Te kenellä on aikuisuudessa psyykkisesti läheiset, turvalliset ja avoimet välit lapsuudenperheeseen
Miltä se tuntuu? tai mitä teette/puhutte yhdessä? voitteko vanhemmillenne puhua elämän vaikeista asioista ja saada tukea? Kiinnostaisi kuulla.
Kommentit (14)
Tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Siltä ettei ole yksin tässä maailmassa, ja aina voi kysyä toista mielipidettä tai neuvoa joltakin luotettavalta. Teemme ja puhumme ihan kaikenlaista yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Saan tukea, mutta en halua heille puhua. Äitini on niin empaattinen, että minua rasittaa. En kaipaa kuulla voivottelua, kun minulla on rankkaa.
Enkä halua puhua, koska he ovat eri aikakauden ja kulttuurin ihmisiä. Sukupolvien välinen kuilu on aina olemassa.
Puhumme milloin mistäkin.
eli onkohan sulla otsikon psyykkisesti läheiset välit? en siis tiedä
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Siltä ettei ole yksin tässä maailmassa, ja aina voi kysyä toista mielipidettä tai neuvoa joltakin luotettavalta. Teemme ja puhumme ihan kaikenlaista yhdessä.
kiitos kun kerroit!
t.ap
On turvalliset ja avoimet välit, mutta kun vanhemmat lähestyy jo 80 ikävuotta, niin en heitä kyllä omilla murheillani rasita. Ajattelen, että tässä vaiheessa se menee jo niin päin, että heidän kuuluu saada tukea minulta, eikä enää minun heiltä. Äiti varsinkin on eläkkeellä ollessaan tullut sellaiseksi, että helposti jää murehtiaan toisten asioita ihan liikaa, joten parempi olla kertomatta niistä ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saan tukea, mutta en halua heille puhua. Äitini on niin empaattinen, että minua rasittaa. En kaipaa kuulla voivottelua, kun minulla on rankkaa.
Enkä halua puhua, koska he ovat eri aikakauden ja kulttuurin ihmisiä. Sukupolvien välinen kuilu on aina olemassa.
Puhumme milloin mistäkin.
eli onkohan sulla otsikon psyykkisesti läheiset välit? en siis tiedä
On minulla. Tai ainakaan minulla ei ole paremmasta kokemusta.
Kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, juuri vanhempieni ansiosta selvisin. He hoitivat lapsia, kävivät kanssani asuntonäyttelyssä, auttoivat muutossa jne,
Äitini puhuu minulle kaikkea, ja kuuntelen sujuvasti. Itse Olen ns private person.
Tiedän, että jos on hätä niin kotiin voi aina mennä ja tiukassa paikassa vanhempiin voi turvata. Tämä on suurin lahja, minkä voi vanhemmiltaan saada. On olemassa ihminen, joka on puolellasi ilman takaa-ajatuksia.
Yleensä yhdessäolo arkista, tavallista kanssakäymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saan tukea, mutta en halua heille puhua. Äitini on niin empaattinen, että minua rasittaa. En kaipaa kuulla voivottelua, kun minulla on rankkaa.
Enkä halua puhua, koska he ovat eri aikakauden ja kulttuurin ihmisiä. Sukupolvien välinen kuilu on aina olemassa.
Puhumme milloin mistäkin.
eli onkohan sulla otsikon psyykkisesti läheiset välit? en siis tiedä
On minulla. Tai ainakaan minulla ei ole paremmasta kokemusta.
Kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen, juuri vanhempieni ansiosta selvisin. He hoitivat lapsia, kävivät kanssani asuntonäyttelyssä, auttoivat muutossa jne,
Äitini puhuu minulle kaikkea, ja kuuntelen sujuvasti. Itse Olen ns private person.
Jatkan: vanhempani ovat 80+. Eli olen samaa mieltä kuin 6.
On lämpimät ja läheiset välit. Olemme viime vuosina yhä enemmän oppineet puhumaan tunteistammekin, mikä ei ollut aiemmin tapana. Mutta kun on elämö heitellyt ja kriisejä tullut, on suhde muuttunut avoimemmaksi ja tukea on puolin ja toisin kun välillä vaikeeta.
Tarkoittaako psyykkinen läheisyys sitä, että kerrotaan ihan kaikki murheet? Miehen 2-4 vuotta nuoremmat sisarukset kippasivat kaiken äitinsä niskaan, joka edelleen valitti asiat vanhimmalle lapselleen eli miehelleni. Tämä erkautti kyllä tehokkaasti välit lapsuuden kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Tarkoittaako psyykkinen läheisyys sitä, että kerrotaan ihan kaikki murheet? Miehen 2-4 vuotta nuoremmat sisarukset kippasivat kaiken äitinsä niskaan, joka edelleen valitti asiat vanhimmalle lapselleen eli miehelleni. Tämä erkautti kyllä tehokkaasti välit lapsuuden kotiin.
Tämä nyt liittyy parisuhteisiin, mutta voiko soveltaa? https://www.iltalehti.fi/elamanvoima/a/201706162200213308
Gunther tekee eron tunnetason ja psyykkisen läheisyyden välille. Ensimmäisellä hän tarkoittaa sitä, että henkilö kokee kumppaninsa ymmärtävän hänen tunteitaan.
Jälkimmäinen taas rakentuu ajan kanssa, kun pari pääsee perille toistensa toiveista, tunteista ja tavoitteista. Tätä läheisyyden osa-aluetta arvostava henkilö nauttii siis siitä, että hän kokee rakkaansa tuntevan hänet kauttaaltaan.
Kuuluuko edes vanhempien tuntea lapsensa kauttaaltaan ja toisinpäin?
Kyllä on. Vanhempani ajattelevat aina lastensa parasta ja auttavat sen minkä pystyvät, ovat jo yli 70v. Myös me lapset (kaikki 40+) autamme vanhempiamme aona kun tarvetta on ja sen minkä voimme. Soitan heille viikottain (asumme 250km päässä) ja puhumme milloin mistäkin, arkisista asioista.
Äidin kanssa on aina ollut pientä kähinää, koska minulla on myös sairaita sisaruksia, jotka usein ovat saaneet ylivallan ja näistä asioista joskus riideltiin katkerasti. Äiti ajatteli, että minun ns. terveenä olisi aina pitänyt olla parempi, ystävällisempi ja sietävämpi kuin muut sisarukset.
Isälläni on ollut nyt vanhana aivoverenvuoto. Isä on aina ollut, nyt tuon jälkeen vielä enemmän, rakastava. Hänen kanssaan ei ole ollut ongelmia, koska on pysytellyt niistä poissakin.
En aio koskaan enää ottaa yhteen mistään asiasta vanhempieni kanssa ja olen oikeasti saanut paljon rakkautta. Hyvät on välit.
Saan tukea, mutta en halua heille puhua. Äitini on niin empaattinen, että minua rasittaa. En kaipaa kuulla voivottelua, kun minulla on rankkaa.
Enkä halua puhua, koska he ovat eri aikakauden ja kulttuurin ihmisiä. Sukupolvien välinen kuilu on aina olemassa.
Puhumme milloin mistäkin.