Millä tavoin huomasit jättäänesi väärän ihmisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein jätin mun miehen kun ihastuin hetkeksi toiseen. Luojan kiitos näin ei käynyt. Toinen on alkoholisoitunut, epävakaa ja aika ikävän oloinen nykyään.

Mun mies on hyvä ja kunnollinen mies jota rakastan varmaan enemmän oman virheeni takia. Myös sen vuoksi, että mies on pystynyt antamaan anteeksi ja rakastamaan senkin jälkeen.

Eli tossun alla oleva aisankannattaja. Liekö hänen fetissinsäkin.

Olipa katkeroituneen ihmisen kommentti, hyi, olet vastenmielinen. ei ihme ettei kukaan huoli sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole katunut yhtään jättämistä.

Etsä varmaan koskaan kadukkaan jos ne kumppanit vaihtuu samallatapaa ku alkkarit

Mä vaihdan alkkareita kerran kahdessakymmenessä vuodessa.

Christiiina kirjoitti:

Mua kyllä vähän mietityttää se, kun kerran seurustelin puoli vuotta erään miehen kanssa, sitten hän itse halusi lopettaa seurustelun, koska omien sanojensa mukaan hän haluaa koittaa etsiä parempaa seuraa. Sitten hän kuitenkin muutaman kerran yritti ottaa yhteyttä minuun ja olisi halunnut tavata. Ilmeisesti ei ollutkaan niin helppoa löytää sitä parempaa seuraa.

Kaikesta päätellen et antanut hänelle toista mahdollisuutta. Hyvä! Itsekunnioituksesi on siellä missä pitää. Etsikööt juntti loppuelämänsä sitä parempaa seuraa.

Paljon myöhemmin kun olin henkisesti kasvanut, tajusin että rakastin ihan oikeasti. Olin silloin niin pihalla koko elämästä, en kyennyt olemaan suhteessa. Harmittaa.

up hyvä kekustelu.

En koe mitenkään jättäneeni väärää ihmistä, aina siinä on ollut syynä kyllästyminen (useimmiten) tai joku muu, yksi esim. osoittautui juopoksi.

Yhtä ihan nuoruudenaikaista poikaa joskus mietin, olisiko meistä voinut tulla jotain - mene tiedä - mutta eroon ajauduimme. Enhän tiedä mitä siitä olisi tullut ja minkälaista elämä olisi ollut: en mieti enkä sure enkä kadu.

Olen elänyt sinkkuna sitoutumatta sen kummemmin kehenkään. Näin on ollut hyvä ja uskon että valitsin ihan oikein.

En ole jättänyt, mutta omista estoista ja peloista johtuen on hyviltäkin vaikuttaville tullut annettua pakit.

Olen tilanteessa, jossa todennäköisesti ainut ratkaisu on tällainen. Oma pää vain ei ole siinä kunnossa, että tätä kestäisi mitenkään päin. Joko niin että päätyisimme virallisesti yhteen, tai niin että hän sitten menee yhteen jonkun muun kanssa ja silti pysyisimme samanlaisissa väleissä. En näe että voisi mitenkään toimia.

Yksi nuoruudenrakkaus jäi kaduttamaan. Olin vaihto-oppilaana hänen kotimaassaan ja suhteemme loppui siihen, kun palasin Suomeen. Jos olisin yhtään edes yrittänyt jatkaa suhdetta, olisi ihan hyvin voinut jatkua, mutta en edes lähtenyt miehen tunteiluun mukaan erotessamme. Olisin siis varmasti myöhemmin voinut muuttaa hänen kotimaahansa takaisin tai hän jopa Suomeen, kun teki kansainvälisiä töitä. Tajusin vasta vuosia myöhemmin, että hän oli kyllä oikeasti todella mulle sopiva ja kunnollinen.

Olin silloin nuori ja ajattelin, että lisää hyviä miehiä tulee joka nurkalta. Mutta eipä ole parisuhteet sittemmin toimineet. Nyt 40v ja sinkku (lapset sentään jo tehty edellisen miehen kanssa, hänen kanssaan olin melkein 10v suhteessa). Googletin tuon nuoruuden rakkauden ja ilmeisesti hän on nyt naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän rakasti minua. Jälkeenpäin olen huomannut, että hän oli ainoa, joka ilman ehtoja teki niin. Sellaista ihmistä ei pitäisi jättää. Ajattelin, että löytää lopulta paremman, mutta epäilen nyt, ettei jälkeenpäin yrittänytkään. Minä jotenkin pärjäilen.

Miten se ilmenee kun toinen rakastaa ilman ehtoja?

Rakastan vaimoani sellaisena kuin hän on. Rakkaus kestää vanhemisen ja virheet ja tavat.

Jätin sen ihmisen, johon todella rakastuin ja jonka kanssa koimme sellaista yhteyttä mitä kumpikaan ei ole kokenut kenenkään toisen kanssa. Jätin hänet, koska pelkäsin, ettei se olisikaan pysyvää ja että menettäisin hänet. Sen jälkeen aloitin suhteen, joka osoittautui niin tuhoisaksi, että siitä jäi elinikäiset jäljet. Myöhemmin löysin hyvän miehen, jonka kanssa on ollut pitkäaikainen turvallinen suhde.

Jätinkö suuren rakkauteni vain menettämisen pelon takia? Oliko pelko hänen menettämisestä niin suuri, että mieluummin kärsin toisen ihmisen kanssa? Halusin turvallisen pitkäaikaisen suhteen ja sain sen, mutta olenko onnellinen? Elän ainakin ulkoisesti hienommissa puitteissa kuin mitä olisin elänyt sen tosirakkauteni kanssa. Tosin mielestäni ulkoiset puitteet eivät korvaa todellista rakkautta ja yhteyttä. Haluan kuitenkin uskoa, että tämän piti mennä näin ja että tein oikean valinnan. En tule koskaan tietämään mihin se olisi johtanut, jos olisin valinnut toisin. Se mahdollisuus on lopullisesti ohi.

