Omaishoitajat miten jaksatte ja minkälaisen korvauksen saatte

Mies on omaishoitajani. Käy myös töissä säännöllisesti. Sillä aikaa meillä on täällä avustaja töissä. Tuki on noin 300e./kk ja siitä verot.

Riippuu hoidon vaativuudesta. Alin korvaus on noin 400 €, itse sain korotettua, eli noin 750 € kuussa.

Raskasta se on.

Suurinosa omaishoitajista käy palkkatyössä ja omaishoidonpalkkio tulee sivutuloina.

Ketju on vanha, mutta vastaan kuitenkin. Jospa tämä auttaisi muita samassa ahdingossa tunnistamaan oman jaksamisen ja sen elvyttämisen.

Yli vuosi omaishoitoa takana, elämäni raskain vuosi muidenkin ongelmien myötä. Hoidettava on läheinen, sairastaa Alzheimeria ja on nyt viime maaliskuusta asti näyttänyt melkein joka päivä kiukkunsa ja raivonsa. Mikään ei kelpaa, kaikki on paskaa, jokainen juonittelee ja varastaa. Osansa tästä on saanut myös aikuinen poikani, joka ei halua enää käydä katsomassa tätä, sillä käytös on häntäkin kohtaan yhtä aggressiivista. En ole häntä myöskään pakottanut, aikuinen kun on ja hänellä omakin elämä. Liikuntakyky hoidettavalta mennyt, ainoastaan rollaattorilla liikkuminen onnistuu ja kaatumisia on tullut yhden vuoden aikana kolme kertaa, keuhkokuume kerran. 

Viimeiset neljä kuukautta olleet täyttä helvettiä raivokohtausten vuoksi, jolloin paiskoo tavaroita ja väittää että häntä kielletään syömästä, kuulemma täytyy ''varastaa ruokaa''. Hoidettavalla myös diabetes, jolloin se tuo oman haasteensa kaiken tämän lisäksi. Olen ollut äärettömän stressaantunut, itkuinen ja toivonut että tämä loppuisi pian, kun hoitopaikkaakin on haettu. Soittelee pitkin sukulaisia ja läheisiä, erityisesti pojalleni ja syyttää hylkäämisestä. Poika auttoi paljon hoidettavan kanssa minua, ilman että vaadin, mutta nyt ei sitä uskalla enää tehdä haukkujen vuoksi. Nyt saimme hoitopaikan laitoksesta hoidettavalle ja olen ottanut huomattavasti etäisyyttä hänestä, kuten myös poikani. Pitäisikö kokea huonoa omatuntoa vai teenkö oikein asettaessani itseni ja lapseni etusijalle tämän rankan vuoden jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Ketju on vanha, mutta vastaan kuitenkin. Jospa tämä auttaisi muita samassa ahdingossa tunnistamaan oman jaksamisen ja sen elvyttämisen.

Yli vuosi omaishoitoa takana, elämäni raskain vuosi muidenkin ongelmien myötä. Hoidettava on läheinen, sairastaa Alzheimeria ja on nyt viime maaliskuusta asti näyttänyt melkein joka päivä kiukkunsa ja raivonsa. Mikään ei kelpaa, kaikki on paskaa, jokainen juonittelee ja varastaa. Osansa tästä on saanut myös aikuinen poikani, joka ei halua enää käydä katsomassa tätä, sillä käytös on häntäkin kohtaan yhtä aggressiivista. En ole häntä myöskään pakottanut, aikuinen kun on ja hänellä omakin elämä. Liikuntakyky hoidettavalta mennyt, ainoastaan rollaattorilla liikkuminen onnistuu ja kaatumisia on tullut yhden vuoden aikana kolme kertaa, keuhkokuume kerran. 

Viimeiset neljä kuukautta olleet täyttä helvettiä raivokohtausten vuoksi, jolloin paiskoo tavaroita ja väittää että häntä kielletään syömästä, kuulemma täytyy ''varastaa ruokaa''. Hoidettavalla myös diabetes, jolloin se tuo oman haasteensa kaiken tämän lisäksi. Olen ollut äärettömän stressaantunut, itkuinen ja toivonut että tämä loppuisi pian, kun hoitopaikkaakin on haettu. Soittelee pitkin sukulaisia ja läheisiä, erityisesti pojalleni ja syyttää hylkäämisestä. Poika auttoi paljon hoidettavan kanssa minua, ilman että vaadin, mutta nyt ei sitä uskalla enää tehdä haukkujen vuoksi. Nyt saimme hoitopaikan laitoksesta hoidettavalle ja olen ottanut huomattavasti etäisyyttä hänestä, kuten myös poikani. Pitäisikö kokea huonoa omatuntoa vai teenkö oikein asettaessani itseni ja lapseni etusijalle tämän rankan vuoden jälkeen?

Oleyt tehnyt voitavasi ja enemmänkin - sinulla on täysi oikeus asettaa itsesi ja lapsesi nyt etusijalle. Hienoa jos omaishoidettavasi on saanut hoitopaikan. Se kannattaa ehdottomasti ottaa vastaan.

Kiitos, tämän halusinkin kuulla. Omat sukulaiseni ovat hyökänneet meitä vastaan, kun emme ole käyneet katsomassa häntä laitokseen menemisen jälkeen. Puheluihin olen vastannut, mutta pääasiassa marttyyriksi tekeytymistä ja haukkumista olen saanut kuulla. Tuntuu että en uskalla edes toimia, kuten itse parhaaksi näen, kun sukulaiset tuntuvat päättävän senkin meidän puolesta. Nämä ihmiset eivät ole nähneet millainen hoidettava on ollut, kun asuvat niin kaukana, heitä kohtaan on nähdessä kuin äiti aurinkoinen. Moni minulle tuttavapiirissä on sanonut etten tee mitään väärää kun olen etäisyyttä ottanut, mutta toiselta puolelta kuulen taas olevani maailman paskin tytär. 

Älä ollenkaan syytä itseäsi ja anna muittenkin syytösten mennä ohi.

Mahtavaa kun hoidettavasi pääsi laitokseen, sinä olet osasi tehnyt. Nyt lepäät ja kokoat voimiasi, ehkä

joku päivä jaksat jo käydä tapaamassa häntä. Ja jos et niin sekin sinulle sallittakoon, käykööt nuo

arvostelijat.