Isovanhempien pakkomielle kaikkien laihuudesta

Muista ap, ettei sun ole mikään pakko raahata lapsiasi sinne isovanhemmille

Joo. Ja sitten jos joku onnistuu laihtumaan niin siitä ei puhuta mitään.

Olisi hyvä että sanoisivat jotain positiivista laihtumisesta. Mutta ei.

Meillä anoppi oikein hohottaa (joulupukin naurua) jos joku on lihonut.

Tuo on niin tuttua. Minunkin suvussani on tuollaista ollut. Ihan kuin mikään muu kuin laihuus ei olisi minkään sortin saavutus! En tiedä mistä johtuu. Oli se ärsyttävää, kun harvoin tavattaessa ulkonäön arviointi ensimmäinen ja ainoa asia, ei esim. mitä työtä teen tai suoritettu tutkinto. Kerrankin kerrottiin toisesta sukulaistytöstä, että "se on tuollainen samanlainen paksu tyttö kuin sinä". Ylipainoa ei ollut yhtään, en ollut laiha, mutta en kyllä lihavakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ja sitten jos joku onnistuu laihtumaan niin siitä ei puhuta mitään.

Olisi hyvä että sanoisivat jotain positiivista laihtumisesta. Mutta ei.

Oma isoäitini jaksoi aina valittaa "laihuudestani", järjesti kohtauksia ruokapöydässä mm alkamalla parkua isoon ääneen, koska aivan varmasti sairastin anoreksiaa. Siitäkin huolimatta että istuin vastapäätä häntä ja söin hyvällä ruokahalulla. Satuin nyt vain olemaan tytöksi epätavallisen pitkä ja elin aktiivista elämää. Toki hän paheksui äänekkäästi myös pyöreämpiä, että en sitten tiedä, millainen häntä miellyttääkseen olisi pitänyt olla...

Ei tuohon auta muu kuin sanotte isovanhemmille, että lasten kuullen puhutaan muista asioista kuin painosta. Sekään ei välttämättä tehoa. Siinä tapauksessa selitätte lapsille, että mummo ja pappa ovat vähän seniilejä.

Oma äitini oli samaa sukupolvea ja jossakin vaiheessa hän aina kylässä käydessäni ensimmäiseksi halasi minua pitkään ja kokeili samalla kylkiä sekä kommentoi olinko laihtunut. Voin hyvin kuvitella kuinka mahdotonta muiden painon kyttääminen on sellaisilla läpip*skoilla, joilla oman elämän suurin saavutus on ollut pysyä sattumalta normaalipainoisena.

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat on myös tuollaisia, ikää 76 ja 78. Joka kerta kun mennään kylään, ensin haukutaan minun painoni ja myös ikääntymiseni. Äiti kehuu miten hänellä ei ollut ryppyjä yhtään mun iässä vaan, eikä leukalinja roikkunut. Eikä hän koskaan ollut noin kauhean lihava. Minä en siitä niin välitä, mutta sitä en siedä kuin lasteni painoa (ovat ihan norrmaalipainoisia) kauhistellaan ja kommentoidaan ja syötetään pelkkää salaattia ja terveysruokaa etteivät liho.

Vaikka sinä et asiasta välittäisi, kyllähän lapset kuulevat sen sinuunkin kohdistuvan haukkumisen/arvostelun ja oppivat siitä. Joko ajattelevat, että sinua on ok kohdella tuolla tavalla ja alkavat itse teini-iässä/suuttuneina kommentoimaan samoin, tai sitten sisäistävät että vastaavaa arvostelua pitää ottaa vastaan kohteliaisuudesta ilman että siihen kommentoi mitään, eivätkä osaa tulevaisuudessa pitää omia puoliaan. 

Joo nämä on kyllä... Mä kun viimeksi menin vanhemmilleni, niin lihavuusasia tuotiin uudelleen ja uudelleen puheenaiheeksi. En ole painoindeksin mukaan ylipaioinen, mutta joo painan nelikymppisenä 10 kg enemmän kuin kaksikymppisenä painoin. Enkä itse edes halua laihtua nuoruuden painoon enää. Mutta äiti jaksaa tästä motkottaa. Välillä tulee itsekin sanottua rumasti takaisin kun ei jaksa sitä jatkuvaa "nokkimista" mun painosta ja ulkonäöstä. Viimeksi kun viidennen kerran aloitti siitä aiheesta, tiuskaisin, että olisit kuule sinäkin vähän vähemmän kuihtuneen rusinan näköinen kun hankkisit vähän lihaa luiden ympärille. Ei ollut kivasti sanottu joo, mutta meni vaan hermo. Äiti mielestään vaan välittää ja tämä on hyväntahtoista huolta terveydestä, mutta kun en tosiaan ole edes ylipainoinen, ja vaikka olisinkin, niin tuskin kukaan laihtuu siksi että vanha äiti jäkättää niin paljon muuten. 

