Masentuneen puolisoita paikalla?

Välillä on aika ajoin on haastavaa, mutta meillä mennään jo valoa kohden.

Sellainen oivallus tuli aikanaan, että puolison masennus ei estä itseä nauramasta ja nauttimasta elämästä. Eikä sitä halua minulle puolisonikaan. Aloin harrastamaan mm. työväenopistolla saksan kieltä, jonka jatkamisesta sitten vuosien haaveilin sekä aloin käymään jumpassa ja tapaamaan ystäviä.

Kun itsellä on hyvä olla, myös puolison tukeminen ja hänen kanssaan hetkessä oleminen on helpompaa, vaikka jossain vaiheessa se oli vain tv:een äärellä iltaisin sylissä pitämistä. Ne hetket oli omalla tavallaan suhteelle arvokkaita.

Uskon, että oma hyvinvointini kannusti myös puolisoani hakemaan apua tilanteeseensa. Hän on kiitellyt positiivisuuttani ja toivonut, etten muuttuisi siksi, että hän on aikanaan uupunut.

Minä olen sairastanut vakavan masennuksen. Voin kertoa  - se on itsekäs sairauus. Voimia sulle aloittaja. Älä anna puolisosi ottaa koko tilaa.

En pysty tukemaan kun itsellä meni työt ja sosiaalinen elämä koronan myötä uusiksi. Muutettiin uudelle paikkakunnalle mutta minulla ei ole täällä mitään. En pääse kiinni omaan elämään ja samalla toinen imee voimia ja ottaa kaiken tilan. Alan masentua itsekin.

Ollaan molemmat masentuneita.

Meillä tuli nyt ero tai mieheni muutti pari viikkoa sitten väliaikaiseen vuokrakotiin minun toiveestani.

Yhtä helvettiä on ollut viimeiset puoli vuotta, minulle koko masennus tuli tietoon vasta siinä vaiheessa kun mies hakeutui lääkäriin ja nyt viimeiset puoli vuotta mies on käynyt viikottain keskustelemassa ammattilaisella ja useampaa lääkitystä kokeiltu. Nyt mies on ekaa kertaa sairauslomalla, tilanne on tosi paha.

Miehen masennus on vaikuttanut minuun kovasti, sillä mieheni on hakeutunut täysin minusta eroon, kesä oli helvettiä jäin täysin yksin yms.

Tein kuitenkin kaikkeni, sanoin rakastavani ja seisovani rinnalla, annoin tilaa, en vaatinut mitään jne. Yksin vaan on vaikea rakastaa ja huomasin, että rakkauteni ei paranna. Mieheni ei ollut minulle rehellinen ja nyt erilleen muuton jälkeen on mies pystynyt paremmin minulle puhumaan ja masennus on ollut miehellä vuoden pitempään kun tiesin, mutta se häpeä yms. on estänyt hakemasta apua + miehen masennus on paljon pahempaa sorttia kun oli mulle kertonut jne.

28 vuotta oltiin yhdessä ja sydämeni on ihan murskana, ei se minun rakkaus mihinkään ole hävinnyt, mutta jatkuva suru tekee kipeää.

Ja mieheni kyllä alusta asti kannusti tekemään ja menemään yms. Sitä on vaan vuosien varrella ystävät jääneet.

Yritän nyt oppia elämään yksin, mies ei vielä halunnut asuntoa myyntiin, mutta ei meillä ole varaa elää näinkään, eli tammikuussa pakko katsoa sitäkin asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sairastanut vakavan masennuksen. Voin kertoa  - se on itsekäs sairauus. Voimia sulle aloittaja. Älä anna puolisosi ottaa koko tilaa.

Näin masentuneen puolisona on pakko myöntää, että todellakin on itsekäs sairaus. Tiettyyn asti sen ymmärtää, mutta jossain vaiheessa tuntuu, että ihan kaikki asiat laitetaan sen masennuksen piikkiin. Vakava masennus = en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään ....... Se rikkoo koko perheen elämän, on siis helvettiä myös puolisolle ja lapsille.

Pitäisi olla 24/7 kuuntelemassa toisen pahaa oloa

Minä istun usein elokuvissa. Saan olla joku muu edes hetken.

