Miksi en saanut omia unelmiani toteutettua tässä elämässä?

Tämä on trolli, ei kukaan eläkeläinen itke sen perään ettei saanut olla kosmetologi tai lentoemäntä. Eikä kyllä kukaan eläkeläinen sure sitä ettei saanut komeaa miestä. 

Jos ap haluat kosmetologiksi, niin mikä estää? Ei sinne koulutukseen ole mitenkään vaikea päästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut koko elämäni vanhempieni talutushihnassa. He ovat aina määräilleet elämästäni. Se on ihan ok, kun on lapsi (ja nuori), mutta se, että puututaan aikuisen ihmisen (37) asioihin, tökkii todella paljon.

Eivät arvosta minua yhtään, eivätkä pidä aikuisena ihmisenä. Omat unelmat ja tavoitteet on aina pitänyt pistää sivuun. Olen ollut liian kiltti. 

En ihan ymmärrä, miten aikuinen ihminen voi olla vanhempien talutushihnassa? Voihan ne yrittää puuttua elämääsi, mutta kun olet aikuinen itsenäinen ihminen, voit pistää sellaisen touhun poikki. Puolustaa itsemääräämisoikeuttasi, ja tarvittaessa tehdä selväksi että olet valmis katkaisemaan heihin välit kokonaan, elleivät he hyväksy sinua tasavertaisena aikuisena ihmisenä, joka tekee itse oman elämänsä päätökset.

Kun olet elänyt dominoivien vanhempien kanssa aikuisuuteen asti niin eipä siitä helpolla irti pääse. Vanhempien henkinen ote on niin syvälle juurtunut, että se pikkulapsi on sisälläsi aina. Vanhemmat eivät anna lapsensa aikuistua vaikka hän olisi kuinka vanha. Tähän päälle vielä alistaminen, halveksuminen ja ainainen fraasi "vanhempien kunnioitus". 

On helppo huudella jos on kasvatettu kunnioituksella ja hyväksynnällä eikä jatkuvalla syyllistämisellä.

En ole tuo, jolle vastasit.

Hyvä aihe joka koskettaa varmasti monia.  Itsekin voisin marista samasta asiasta, etten ole saavuttanut niitä asioita joita olisi pitänyt tai joita olisin halunnut. Syynä pitkälti vuosien masennusjakso joka tuhosi korkeakouluopintoni ja myös avioliiton.  Masennus vei myös voimavarat toteuttaa itseäni kun ei vaan ollut voimavaroja eikä keskittymiskykyä.  Vasta vuosien myötä vähitellen selvisin siitä suosta, mutta aika on rientänyt. Nyt voin toki laittaa tuulemaan, mutta parhaat nuoruusvuodet ja aikuisuus ovat ohitse ja ikää jo päälle 40. Elämä on erittäin lyhyt, kun miettii miten kriittiset vuodet 20 - 40 tulisi tietää oma urapolkunsa ja perustaa perhe ja hankkia omaisuutta.  Joillekin tämä elämänpolku on selkeämpi jo varhain, mutta jotkut joutuvat sitä hakemaan pitkään. Näin kävi omalla kohdalla ja vielä sairastuminen vuosiksi, niin en ole ollut niin tehokas kuin olisi pitänyt.  Henkistä pääomaa uskon kyllä kartuttaneeni ja elämänkokemusta ja matkailun myöta avarakatseisuutta. 

Mä en ole koskaan saanut edes muodostettua kunnollisia unelmia. Mun haaveet on ollut luokkaa "haluaisin olla filmitähti" tai "haluaisin olla monimiljönääri", eli lähinnä jotain rahaa ja kuuluisuutta vaan. Ja siis edes tuo filmitähti-haave ei tarkoita, että olisin joskus ollut kiinnostunut näyttelijän ammatista ja vaikka näytellyt harrastuksena tai pyrkinyt näyttelijätyön opintoihin, on kiinnostanut vain se tähteys eikä työ. Eihän tällä tavalla mistään mitään ole tullut. Mutta en puristamallakaan ole saanut itsestäni ulos realistisempia unelmia. Olen sitten vaan ajelehtinyt. Yli 40 jo ikää.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensimmäisenä ja tärkeimpänä: pyri eroon katkeruudesta.

Koska paha olo tihkuu ulos syyttävinä tai mollaavina kommentteina tai vahingonilona, katkeran lähellä on vaikea olla. Hän ikään kuin ui omassa happamessa liemessään. Katkeruus myrkyttää suhteet toisiin.

