Jos oma kumppani ei tykkää lenkkeilystä eikä suostu lähtemään lenkille, niin

Miksi oman sukupuolen kanssa lenkkeily ei kiinnosta? Onhan siinä silloin selvästi jotakin sukupuolittunutta viritystä ilmassa, jos erityisesti vastakkaista hakee. Ehkä ei tunteita tai romantiikkaa, vaan mitä?

Vierailija kirjoitti:

Miksi oman sukupuolen kanssa lenkkeily ei kiinnosta? Onhan siinä silloin selvästi jotakin sukupuolittunutta viritystä ilmassa, jos erityisesti vastakkaista hakee. Ehkä ei tunteita tai romantiikkaa, vaan mitä?

Oho, kirjoitin vahingossa lenkkeily. Tarkoitin seksiä tietenkin. Ei kai tuo lenkkeilyseuran puute mikään eron tai mustasukkaisuuden syy voi olla.

Jos on parisuhteessa, niin kyllä lenkkeily on keskeinen osa yhdessäoloa. Sohvalla voi makoilla kavereidenkin kanssa, mutta lenkkeily tekee parisuhteesta erityisen.

Kummankin lenkkeilymieltymykset kannattaa selvittää jo suhteen alkumetreillä: jos toinen haluaa lenkkeillä joka päivä ja toinen kerran kuukaudessa, aiheuttaa se helposti eripuraa ja kitkaa suhteeseen. Puhumattakaan siitä, että toinen haluaisi rauhallista kävelyä kaupunkiympäristössä ja toinen korkeasykkeistä polkujuoksua metsän keskellä.

Jos pitkän yhteisen lenkkeilyhistorian omaavan parin toinen osapuoli alkaa skipata yhteisiä lenkkejä, kannattaa nostaa kissa pöydälle, laittaa koira hihnaan ja jutella asia selväksi vaikka kävelylenkin lomassa. Vaihtoehtoisesti kissan voi laskea myös ulos.

Meillä on miehen kanssa molemmilla vastakkaisen sukupuolen lenkkikaverit. Ihan ok, on löytynyt töistä ja harrastuksista. Ei olla kyllä vasiten haettu vastakkaista. Kyllä siinä saattaa joskus vähän vetovoimaakin olla ilmassa, mutta me käännetään se voimavaraksi omassa sängyssä. Pitkä suhde meillä, 20 v yhdessä niin ehkä mustasukkaisuus vähän karissut.

Voiko sun miehesi myös kuntoilla vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on miehen kanssa molemmilla vastakkaisen sukupuolen lenkkikaverit. Ihan ok, on löytynyt töistä ja harrastuksista. Ei olla kyllä vasiten haettu vastakkaista. Kyllä siinä saattaa joskus vähän vetovoimaakin olla ilmassa, mutta me käännetään se voimavaraksi omassa sängyssä. Pitkä suhde meillä, 20 v yhdessä niin ehkä mustasukkaisuus vähän karissut.

Ihkua. Molemmat kuvittelee panevansa lenkkibestiksensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Voiko sun miehesi myös kuntoilla vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa?

En hyväksyisi sitä että puoliso lenkkeilee toisen kanssa. Onhan se aivan eri asia jos ei halua oman kumppanin kanssa lenkkeillä, mutta muuten lenkkeily kiinnostaa. Itsekin lenkkeilisin mieluummin oman puolison kanssa ja silloin kun yhteisiä lenkkejä vielä oli niin molemmat niistä tykkäsivät. 

Jos en itse enää lenkkeilisi, niin toivon että olisin kyllin avomielinen ymmärtämään puolison lenkkeilyhalut.

Täällä tietenkin ehdotetaan eroamista, mutta jos suhde on muuten hyvä, niin eikö ole parempi käydä kerran tai kaksi viikossa tunnin lenkillä ja nauttia niistä asioista, jotka vielä toimivat? Ja käy tietenkin suihkussa lenkin jälkeen eikä kehuskele lenkkikumppania.

