Lue keskustelun säännöt.
Miten uupumuksesta noustaan? Vuosia kestänyt ja aina olen vain sinnitellyt, tehnyt ja mennyt. Nyt sairasloma ja mietin miten tästä noustaan.
12.12.2022 |
Tähän liittyy vaikeat elämäntapahtumat (traumat) yhdistettynä kovaan työntekoon.
On ollut pakko mennä, paeta asioita. Muuttanut olen kaupungeista toiseen, tehnyt eri töitä, opiskellut ja uusia asioita kohti mennyt.
Taustalla on kuitenkin ollut masennus ja monenlaisia tapahtumia, joita olen lääkinnyt alkoholilla, pelaamisella ja millä lie (ei huumeita kuitenkaan).
Välillä ollut sairaslomia mutta sitten olen vain päättänyt nousta ja jatkaa. Silti se perimmäinen syy ja toistuvat uupumiset/masennuskaudet ovat seuranneet perässä.
Nyt on tilanne se etten jaksa ponnistella lainkaan. Hyvä, että saan itseäni lainkaan ulos. Suorittaa en ainakaan jaksa tai mitään suurpiirteisiä asioita, töistä puhumattakaan. Kuin ilmat olisi puhkaistu pihalle, mitään tietoa ei ole, että miten ja milloin nousen ja lähden eteenpäin eli töitä tekemään ja sellaista.
Kommentit (6)
Oletko sairauslomalla ? Hoidossa jossain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kilpirauhanen? Anemia? Syö vitamiineja oikein tehokuuri. Hengitä palleaan asti niin vagushermo aktivoituu.
Jos on traumoja, puhu niistä.
Millekään kehoterapeutille on turha mennä. Ei ne "kehon jännitystilat" ole muuta kuin ettei ole saanut puhuttua asiaa ulos. Päinvastoin kehoterapeutti sanoo ettei puhuta vaan keskitytään tähän kun hän vähän tässä hipsuttelee ja olo vain huononee.
Soita vaikka johonkin auttavaan puhelimeen noin aluksi. Ja harrasta liikuntaa omaan tahtiin.
Ei siitä kyllä ihan äkkiä nousta, eikä ainakaan sillä että vaatii itseään jaksamaan ja venymään.
Itse kävin vara-akkukjen vara-akuilla tai varmaan jo niittenkin vara-akuilla monta vuotta eräässä haastavassa elämänvaiheessa ja jostain kaivoin aina voimaa ja jaksamista enkä ajatellut tippaakaan itseäni. Niinhän siinä kävi että se sitten iski takaisin ja romahdus tuli.
Ensin olin pitkään sairauslomalla ja sitä jatkoin kuntoutustuella. Vuoden olin pois työelämästä mutta edelleen taipumus oravanpyörään heittäytymiseen oli jäljellä.
Itselläkin takana erittäin traumaattinen kasvu ja lapuus ja nuoruus. Sitä on käsitelty terapiassa.
Olin oppinut ostamaan hyväksyntää, lupaa olla olemassa. Enkä sitä koskaan kuitenkaan kokenut saavani.
Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Koskaan en kelvannut. Aina piti saavuttaa parempia ja parempia tuloksia. Tämä juonsi lapsuudenkodista. Sama jatkui sitten työssä ja yksityiselämässä; muut ensin minä sitten jos jotain jää.
Monta takapakkia koin, mutta jotenkin vähitellen opin tajuamaan. Opin arvostamaan itseäni ihan vain minuna. Opin vaatimaan paikkaani. En suostunut uhrautumaan. Tämä vei aikaa, mutta nyt olen eri ihminen. En varmaan ole enää kiva kun en ole aina valmis tekemään menemään toisten puolesta suorittamaan työntämään itseäni taka-alalle. Sillä ei ole väliä. Olen läsyni oppinut ja enää en ihan hevillä sorru.
Tässä tarinani lyhyesti. Kuten sanottu, aikaa se vie ja työtä itsensä kanssa on tehtävä. Hyvä jos saat ulkopuolista apua keskustelun muodossa, se avaa uusia näkökulmia ja auttaa selkiyttämään asioita.
Vierailija kirjoitti:
Kilpirauhanen? Anemia? Syö vitamiineja oikein tehokuuri. Hengitä palleaan asti niin vagushermo aktivoituu.
Jos on traumoja, puhu niistä.
Millekään kehoterapeutille on turha mennä. Ei ne "kehon jännitystilat" ole muuta kuin ettei ole saanut puhuttua asiaa ulos. Päinvastoin kehoterapeutti sanoo ettei puhuta vaan keskitytään tähän kun hän vähän tässä hipsuttelee ja olo vain huononee.