Olen kommentoija 2. Itsensä uhriuttaminen on myrkkyä kun sairastaa masennusta. En olisi ikinä parantunut masennuksesta jos olisin tuijottanut vain omaa napaani.

Entä jos se on kroonista ja toistuvaa? Mieheni on terapiat käynyt ja lääkitykset kokeillut. En usko hänen paranevan.

Sian jättö viikot on tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Sian jättö viikot on tulossa.

Apukoulun yhdyssanakertausharjoitukset osalle 🤷🏻

Niin, aina sanotaan, että pitäisi huolehtia omasta jaksamisesta. Mutta jos niitä turvaverkkoja ei itselläkään ole?

Vierailija kirjoitti:

Niin, aina sanotaan, että pitäisi huolehtia omasta jaksamisesta. Mutta jos niitä turvaverkkoja ei itselläkään ole?

     No mulla niin että itse jäin henkiin toistaiseksi

Miten voi laittaa masentuneelle rajat (en voi aina kuunnella) ilman että siitä seuraa itsesäälikohtaus "olen kamala ihminen ja lapsenkin vanhemmat käski olla puhumatta tunteistani" jne.

Vierailija kirjoitti:

Niin, aina sanotaan, että pitäisi huolehtia omasta jaksamisesta. Mutta jos niitä turvaverkkoja ei itselläkään ole?

Tämä. Kun ihmisen elämä yksinkin vaatisi näinä aikoina "itsestä huolehtimista", masentuneen kanssa pitäisi tehdä vielä ylimääräistä turbohuolehtimista. Uuvun siihenkin, että "pitäisi tehdä yksin jotain mukavaa/voimaannuttavaa, että jaksaa taas tukea masentunutta". Ymmärtääkö kukaan?

Se on jännä, että minkäikäinen tahansa voi sairastua masennukseen, ihminen jolla ei ole ollut aiemmin taipumusta masennukseen. Eikä masennukselle löydy aina mitään "järkevää" syytä. Sitä pitkän yhteisen historian jälkeen puolisona on kovin hämillään ja surullinen. Se puoliso jonka kanssa olet ollut 28 vuotta muuttuu ihmisenä ihan toiseksi. Yrität ymmärtää ja rakastaa ja lapsien takia yrität pitää kaiken kasassa, koko paletin. Omastakin elämästä meinaa hävitä kaikki ilon aiheet. Sydän ja jopa vartalo itkee ikävää, mutta kaikki masentuneet eivät parane ja joskus on vaan parempi päästää irti toisesta. Ja edelleen Sydämestäni toivon, että mieheni paranee, ei meillä välttämättä pariskuntana elämä jatku yhdessä.

Sairastuin itsekin. Oli sitten vedettävä ultimatum ja todettava että minun voimavarani eivät riitä meidän molempien kannattelemiseen. Se olisi joko ero tai että mies hakee itselleen apua ja ottaa vastuun omasta mielenterveydensä aktiivisesta hoitamisesta. Tehosi. Mies haki vihdoin apua kuten itsekin tein tahollani. 

En ole varma, ollaanko vieläkään ihan hyvällä tolalla, mutta ainakin minun roolini henkilökohtaisena hoitsuna loppui rajan tullessa vastaan. Jos tilanne pahenee, laitan epäröimättä oman hyvinvointini etusijalle ja lähden. 

Harmittaa, sillä tämä on jo toinen parisuhde, jossa toisen masennus hallitsee koko suhteen dynamiikkaa. Itse haaveilen iloisesta, romantiikkaa ja intohimoa täynnä olevasta suhteesta jossa yhdessä nautitaan asioista, tehdään ja koetaan asioita yhdessä. Kieltämättä on myönnettävä, että saatoin olla onnellisempi kun olin yksin. 

Masennus puhuu mieheni suulla. Ei ole jäljellä nauttimista, kokemusta, intohimoa. Itsesäälin kehä pyörii ja toistelee samoja asioita, melkein kuin dementikko, mutta kyse ei ole muistista vaan ajattelun sumentumisesta. 

Masentuneelle pitäisi saada joku nuori ja pirtsakka rakastajatar, joka jaksaisi lohduttaa. Piristyisi heti!