Vanhempani myös arvostelivat julkkisten ulkonäköjä ja painoja vierailuni aikana. Sieltä tuli jotain suomalaista musiikkiohjelmaa telkkarista, missä oli mm. Kaija Koo. Ja äiti siihen kommentoi, että oli nuorena hyvän näköinen ja on se naamasta ihan vieläkin, mutta kroppa on mennyt kamalaksi, melkoinen valas. Yllättävintä oli että isäkin yhtyi siihen, isä joka ei yleensä ole välittänyt tuollaisista asioista pätkääkään. "Joo on kyllä kankean ja pönäkän näköinen", isä myönteli.

Mun äiti on tuommoinen. 

Oli jo omassa lapsuudessa. On ollut aina minunkin painoni ruodinnassa; Ikinä ei hyvä. Liian laiha tai "voisit muutaman kilon pudottaa/varohan ettet liho". Itse on ollut aina pönäkän puoleinen.

Mulla hyvin hoikat lapset; Sekään ei hyvä. Aina napinaa. Jopa lasten kuullen. Neuvolat ja kouluterveydenhuolto aina sitä mieltä, että normaaleja liikkuvia ja jänteviä lapsia. Niin minustakin. Se vain että nykyisen ylipainon yhteiskunnassa monen käsitys normaalipainosta on vääristynyt.

Sitten toisaalta äitini kauhistellut toisten lapsia, miten ne on lihavia.

Tämä loppui siihen, että sanoin mun ja lapseni olevan ihan sopivia (suvussa reippaasti ylipainoa; Sisareni kaikki lievän lihavuuden puolella) ja kun äiti siunaili tuttavan lasta (lehdessä oli kuva), että onpa lihonut niin sanoin, ettei veljeni poikakaan terveissä mitoissa ole. 

Fakta on siis se, että minulla ja veljelläni kuukauden sisään syntyneet pojat. Veljen poika painaa melkein puolet enemmän kuin omani, ei liikuntaharrastuksia, annoskoot aivan järkyttävät jne.  Kunnolla mahamakkaraa, tissit jne. Ikää 12v. Että ei tässä tarvitse asiantuntija olla, kun miettii kummasta todennäköisemmin kasvaa lihava aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat on myös tuollaisia, ikää 76 ja 78. Joka kerta kun mennään kylään, ensin haukutaan minun painoni ja myös ikääntymiseni. Äiti kehuu miten hänellä ei ollut ryppyjä yhtään mun iässä vaan, eikä leukalinja roikkunut. Eikä hän koskaan ollut noin kauhean lihava. Minä en siitä niin välitä, mutta sitä en siedä kuin lasteni painoa (ovat ihan norrmaalipainoisia) kauhistellaan ja kommentoidaan ja syötetään pelkkää salaattia ja terveysruokaa etteivät liho.

Vaikka sinä et asiasta välittäisi, kyllähän lapset kuulevat sen sinuunkin kohdistuvan haukkumisen/arvostelun ja oppivat siitä. Joko ajattelevat, että sinua on ok kohdella tuolla tavalla ja alkavat itse teini-iässä/suuttuneina kommentoimaan samoin, tai sitten sisäistävät että vastaavaa arvostelua pitää ottaa vastaan kohteliaisuudesta ilman että siihen kommentoi mitään, eivätkä osaa tulevaisuudessa pitää omia puoliaan. 

Olen yrittänyt puhua tästä äidille, mutta häntä ei saa millään lopettamaan. Ja puolustautuminen johtaa vain möksähtämiseen ja riitoihin. Joten olen vaan sanonut lapsille, että ovat vanhuuttaan vähän erikoisia, kun eläkkeellä on niin vähän ajattelemista niin aivot ja ajattelu muuttuu. Että ei pidä ottaa tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ja sitten jos joku onnistuu laihtumaan niin siitä ei puhuta mitään.

Olisi hyvä että sanoisivat jotain positiivista laihtumisesta. Mutta ei.

On myös olemassa ihmisiä jotka nauttivat siitä että pääsevät pätemään jonkun kustannuksella.

Esim. Lihavaa on mukava moittia lihavuudesta, mutta jos tämä laihtuukin normaalipainoiseksi niin exlihava on vienyt moittijalta ilon.

Alkoholistia on myös mukava kiusata. Annetaan ymmärtää että toinen on huono kun juo ym mutta tehdään kaikki sen eteen ettei pääse raitistumaan.

Jos muutos kuitenkin tapahtuu niin pyritään siihen samaan takaisin tai käännetään selkä.

Sanon vaan ettei kukaan tarvitse myrkyllisiä ihmisiä ympärilleen.

