Oliko teillä 30 vuoden kriisi? Mistä syistä oli tai ei?

Ei ollut sen paremmin kuin muutakaan kriisiä.

Miksi ei, en minä vain tiedä. Mutta aina parempi, en jaksaisi kriiseillä. on muutakin tkemistä.

Ei ole minullakaan vielä ollut mitään ikäkriisejä, varmaan siksi että en ole aikatauluttanut elämään normejen mukaan. Olen aina kummastellut ikätovereita, jotka kriiseilevät joka vaiheessa. Muistan kun 18-vuotiaana jo jotkut kokivat ikäkriisiä, samoin parikymppisenä, sitten tuli kolmenkympin kriisit, ja nyt kun keski-ikäistymme, nämä tyypit potevat taas ikäkriisiä.

Täytin 29. Vaihdoin työpaikkaa, otin uuden, nu9remman miehen ja pääsin opiskelemaan. Ikäkriisiä vai itsetuntemuisen päännosto?

Oli, koronakriisi.

Mulla oli. Se liittyi urakehitykseen ja siihen, että tietty huolettomuus oli ohi. Lähdin jatkokouluttautumaan ja se oli iso uhraus, piti luopua vapaudesta ja vapaa-ajasta. Myös rahallisesti se oli uhraus.

Mietin, mihin suuntaan haluan elämääni viedä. Tajusin, että aikaa ei ole loputtomiin. Jos haluan toteuttaa haaveet ja olla keski-ikäisenä sekä rahallisesti että työn kannalta hyvässä tilanteessa, oli pakko tehdä valintoja. Vapaa-aika jäi, työ ja opinnot oli se juttu minkä valitsin.

En ole katunut.

Ei ollut. Miksi olisi pitänyt olla? Miksi pitää kriiseillä jotain sellaista?

Oli. Suurimpana syynä etten osannut päättää haluanko lapsia. Ura oli alkanut huonosti ja se menisi lasten myötä lopullisesti pilalle mutta toisaalta perheessä olisi hyviä puoliakin.

Oli. Liittyi jotenkin opiskeluvaiheen päättymiseen ja oman suunnan etsimiseen, eli taisi kyllä olla jo hiukan ennen kolmeakymppiä. Mutta joo, en ollut kyllä oma itseni silloin vaan epätyypillisen äreä.

En. En elä muiden mukaan. Aloin ensimmäiseen parisuhteeseen vasta 29. vuotiaana. Menin amikseen 26 vuotiaana. Ei ole ollut kriisejä. Nautin pienistä asioista elämässä vaikka joku voisi sano että olen luuseri.

Ei koska ei kiinnosta uranaisen tai kotiäidin elämä

No eipä ole tullut ikään liittyvistä numerosarjoista kriisiä ennen tai jälkeen kolmenkympin. Ihminen on juuri tasan niin vanha kuin itsensä tekee ja jos itselleen toteaa, että nyt ylitettiin raja jolta ei ole paluuta niin tokihan sillä saa luotua superahdistukset. Pipoa löysemmälle niin matka jatkuu.

Kolmekymppisenä kriisi liittyi siihen, että en ollut edennyt urallani samoin kuin koulu- ja opiskelukaverini. Myös monet menivät niihin aikoihin naimisiin ja olivat vähintään pitkäaikaisissa parisuhteissa. Nyt nelikymppisenä noi ovat niitä ainoita, jotka onnistuivat perustamaan perheen ja ovat onnellisissa avioliitoissa, kun muut epätoivoisesti edelleen etsivät satunnaista seuraa.

Minusta kriisit eivät liity ikään vaan elämäntilanteeseen. Itse olin kolmekymppisenä eronnut kahdeksanvuotisesta suhteestani, työelämässä meni hyvin ja oli rahaa. Niinpä hain vuorotteluvapaata ja muutin ulkomaille. Opin uuden kielen, sain uusia kokemuksia ja ystäviä, sekä löysin vaimon.

Ei tällä kuitenkaan mitään tekemistä ikäni kanssa ollut. Sama olisi voinut tapahtua parikymppisenä tai vaikka nyt viisikymppisenä.

Mä sain 30 vuotiaana ekan vakituisen työpaikan joten aika hektistä aikaa oli.

Ei ollut mitään identiteettikriisiä.

Oma 30v kriisi oli lähempänä 25 ikävuotta. Silloin piti miettiä vakavasti, että mitä haluan elämältä. Oli vakityö mutta paska palkka ja yt-neuvottelut kerran vuodessa. Siinä kohtaa itsetunto oli nollissa ja tuntui, että ei onnistu missään. Oli pitkä parisuhde mutta tuntui, että perheen perustaminen on vielä kaukana, kun ensin pitäisi saada opinnot tehtyä jne. 30-vuotiaana olikin sitten opiskelupaikka unelma-alalla, häät ja kiinnostava harjoittelupaikka.

Ei ole ollut minkäänlaista ikäkriisiä.

Ei. Ruuhkavuosina ei joutanut kriiseiiemään.

Jos on antanut elämänsä Jeesukselle, niin tässä ikuisessa elämässä ei ikäkriisit paljon paina.

Ei todellakaan. Elämä on liian lyhyt kriiseiltäväksi siitä, että väistämätön eli iän lisääntyminen tapahtuu.