Jos ihan vaniljalenkkeilee suojatusti ilman nykäyksiä, niin se on ok, mutta jos tekee kovia ja pitkiä vetoja paljaaltaan laukeamispisteeseen, niin sitten eri asia.

Täytyy myöntää, että monesti on mielessä

käynyt, kun toistuvasti puoliso kieltäytyy.

Ei nyt mikään äijäjumppa kiinnosta. Olispa

joku pirteä mimmi !

Vierailija kirjoitti:

Miksi oman sukupuolen kanssa lenkkeily ei kiinnosta? Onhan siinä silloin selvästi jotakin sukupuolittunutta viritystä ilmassa, jos erityisesti vastakkaista hakee. Ehkä ei tunteita tai romantiikkaa, vaan mitä?

Nykyään saman sukupuolen kanssa lenkkeily on ihan ok. Jotkut jopa lenkkeilee sekä oman, että vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta olkoon se jokaisen oma asia. Jos ei vaikka tuntisi mitään vetoa koko lenkkeilyyn, sekin on ok.

Minä onnekseni löysin täydellisen lenkkikumppanin jo nuorena. Meidän yhteinen juttumme on hiihtäminen. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimoni, ihastui pitkiin sauvoihini ja minä hänen siroihin monoihinsa. Välillä vaimo valittaa, että sauvat ovat liian pitkät, minkä takia minun on pitänyt opetella varovaiseksi: aluksi hiihdellään hissun kissun vuorohiihtoa ja vasta vaimoni lämmettyä riittävästi siirrytään tasatyöntöön.

Ikinä en ole hiihtolenkistä kieltäytynyt, jos vaimoni on pyytänyt. Jossakin vaiheessa elämää hän ei enää innostunut hiihtämään lähdöstä. Nostin kissan pöydälle ja sanoin, että tällainen ei vetele. Hän koki painostavaksi sen, kun nostin sauvani nojailemaan eteisen nurkkaan. Sanoin, että niin teen jatkossakin, mutta se ei tarkoita, että hänen olisi pakko suostua lenkille. Jätin aloitteen hänelle, ja niinpä yhteiset hiihtelyt alkoivat taas kiinnostaa.

Olen pitänyt kunnia-asiana, että vaimoni saa kunnon hien ja endorfiiniryöpyn joka kerta hiihtäessämme. Niinpä lämmittelen hänen mononsa, laitan luistovoidetta ja varmistan kaikin tavoin, että hän pääsee vauhtiin. Sen jälkeen se onkin yhtä sielujen sinfoniaa ja ilotulitusta, kun lykimme yhdessä menemään. Tällä tavoin olen saanut hänet koukuttumaan hiihtolenkkeihimme ja pysymään kanssani vuosikymmeniä.

Vaimoni on valehtelematta saanut tuhansia endorfiiniryöppyjä hiihtolenkeillämme. Joskus kun hänen mononsa on oikein syönnillään, se suorastaan ahmii sormiani sisäänsä. Ja viimeisen nousun loppurutistuksessa mono oikein sykkii ja vaimoni huohottaa kuin viimeistä päivää.

Minun mielestäni se ei ole mies eikä mikään, joka ei saa vaimoaan haluamaan yhteiselle hiihtolenkille. Silloin pitää katsoa peiliin. Meilläkin on ikää jo yli 60 vuotta, ja monta kertaa viikossa vaimo haluaa hiihdellä kanssani. Koskaan ei ole tarvinnut yksikseen hiihdellä tai hiihtoa televisiosta katsella.

Muut miehet, ottakaa oppia!

Hiihtoniilo kirjoitti:

Minä onnekseni löysin täydellisen lenkkikumppanin jo nuorena. Meidän yhteinen juttumme on hiihtäminen. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimoni, ihastui pitkiin sauvoihini ja minä hänen siroihin monoihinsa. Välillä vaimo valittaa, että sauvat ovat liian pitkät, minkä takia minun on pitänyt opetella varovaiseksi: aluksi hiihdellään hissun kissun vuorohiihtoa ja vasta vaimoni lämmettyä riittävästi siirrytään tasatyöntöön.