Tarkista asenteesi ja suhtautumisesi elämään. Jos päätät rypeä kurassa saat sen toki tehdä, vielä jos kerran  siitä nautit kuten vaikuttaa olevan.

Tämä on yllättävän yleinen asenne. Jotenkin kummallisesti marttyriksi heittäytyminen on monelle nautinnollista. En ymmärrä.

Niin ja muista että aina ja kaikkialla kaikki on jonkun muun syytä. Olet uhri, nyt ja aina.

Pettymys omaan jaksamiseen ei automaattisesti aiheuta vahingoniloa, kadehtimista tai syyttämistä. Marttyyriushan ei ole nautinnollista ja useammin marttyyriksi ja uhriutujaksi yritetään pakottaa vaikkei ihminen itse kokisikaan uhriutta vaan pyrkii pitämään kiinni tulevaisuuden toivosta sekä uskosta siihen, että kurssin kääntäminen on mahdollista.  Onnellisessa asemassa on hän, jolla on tukiverkosto vastoinkäymisten hetkellä. Ilman tukiverkostoa oleva joutuu työskentelemään lujemmin ja voimavarat hupenevat seikkoihin, joita lujan sosiaalisen verkoston omaava ei välttämättä edes huomaisi. Meistä jokaiselle yhteys olipa se sitten parisuhdekumppani, ystävä tai perhesuhteet on jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta merkittävä. Juuri se seikka, joka auttaa jaksamaan elämän raskaina hetkinä. Painotus vielä sillä, että voimavara silloin, kun suhteet ovat rakkaudellisia. eri

Vierailija kirjoitti:

Minä sain kodin ja perheen. Siinä on tarpeeksi henkisen sairauden huomioonottaen.

Onnekas, jos tarkoitat, että olet saanut mahdollisuuden perustaa perheen hänen kanssaan, jota rakastat. Sinällänsä mt-ongelma ei määritä mikä on tarpeeksi. Kyllä masentunutkin haaveilee ja unelmoi, siinä missä hänkin, joka ei ole kokenut masennusta.

Joskus unelmat toteutuvat noin vain, mutta suuri osa tekee töitä niiden eteen. Jotkut pyrkivät opintoihinkin jopa viitenä vuotena peräkkäin. Samalla opiskellan sillä aikaa muuta, käydään töissä, luetaan taas pääsykokeisiin.

Ei tämä elämä ole helppoa. Töitä on tehtävä. Moni asia on itsestä kiinni. Ei elämästä tule mitään, jos odottaa toisten hyväksyntää ja taputuksia päälaelle. Itse on itseään tsempattava ja saada tyydytys siitä työstä ja onnistumisesta. Elämän onnistumiset parantavat mielenterveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut koko elämäni vanhempieni talutushihnassa. He ovat aina määräilleet elämästäni. Se on ihan ok, kun on lapsi (ja nuori), mutta se, että puututaan aikuisen ihmisen (37) asioihin, tökkii todella paljon.

Eivät arvosta minua yhtään, eivätkä pidä aikuisena ihmisenä. Omat unelmat ja tavoitteet on aina pitänyt pistää sivuun. Olen ollut liian kiltti. 

Monesti käy niin, että kun omat unelmat eivät toteudu, ne ladataan sitten jälkikasvun niskaan. Voisi sitten sanoa, että meidän Liisa se on lentokapteeni, jos itsellä ei  näkökyky riittänyt testeistä läpi.

Yrittäkää toteuttaa vain omia unelmia, ja niitäkin voi vaihtaa, kun realismi iskee päälle.

Vierailija kirjoitti:

Mitä unelmia sulla sitten oli?

Haluaisin isokullisen yöntimon panevan minua mahtimeisselillään perseeeseeeen..

Ei toteutunut mullakaan.

50+

Sama. En saa harrastaa tavoitteellisesti, koska parisuhde. Kumppanilla ei ole itsellään mitään muuta elämää kuin minä. Raskasta. Menihän tämä alun kuherruskuukausina, mutta pidemmässä suhteessa vain raskasta. 

Ei ole minunkaan toteutunut. Se on pötypuhetta että kun tarpeeksi yrittää niin voi tulla miksi vaan. Ei ole mitään takuita että koskaan onnistuu vaikka kuinka tekisi töitä unelmansa eteen.