Annoin työstressin tuhota 2 vuoden suhteen. Mietin että suhteessamme on niin paljon vaikeuksia ja vääntöä, enkä kyennyt stressaantuneena tajuamaan että se johtui täysin tuosta työstä.

Vasta erottuani työstä ja tästä naisesta tajusin et perkele. Tein elämäni suurimman virheen.

Oliko ihme että nainen oli kireä kun mä olin vaan töissä. Oliko ihme että nainen oli huolissaan minusta kun painoin sairaana töitä. Eikä sekään tainnut kummallista olla kun hän sanoin minulle että sä et kestä kauan enää tuota... Minä idiotti otin vittuiluna ja holhoamisena..

Vaikka tässä oli kyse vaan siitä että hän rakasti.

Erosta on 1.5v aikaa ja mä olen edelleen toipilas. Minna on siirtynyt eteenpäin ja näemme seurustelee.

Uskon päätyneeni lopulta oikeaan ratkaisuun elämässäni, vaikka jätinkin suuren ensirakkauteni. Kerran tosin aloin suhteeseen aivan väärän ihmisen kanssa ja sitä kadun loppuikäni.

Onko maailmassa loputon määrä ihmisten ensirakkauksiensa tai muuten suurten rakkauksiensa jättämisestä aiheutunutta surua, katumusta ja kärsimystä?

Jösses tätä jankkaamista. En ole koskaan katunut jättämistä, sitä olen katunut että en jättänyt aiemmin jo.

Ajattelin, että nuoruuden rakkauteni kanssa onnemme ei olisi varmaan kestänyt. Myöhemmin ajateltuna suhde ei olisi ilmeisesti kestänyt niitä vaikeuksia ja sairauksia mitä elämä heitti eteen. Toisaalta, olisiko sen toisen ihmisen kanssa tullut niitä vaikeuksia, mitä on nykyisessä suhteessa. Ei voi tietää

Olen sellaisessa suhteessa, joka on toistaiseksi kestänyt. Joskus mietin, että onko elämän tarkoitus tosiaan kitkuttamista ja kestämistä hemmetinmoisissa vaikeuksissa. Onko se kitkuttaminen ja kärsiminen sitten sitä rakkautta ja jotenkin itsetarkoitus, jonka tulisi jalostaa ihmistä. Olisiko voinut kuitenkin välttää jotkut pitkäaikaiset ongelmat valitsemalla toisin.

Niin moni ihminen kärsi niistä ratkaisuistani, joita tein sen jälkeen kun jätin hänet. Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että olisin alkanut suhteeseen varatun kanssa tms.

Olen miettinyt sitä, muutamat muutkin niihin tilanteisiin liittyvät toisiinsa rakastuneet ihmiset menivät erilleen siinä tapahtumaketjussa. Olen miettinyt sitä, että mitenkähän monet oikeat aloittelevat parit hajosivat ja vääriä pareja syntyi. Muutakin tuskaa aiheutui, ihan oikeasti.

Mä en jättänyt ketään vaan mut jätettiin, ihan syystäkin.. Olin tosi itsekäs ja tyhmä. Tämän teki ensirakkauteni, joka laittoi vuosia myöhemmin vielä viestejäkin, mutta mokasin taas. Nyt olen henkisesti kasvanut ja tajunnut miten aska olin, suoraansanottuna. Haluaisin laittaa hänelle viestiä että nyt sen tajuan ja olen aina arvostanut häntä paljon ja olen pahoillani... En kaipaa suhdetta enää, haluaisin vaan että hän tietää sen. Poistin raukkamaisena hänet somestakin jokunen vuosi sitten, en tiedä kehtaanko enää ottaa edes esille kun en tiedä hänestä enää mitää. 

Mä toivon että hän ymmärtää joskus mun omankin puolen, siis miksi olen niin vaikea kaikessa ja en osaa oikein päästää ihmisiä lähelleni, sen asian kanssa olen saanut työstää pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin, että nuoruuden rakkauteni kanssa onnemme ei olisi varmaan kestänyt. Myöhemmin ajateltuna suhde ei olisi ilmeisesti kestänyt niitä vaikeuksia ja sairauksia mitä elämä heitti eteen. Toisaalta, olisiko sen toisen ihmisen kanssa tullut niitä vaikeuksia, mitä on nykyisessä suhteessa. Ei voi tietää

Olen sellaisessa suhteessa, joka on toistaiseksi kestänyt. Joskus mietin, että onko elämän tarkoitus tosiaan kitkuttamista ja kestämistä hemmetinmoisissa vaikeuksissa. Onko se kitkuttaminen ja kärsiminen sitten sitä rakkautta ja jotenkin itsetarkoitus, jonka tulisi jalostaa ihmistä. Olisiko voinut kuitenkin välttää jotkut pitkäaikaiset ongelmat valitsemalla toisin.

Tunteet edellä pitäisi musta mennä näissä asioissa, siis rakkaudessa. Ota yhteyttä häneen jos koet olevasi onneton. 

Kaduin, kun jätin ensirakkauteni uusien seikkailujen poltellessa mielessä. Niitä sain liikaakin. Lopulta palattiin yhteen ensirakkauden kanssa ja aluksi oltiinkin onnellisia, mutta myöhemmin tajusin, että meillä on aivan erilaiset odotukset elämältä ja tulevaisuudelta. Oli loppujen lopuksi siis virhe haikailla ensirakkauden perään ja palata myöhemmin yhteen.