Soita vaikka johonkin auttavaan puhelimeen noin aluksi. Ja harrasta liikuntaa omaan tahtiin.
Höpöhöpö. Et tiedä mitään traumoista jos puhut noin. Luepas psykiatri Bessel Van Der Kolkin ajatuksia trauman varastoitumisesta kehoon. Hän näkee kehollisen terapian auttavan traumoissa siis esim turvallisuuden tunteen löytämisessä ja traumojen kanssa elämisessä. Esim jooga yksi keino mistä hän puhunut. Ideana oppia toimimaan oikeassa vireystilassa jotta ei uupumista tule. Se vakauttaa.
Psykofyysistä käytetään traumojen hoidossa.
Tosi pahasti traumatisoituneelle traumoista puhuminen voi olla pahasti uudelleentriggeröivää jos ei osaa rauhoittaa itseään. Sekin on osa traumojen työstöä että ei aina puhu niistä jos se on liian raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Ei siitä kyllä ihan äkkiä nousta, eikä ainakaan sillä että vaatii itseään jaksamaan ja venymään.
Itse kävin vara-akkukjen vara-akuilla tai varmaan jo niittenkin vara-akuilla monta vuotta eräässä haastavassa elämänvaiheessa ja jostain kaivoin aina voimaa ja jaksamista enkä ajatellut tippaakaan itseäni. Niinhän siinä kävi että se sitten iski takaisin ja romahdus tuli.
Ensin olin pitkään sairauslomalla ja sitä jatkoin kuntoutustuella. Vuoden olin pois työelämästä mutta edelleen taipumus oravanpyörään heittäytymiseen oli jäljellä.
Itselläkin takana erittäin traumaattinen kasvu ja lapuus ja nuoruus. Sitä on käsitelty terapiassa.
Olin oppinut ostamaan hyväksyntää, lupaa olla olemassa. Enkä sitä koskaan kuitenkaan kokenut saavani.
Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Koskaan en kelvannut. Aina piti saavuttaa parempia ja parempia tuloksia. Tämä juonsi lapsuudenkodista. Sama jatkui sitten työssä ja yksityiselämässä; muut ensin minä sitten jos jotain jää.
Monta takapakkia koin, mutta jotenkin vähitellen opin tajuamaan. Opin arvostamaan itseäni ihan vain minuna. Opin vaatimaan paikkaani. En suostunut uhrautumaan. Tämä vei aikaa, mutta nyt olen eri ihminen. En varmaan ole enää kiva kun en ole aina valmis tekemään menemään toisten puolesta suorittamaan työntämään itseäni taka-alalle. Sillä ei ole väliä. Olen läsyni oppinut ja enää en ihan hevillä sorru.
Tässä tarinani lyhyesti. Kuten sanottu, aikaa se vie ja työtä itsensä kanssa on tehtävä. Hyvä jos saat ulkopuolista apua keskustelun muodossa, se avaa uusia näkökulmia ja auttaa selkiyttämään asioita.
Kiitos, kerrot elämästäsi aivan kuten kuvailisit omaani - ennen toipumista. Olen kokenut myös lapsuuden ja nuoruuden hankalia, hyvin vaikeita asioita mutta olen pyrkinyt unohtamaan ja keskittymään siihen, että tekisin itsestäni riittävän jollain tasolla edes tässä yhteiskunnassa. En koe koskaan riittäväni, häpeän itseäni ja vaikka saan aina hyvät palautteet ja olen suoriutunut asioista odotettua paremmin niin silti, se ei kanna. Minusta tuntuu, etten todella ole mitään ja samalla jossain sisimmässäni tiedän, että olen paljon muutakin kuin nämä suoritukset ja hyväksynnän epätoivoiset hakemiset. Että minussa on jotain kultaa arvokkaampaa mutta en ole päässyt itseni lähelle. En ole uskaltanut tai osannut. Yritän kyllä työstää, kirjoittaa mutta silti en tiedä miksi en toivu vaikka yritän itse. Terapiaan olen menossa.
Tämä tekstisi oli lohdullista lukea ja ihanaa, että olet se kuka olet nyt. Onnea tulevaan.
AP
Opi aktivoimaan patasympaattista hermostoa niin että vireystila pysyy optimaalisessa ikkunassa. Voimakas stressi ja traumat voi virittää kehon jatkuvaan ylivireyteen eli sympaattinen hermosto on kokoajan hallitsevana.
Psykofyysinen fysioterapia voi olla yksi kokeiltava keino.
Elintavat on kanssa tärkeä osa toipumista uupumuksesta. Sun pitää oppia chillaamaan, terveellinen ruokvalio tätkeä(ei alkoholia), kevyt reippailu(raskaan sijaan uupuneena). Aikatauluta kalenteriin itsestä huolehtimista ja lepoa.