Minun äiti on myös ollut oman ja toisten painon tarkkailija koko ikänsä. Hyvin usein puhuu toisten lihavuudesta, terveyden varjolla kyllä, ja tuo asenne on tietysti heijastunut minuunkin lapsena. Lopputuloksena sairastuin syömishäiriöön, josta onnekseni olen parantunut. Ikävä kyllä paino aiheuttaa minulle edelleen stressiä, ja jos asiaa syvemmälti mietin, mielessä kaikuu juuri äidin hyväksymättömyys ylipainoa kohtaan. Pelkään siis edelleen, näin keski-ikäisenä, että äitini ei hyväksyisi minua jos lihoisin. Uskomattoman vaikeaa on päästä tuosta ajattelumallista eroon.

Meillä kotona lapsuudessa ihan samaa.

Tyypillinen piirre suurella ikäluokalla. Vertaillaan muihin, mökötetään ja arvostellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ja sitten jos joku onnistuu laihtumaan niin siitä ei puhuta mitään.

Olisi hyvä että sanoisivat jotain positiivista laihtumisesta. Mutta ei.

On myös olemassa ihmisiä jotka nauttivat siitä että pääsevät pätemään jonkun kustannuksella.

Esim. Lihavaa on mukava moittia lihavuudesta, mutta jos tämä laihtuukin normaalipainoiseksi niin exlihava on vienyt moittijalta ilon.

Alkoholistia on myös mukava kiusata. Annetaan ymmärtää että toinen on huono kun juo ym mutta tehdään kaikki sen eteen ettei pääse raitistumaan.

Jos muutos kuitenkin tapahtuu niin pyritään siihen samaan takaisin tai käännetään selkä.

Sanon vaan ettei kukaan tarvitse myrkyllisiä ihmisiä ympärilleen.

Tämä.

Itsellä yksi kaveri joka jatkuvasti puhuu tyttärensä painosta. Nyt kun tytär on laihtunut niin epäilee että pysyykö laihana yms. Huoh!

Kuvitelkaas Pippa Laukkaa sukulaisena.

Onkin kiva tunnelma sukutapaamisissa, kun vain vertaillaan ja kilpaillaan. Ei taida suhteet syvetä konsaan.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen piirre suurella ikäluokalla. Vertaillaan muihin, mökötetään ja arvostellaan.

Meillä tätä teki kyllä edellinen sukupolvi. Nythän se tuntuu taas olevan muodissa. Ei sivua, ettei jopa normaalipainoisia haukuta lihaviksi.

Vierailija kirjoitti:

Minun äiti on myös ollut oman ja toisten painon tarkkailija koko ikänsä. Hyvin usein puhuu toisten lihavuudesta, terveyden varjolla kyllä, ja tuo asenne on tietysti heijastunut minuunkin lapsena. Lopputuloksena sairastuin syömishäiriöön, josta onnekseni olen parantunut. Ikävä kyllä paino aiheuttaa minulle edelleen stressiä, ja jos asiaa syvemmälti mietin, mielessä kaikuu juuri äidin hyväksymättömyys ylipainoa kohtaan. Pelkään siis edelleen, näin keski-ikäisenä, että äitini ei hyväksyisi minua jos lihoisin. Uskomattoman vaikeaa on päästä tuosta ajattelumallista eroon.

Piti ihan katsoa, onko kyseessä joku vanha ketju, ja olenko itse tämän kommentin joskus kirjoittanut. Olen itse sairastanut syömishäiriötä koko lapsuuteni ja nuoruuteni, 10-vuotiaasta alkaen, ja se alkoi siitä, kun vanhempani puuttuivat syömiseeni. Vanhoja luokkakuvia katsoessa näkyy, että en todellakaan ole ollut lihava, vaikka he niin väittivät, vaan pientä pyöreyttä on havaittavissa. No seuraavissa luokkakuvissa pyöreys on kadonnut, ja ihmettelen, ettei painooni enempää ole nuoruusvuosina missään kouluterveydenhuollossa tai muualla juurikaan puututtu, niin kamalalta näytän kuvissa. Vanhempani muistelevat kyllä, miten kauniisti laihduin ja olin mukavan hoikka. He ovat iältään nyt 80+

Omien lasteni painoon he ovat puuttuneet aina, siksi olen ollut tyytyväinen, että meillä on välimatkaa niin, että näemme vähän harvemmin. En uskalla edes kuvitella, mitä siitä olisi seurannut, jos olisivat olleet päivittäin äitini vaikutuspiirissä. Nykyisin kun vanhempani kertovat, että ovat tavanneet jonkun vanhan tutun, ensimmäinen kommentti on aina, että miten hän oli niin lihonut. Kaikkien painoa arvostellaan, naapureiden, tv-juontajien, ystävien, ihan kaikkien. 

Mun mummin mielestä ihminen on hyvä ihminen, kun se on rikas, kaunis ja hoikka. Mummi on mulle todella rakas ja olen kiitollinen kun olen saanut viettää hyvää lapsuutta hänen kanssaan, mutta ei hänellä kyllä mitään iän tuomaa viisautta ole tullut kun kuuntelee 85 vuotiaan kertovan kun joku se on niin rikas ja hoikka.