Ikinä en ole hiihtolenkistä kieltäytynyt, jos vaimoni on pyytänyt. Jossakin vaiheessa elämää hän ei enää innostunut hiihtämään lähdöstä. Nostin kissan pöydälle ja sanoin, että tällainen ei vetele. Hän koki painostavaksi sen, kun nostin sauvani nojailemaan eteisen nurkkaan. Sanoin, että niin teen jatkossakin, mutta se ei tarkoita, että hänen olisi pakko suostua lenkille. Jätin aloitteen hänelle, ja niinpä yhteiset hiihtelyt alkoivat taas kiinnostaa.

Olen pitänyt kunnia-asiana, että vaimoni saa kunnon hien ja endorfiiniryöpyn joka kerta hiihtäessämme. Niinpä lämmittelen hänen mononsa, laitan luistovoidetta ja varmistan kaikin tavoin, että hän pääsee vauhtiin. Sen jälkeen se onkin yhtä sielujen sinfoniaa ja ilotulitusta, kun lykimme yhdessä menemään. Tällä tavoin olen saanut hänet koukuttumaan hiihtolenkkeihimme ja pysymään kanssani vuosikymmeniä.

Vaimoni on valehtelematta saanut tuhansia endorfiiniryöppyjä hiihtolenkeillämme. Joskus kun hänen mononsa on oikein syönnillään, se suorastaan ahmii sormiani sisäänsä. Ja viimeisen nousun loppurutistuksessa mono oikein sykkii ja vaimoni huohottaa kuin viimeistä päivää.

Minun mielestäni se ei ole mies eikä mikään, joka ei saa vaimoaan haluamaan yhteiselle hiihtolenkille. Silloin pitää katsoa peiliin. Meilläkin on ikää jo yli 60 vuotta, ja monta kertaa viikossa vaimo haluaa hiihdellä kanssani. Koskaan ei ole tarvinnut yksikseen hiihdellä tai hiihtoa televisiosta katsella.

Muut miehet, ottakaa oppia!

Oletko varma että olet hiihto-Niilo etkä hiihto-Pate 😄

Vierailija kirjoitti:

Hiihtoniilo kirjoitti:

Minä onnekseni löysin täydellisen lenkkikumppanin jo nuorena. Meidän yhteinen juttumme on hiihtäminen. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimoni, ihastui pitkiin sauvoihini ja minä hänen siroihin monoihinsa. Välillä vaimo valittaa, että sauvat ovat liian pitkät, minkä takia minun on pitänyt opetella varovaiseksi: aluksi hiihdellään hissun kissun vuorohiihtoa ja vasta vaimoni lämmettyä riittävästi siirrytään tasatyöntöön.

Ikinä en ole hiihtolenkistä kieltäytynyt, jos vaimoni on pyytänyt. Jossakin vaiheessa elämää hän ei enää innostunut hiihtämään lähdöstä. Nostin kissan pöydälle ja sanoin, että tällainen ei vetele. Hän koki painostavaksi sen, kun nostin sauvani nojailemaan eteisen nurkkaan. Sanoin, että niin teen jatkossakin, mutta se ei tarkoita, että hänen olisi pakko suostua lenkille. Jätin aloitteen hänelle, ja niinpä yhteiset hiihtelyt alkoivat taas kiinnostaa.

Olen pitänyt kunnia-asiana, että vaimoni saa kunnon hien ja endorfiiniryöpyn joka kerta hiihtäessämme. Niinpä lämmittelen hänen mononsa, laitan luistovoidetta ja varmistan kaikin tavoin, että hän pääsee vauhtiin. Sen jälkeen se onkin yhtä sielujen sinfoniaa ja ilotulitusta, kun lykimme yhdessä menemään. Tällä tavoin olen saanut hänet koukuttumaan hiihtolenkkeihimme ja pysymään kanssani vuosikymmeniä.

