Jos tulee itku, niin tulee. Ikävää se vain on ja iloa niistä läheisistä jotka on jäljellä. Lapsille sanon myös tuon, jos kyyneleet tulevat. Ikävää ja iloa molempia on kyyneleet.
Minulle tosi rakas ja läheinen äiti kuoli vuosia sitten kun minulla oli 4 vuotias pieni poika. Oli se raskasta, ei käy kiistäminen. Eka puoli vuotta oli pahin, ehkä puolitoista vuotta se kaikkein synkin aika. Suru helpotti vähitellen ja muuttui mustasta surusta valkoiseksi eli vähän kevyemmäksi, kiitolliseksi suruksi
Kävin sururyhmässä, puhuminen ja vertaistuki auttoi.
Äitisi haluaisi että pieni poikasi on onnellinen ja että sinäkln löydät ilon taas uudelleen.
Minä sain sittemmin myös tyttären ja olen elänyt onnellista elämää. Niinkuin rakas äiti olisi halunnut.
Kyllä surra saa ja pitää. Tuntuu kuin suru pitäisi jotenkin piilottaa. Ei elämä ole sitä että vaan kaikki reippaana painaa eteenpäin. Meitä on erilaisia, ei ole yhtä oikeaa tapaa surra. Sinulle toivon että suru ajan myötä helpottaa.
Voi sinua. :( Tuossa jo neuvottiinkin, että anna surun tulla. Ei se suru suremalla lopu, mutta toisaalta se, että turhaan jännittää ja stressaa toisten joulutunnelman "pilaamista" vain pahentaa asiaa. Joulu on perhejuhla täynnä yhteisiä traditioita ja muistoja ja siten hyvää perhekeskeistä aikaa muistella ja surra mummoa perheen kanssa ja siinä sivussa työstää myös omaa suruasi. Ehkäpä voisitte myös luoda jonkun ihan uuden "mummuttoman" ikioman oman perheenne joulutraditionne surulle harhautuksena eli sellaisen, mikä ei muistuta äidistäsi vaan on jotakin "iloista ja hauskaa".
Kiitos ystävät kokemuksista. Ja tuosta juuri, että yritän muistaa kysyä itseltäni, mitä äiti olisi halunnut. Niin kyllä hän olisi halunnut mulle niitä ilon hetkiä ja mukavan joulun pojan kanssa, tiedän sen. Suruun liittyvät tunteet ovat aika raskaita, ja kun niistä ei oikein puhuta, niin itselle surun lisäksi varsinkin jossittelut ja itsesyytökset ovat tulleet tutuksi. Siltikin vaikka järjellä tiedän että sen olen tehnyt mitä olen jaksanut ja pystynyt. Eihän kenenkään sairastuminen ole läheisen vika.
Jos jollakulla teistä tuntuu tosi rankalta nyt jouluna myös tai muuten vaan, laitan meilini misscottoncandy9@gmail.com
Kiitos että olette. Hyvää Joulua.
Ymmärrän kaipuusi. Isäni kuoli viisi vuotta sitten ja etenkin näin jouluna kaipuu on kova. Lapsenikin vaikka on jo aikuinen muistelee paappaa kaiholla. Voimia sinulle ja hyvää joulua.