Vanhemman kuolema vei täysin pohjan elämältä

Aika parantaa haavat, siihen asti pitää rämpiä miten kykenee.

Samaa pelkään, kun ei elämässä juuri muuta ole kuin vanhemmat ja heillä vierailu. Että mitä sitten kun sekin loppuu, ei ole enää mitään.

Saat surra niin kauan kuin siltä tuntuu. Mutta olisiko vanhempasi halunnut, että elämässäsi ei ole mitään muuta? Hän varmasti toivoi sinulle hyvää tulevaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Samaa pelkään, kun ei elämässä juuri muuta ole kuin vanhemmat ja heillä vierailu. Että mitä sitten kun sekin loppuu, ei ole enää mitään.

Mulla on se tilanne juuri nyt. Isä kuoli vuosi sitten ja äiti pari kuukautta sitten. Nyt on todella tyhjä olo enkä saa aikaani kulumaan. Aina kun mulla oli tylsää menin vanhempien luo. Nyt en tiedä minne menisin. Kai tähänkin sitten tottuu..

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

💔🌹🌹🌹

Niimpä. Itselläni ainut huoltajani isä.Kuoli kun olin 11vuotias.Joten iltkaa nistä päivistä mitä teillä oli vanhemmat kasvussa aikuisuten ja aikuisina.Aina kuolema on shokki. Kuin  jokaisella oikeus surra. Suru ajalla ei ole viimeistä päivä määrää.

Vanhemman poismeno voi olla suuri elämänmuutos, mutta kyllä siitäkin ajan myötä selviytyy. Toivottavasti alat vielä tuntea elämäniloa.

Vierailija kirjoitti:

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

Sä oot vissiin ollut ilman sitä napanuoraa koko ikäsi. Oudompaa ois olla surematta ja ikävöimättä rakkaitaan, kuin olla sunlaises ameeba.

Kyllä sinä selviät.

Vaikeaa se oli, vaikkei edes kovin läheisiä oltu. Mutta kun kuoli niin nuorena, jäi asiat ihan kesken.

Eikö joku sururyhmä tms auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

Kaikilla ei se elämä lähde käyntiin niinkuin pitäisi, minkäs teet. Ei tule sitä kumppania, omaa perhettä ja muuta kivaa joka etäännyttäisi vanhemmista niin ettei heidän poismeno sitten aikanaan enää niin kovasti liikauta.

Vierailija kirjoitti:

Niimpä. Itselläni ainut huoltajani isä.Kuoli kun olin 11vuotias.Joten iltkaa nistä päivistä mitä teillä oli vanhemmat kasvussa aikuisuten ja aikuisina.Aina kuolema on shokki. Kuin  jokaisella oikeus surra. Suru ajalla ei ole viimeistä päivä määrää.

Mun isä hyväksikäytti ja kun fyysinen loppui, alisti pitkälle aikuisuuteen. Olin myös helppo uhri väkivaltaisissa suhteissa. Jos isä olisi kuollut, äiti olisi varmaan ottanut uuden miehen. Jos olette suuhunnussimiselta säästyneet pieninä, miettikää kannattaako valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

Ei ole roikkumista jos on läheiset suhteet ja suuri suru kun elämän tärkeimpiä ihmisiä poistuu rajan taakse.

Napanuorat katkaistu kauan sitten. Oma perhe ja muutot ulkomaille omia ratkaisuja. Mutta mikään ei ole viilentänyt välejä omiin vanhempiin. Meidän lapsille äitini ollut tärkeä rakas mummi joka nukkui pois 3 v sitten. Hän lensi luoksemme lähes joka kuukausi ku jäi eläkkeelle.

Suruun ei ole muuta lääkettä kuin sureminen. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat olleet pahimmat. Jouluna ikävä korostuu.

Voimia kaikille surun kanssa eläville! Aika auttaa. 💜

Vierailija kirjoitti:

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

Eihän tällä ole mikään tekemistä suremisen kanssa. Jokainen suree tavallaan oli sitten läheinen tai ei. Ilkeä ei myöskään kannattaisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

Kaikilla ei se elämä lähde käyntiin niinkuin pitäisi, minkäs teet. Ei tule sitä kumppania, omaa perhettä ja muuta kivaa joka etäännyttäisi vanhemmista niin ettei heidän poismeno sitten aikanaan enää niin kovasti liikauta.

Niinhän siinä yleensä käy kun tulee elämään muuta tärkeämpää ja touhua, etääntyy vanhemmistaan ja heistä tulee enemmän sellaisia tuttuja vaan joiden kanssa vaihdellaan kuulumisia välillä. Kun tämä oma elämä ei pääse muodostumaan, ne vanhemmat pysyy aivan samoina kuin lapsenakin ollessaan.

Vierailija kirjoitti:

Noin käy kun ei ole koskaan uskaltanut katkaista napanuoraa. Aikuisen kuuluu itsenäistyä ja elää OMAA aikuisen elämäänsä eikä roikkua omissa vanhemmissaan.

Kyllä mä olen itsenäistynyt aikoja sitten. Mutta ei mulla ole ollut onnea ihmissuhteissa ja lisäksi olen ollut masentunut. Joten vanhemmat olivat ne ainoat luotettavat läheiset minulle. Nyt ei ole ketään, pitää vaan koittaa saada jotenkin aikansa kulumaan. Töissä on hyvä olla, mutta kotona aika käy pitkäksi ja varsinkin viikonloput.