Minä olen työskennellyt systemaattisesti useamman unelman eteen, mutta ne kaikki ovat silti kuivuneet kokoon. Olen ollut hyvä kaikessa, mutta en ikinä tarpeeksi hyvä missään. Tätä on vaikea hyväksyä, koska aina toitotetaan kuinka kova työ ja periksiantamattomuus kantaa lopulta hedelmää. Totuus on kuitenkin se, että aina se ei riitä. Nyt yritän keskittyä lapsiin ja luoda heille hyvät edellytykset tulevaisuuteen. Ehkä joskus vanhempana yritän vielä kerran saavuttaa jonkin oman unelmani.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aihe joka koskettaa varmasti monia.  Itsekin voisin marista samasta asiasta, etten ole saavuttanut niitä asioita joita olisi pitänyt tai joita olisin halunnut. Syynä pitkälti vuosien masennusjakso joka tuhosi korkeakouluopintoni ja myös avioliiton.  Masennus vei myös voimavarat toteuttaa itseäni kun ei vaan ollut voimavaroja eikä keskittymiskykyä.  Vasta vuosien myötä vähitellen selvisin siitä suosta, mutta aika on rientänyt. Nyt voin toki laittaa tuulemaan, mutta parhaat nuoruusvuodet ja aikuisuus ovat ohitse ja ikää jo päälle 40. Elämä on erittäin lyhyt, kun miettii miten kriittiset vuodet 20 - 40 tulisi tietää oma urapolkunsa ja perustaa perhe ja hankkia omaisuutta.  Joillekin tämä elämänpolku on selkeämpi jo varhain, mutta jotkut joutuvat sitä hakemaan pitkään. Näin kävi omalla kohdalla ja vielä sairastuminen vuosiksi, niin en ole ollut niin tehokas kuin olisi pitänyt.  Henkistä pääomaa uskon kyllä kartuttaneeni ja elämänkokemusta ja matkailun myöta avarakatseisuutta. 

Niin ja siis sulla on 40 vuotta vielä aikaa tehdä ja touhuta. Tästä ajasta sinulla ei ole edes sitä 20 vuoden äidin ja isän helmoissa roikkumista, vaan voit aloittaa vaikka heti huomenna tai tänään illalla. Ihme kun et olekaan saanut mitään aikaiseksi jos 40-vuotiaana olet jo toinen jalka haudassa. Koita nyt vähän reipastua.

Mä olen 31 ja en todellakaan tiedä vieläkään mitä haluan tehdä isona. Käyn kyllä korkeakoulututkintoa ja valmistun keväällä, maisteriksi insinööripuolelta (MSc. Eng). Silti olen aivan kuutamolla. Mun haaveet ja tavoitteet vaihtelee jos ei viikoittain niin puoli viikoittain. Teen töitä täyspäiväisesti tämän rinnalla. Mitään, siis yhtään mitään omaisuutta ei ole kertynyt. Velkaa on kyllä lähemmäs 50 000 euroa ja sekin opintolainaa. Olen ollut traumaperäisen stressireaktion vuoksi pari kertaa vähän enemmänkin kuutamolla tästä maailmasta ja edelleen saan kohtauksia, en silti jaksa vielä luovuttaa. Mulla on ties kuinka monta hyvää vuotta edessä ja nämä pienet vastoinkäymiset ei saa mua luistettua pois siltä radalta. Saattaa olla, että 40-vuotiaana tai 50-vuotiaana luen itseni tohtoriksi, saattaa olla, että opiskelen kolmannen ammattitutkinnon ja teen niitä hommia hetken. Saattaa olla, että mulla on lapsi tai saattaa olla olematta. Miestä ei ole ja se saattaa olla. Saatan olla myös kuollut siihen mennessä. Siksi tämä elämä on ihanaa kun on niin arvoituksellista niin hyvässä kuin todella pahassa. 

Älä upota itseäsi ihmeelliseen synkkyyteen tai siihen, että olet menettänyt jotain. Suomessa kaikki pystyvät opiskelemaan, se on vain motivaatiosta kiinni. Suomessa kaikki pystyvät myös luomaan uraa jos haluavat. Ja Suomessa on jopa yritykset alkaneet pikku hiljaa arvostamaan sitä ammatillista pääomaa, mikä vanhemmalla väestöllä on. Kaikki on omasta motivaatiosta kiinni.