Vaimoni on valehtelematta saanut tuhansia endorfiiniryöppyjä hiihtolenkeillämme. Joskus kun hänen mononsa on oikein syönnillään, se suorastaan ahmii sormiani sisäänsä. Ja viimeisen nousun loppurutistuksessa mono oikein sykkii ja vaimoni huohottaa kuin viimeistä päivää.

Minun mielestäni se ei ole mies eikä mikään, joka ei saa vaimoaan haluamaan yhteiselle hiihtolenkille. Silloin pitää katsoa peiliin. Meilläkin on ikää jo yli 60 vuotta, ja monta kertaa viikossa vaimo haluaa hiihdellä kanssani. Koskaan ei ole tarvinnut yksikseen hiihdellä tai hiihtoa televisiosta katsella.

Muut miehet, ottakaa oppia!

Oletko varma että olet hiihto-Niilo etkä hiihto-Pate 😄

Mutta nykyään hiihtolenkit on jotenkin surkeita. Sauvat ei enää sovi monoihin eikä mankelipillu pääse enää maaliin niin kuin ennen.

Ota sinä mallia meistä, joilla se hiihto sujuu vielä maaliin saakka. Me hiihdellään ja sä muistelet. Se onkin vanhuksien hommaa.

Hiihtoniilo kirjoitti:

Minä onnekseni löysin täydellisen lenkkikumppanin jo nuorena. Meidän yhteinen juttumme on hiihtäminen. Silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimoni, ihastui pitkiin sauvoihini ja minä hänen siroihin monoihinsa. Välillä vaimo valittaa, että sauvat ovat liian pitkät, minkä takia minun on pitänyt opetella varovaiseksi: aluksi hiihdellään hissun kissun vuorohiihtoa ja vasta vaimoni lämmettyä riittävästi siirrytään tasatyöntöön.

Ikinä en ole hiihtolenkistä kieltäytynyt, jos vaimoni on pyytänyt. Jossakin vaiheessa elämää hän ei enää innostunut hiihtämään lähdöstä. Nostin kissan pöydälle ja sanoin, että tällainen ei vetele. Hän koki painostavaksi sen, kun nostin sauvani nojailemaan eteisen nurkkaan. Sanoin, että niin teen jatkossakin, mutta se ei tarkoita, että hänen olisi pakko suostua lenkille. Jätin aloitteen hänelle, ja niinpä yhteiset hiihtelyt alkoivat taas kiinnostaa.

Olen pitänyt kunnia-asiana, että vaimoni saa kunnon hien ja endorfiiniryöpyn joka kerta hiihtäessämme. Niinpä lämmittelen hänen mononsa, laitan luistovoidetta ja varmistan kaikin tavoin, että hän pääsee vauhtiin. Sen jälkeen se onkin yhtä sielujen sinfoniaa ja ilotulitusta, kun lykimme yhdessä menemään. Tällä tavoin olen saanut hänet koukuttumaan hiihtolenkkeihimme ja pysymään kanssani vuosikymmeniä.

Vaimoni on valehtelematta saanut tuhansia endorfiiniryöppyjä hiihtolenkeillämme. Joskus kun hänen mononsa on oikein syönnillään, se suorastaan ahmii sormiani sisäänsä. Ja viimeisen nousun loppurutistuksessa mono oikein sykkii ja vaimoni huohottaa kuin viimeistä päivää.

Minun mielestäni se ei ole mies eikä mikään, joka ei saa vaimoaan haluamaan yhteiselle hiihtolenkille. Silloin pitää katsoa peiliin. Meilläkin on ikää jo yli 60 vuotta, ja monta kertaa viikossa vaimo haluaa hiihdellä kanssani. Koskaan ei ole tarvinnut yksikseen hiihdellä tai hiihtoa televisiosta katsella.

Muut miehet, ottakaa oppia!

Tämäkään vuodatus ei liity aloitukseen millään tapaa. Mutta kun minä ja mun muna. Ei se p@ska kullaksi muutu.

Oispa semmonen hiihtäjäkaveri, jonka kanssa vois muna-asennossa lasketella peräkkäin.