Lue keskustelun säännöt.
Arki aivan hirveää suorittamista yhden lapsen kanssa, miten muut pärjää useamman lapsen kanssa?
Miten arjesta olisi tarkoitus nauttia tai edes saada jotain iloa, kun kaikki on pelkkää selviytymistä? Haaveillaan toisesta lapsesta mutta kun jo yhden kanssa elämässä ei tunnu olevan mitään järkeä, niin miten sitten useamman kanssa selviää?
Meillä minä hoidan 3-vuotiaan hoitoon viennin ja haun, sillä teen lyhennettyä työaikaa. Lapsi on silti hoidossa melkein 8h päivässä, kun työmatkoihin menee melkein tunti suuntaansa. Ihan hirveää pitää noin pitkää päivää mutta mikäs teet. Miehellä pitkät päivät ja yhtä pitkä työmatka kuin minulla. Työ on ihan kaoottista, aloitin juuri ja olen ihan ulalla kaikesta, stressaa. Lapsi on väsynyt aina hoitopäivän jälkeen, menee aikaisin nukkumaan niin kuin minäkin, jotta taas jaksetaan seuraavana päivänä. Nukun todella huonosti, vauvavuoden jälkeen uni meni jotenkin rikki enkä saa enää kunnolla nukuttuakaan, paitsi satunnaisesti. Tätäkö tämä on? Antakaa jotain arkea helpottavia vinkkejä! Ruuat tehdään viikonloppuna valmiiksi aina torstaille asti (siinäkin sunnuntaina aina hirveä suorittaminen), Vaatteet laitetaan koko viikoksi valmiiksi yms. Ruuat tilataan kotiin. Lapsi on paljon kipeänä, mies silloin hoitaa kotona. Tuntuu, että aina on kiire hakemaan lasta, töihin, tekemään valmisteluja arjen sujuvoittamiseksi. Silti lapsen seurasta ei ehdi nauttia kuin pari hassua tuntia arkena ja koen suurta ikävää häntä kohtaan. Tekisi mieli hankkia toinen lapsi ihan vain siksi, että voisi olla kolme vuotta kotona pyörittämässä arkea mutta sitten taas töihin paluu ja kahden lapsen hoitopyöritys on kahta rankempaa.
Kommentit (545)
En tiedä onko se tottumista vai mitä, mutta kyllä se helpottaa ajan myötä. Töihin paluu tai työpaikan vaihto on aina raskasta ennen kuin alkaa sujua, samoin se lapsen päiväkotiarjen alku. Koko elämänrytmihän siinä muuttuu kun palaa kotivanhemmuuden jälkeen töihin! Ei ole mikään ihme että muutosvaiheessa elämä tuntuu kaoottiselta. Mutta sitten se alkaa pikkuhiljaa rutinoitua. Lapsi alkaa tykätä käydä päiväkodissa, omat työarki selkeytyy, oppii keinot millä muistaa kurahousut ja lomakyselyt ilman suurempaa stressiä. Illat kannattaa alkuvaiheessa ihan vaan rauhoittaa sille yhdessä ololle, ja miettiä vaikkapa harrastuksia vasta, kun paletti tuntuu muuten pysyvän kasassa. Viikonloput rentoutuen. Irtiotto arjesta aina silloin tällöin toki tekee hyvää, joko ilman lapsia tai perheenä.
Unenpuute tekee kaikesta monin verroin vaikeampaa, joten ensimmäinen asia olisi yrittää laittaa uniasiat kuntoon. Hae vaikka lääkäriltä apua jos on todellisia univaikeuksia, ja pyri kaikin keinoin varmistamaan riittävä uni. Sen voimin jaksaa monin verroin paremmin.
Oikeasti ruuhkavuosiarki on kiireistä, mutta siitä voi nauttia. Työelämä toimii vastapainona ja vaihteluna perhearjelle, ja kun on päivän ollut erossa perheestään on ihana palata kotiin, jossa nelivuotias kietoo kädet kaulaan ja sanoo "äiti sinä olet ihana".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi lasta ja asumme "arvoalueella" Hgissä. Lapset nyt jo 12 v. ja 17 v.
Olemme uraohjuksia mieheni kanssa. Meillä ratkaisu löytyi aikoinaan miehen vanhemmista, jotka muuttivat tähän lähelle. Ehdin hyvin käydä myös omissa harrastuksissa, kun mummi ja vaari olivat mielellään arjessa mukana. Pojan jalkapallotreenit ovat edelleen vaarin viikon kohokohta, koska on itsekin aikoinaan pelannut. Iso kiitos appivanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
BMW kirjoitti:
Sitä se elämä on jonkin aikaa
Kyllä totut ja helpottuu ajan myötä
Niin siis tässä varmaan aloittaja halusi kysyä, miten lapsi tottuu tuohon rumbaan, hänen lapsuudestaanhan on kyse..? Aikuinen kyllä muutaman vuoden kestää päiväkotirumbaa.
Lapset tottuu yleensä hyvin. Päiväkodissa on kivaa kun on kavereita ja illat saa olla kotona vanhempien kanssa. Ap:n lapsella on vielä sangen kohtuullisen mittaiset hoitopäivät. Jos vaan ap:n väsymys ei kauhean pahasti näy lapselle niin hän on varmasti ihan onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan pitkien työpäivien ja lasten päivähoidon ym. kanssa toki rankkaa, mutta kuulostaa minusta jotenkin ylimääräisen rankalta. Miksi käyttää sunnuntaita tai viikonloppua tulevien ruokien laittoon? Laita ruoat arkena ja tilatkaa viikonloppuna vaikka noutoruokaa, jos kukkaro kestää, niin ei tarvitse viikonloppuna laittaa ruokaa ollenkaan. Arkena voi laittaa ruokaa vaikka maanantaina ison satsin muutamaksi päiväksi ja keskiviikkona lopuille päiville. Monet arkiruoat ovat nopeita valmistaa tai valmistuvat melkein itsestään, kuten keitot ja laatikkoruoat, ei tarvitse seistä missään hellan ääressä vahtimassa. Miksi laittaa kolmehenkisen perheen vaatteet koko viikkoa varten valmiiksi. Eikö riitä, että illalla katsoo seuraavan päivän kamppeet aamua varten. Jos työmatkaa kulkee julkisilla, niin siinä voi vaikka maksaa laskut tai kuunnella musiikkia, ja hoitaa vaikka ruokatilaukset, niin ei mene aikaa kaupassakaan. Kannattaa keksiä tällaisia arkea helpottavia asioita.
Arkea on erilaista.
Meillä on lapset Helsingin keskusta-alueella hoidossa ja koulussa.
Kun sieltä pujottelee ruuhka-aikaan väsyneenä, ei jaksa heti alkaa kokata, vaan arkea helpottaa juurikin se että voi vaan lämmittää lapsille ruokaa joka on tehty sunnuntaina.
Saa itse istahtaa ja kerätä hetken voimia. Katan aamulla astiatkin valmiiksi niin että suoraan vain lämmitän valmiiksi annostellun ruoan ja työnnän maitomukit kouraan.
Minulöa on huono hämäränäkö ja vihaan ruuhkassa hämärässä ajamista.
Sillä aikaa kun lapset ja katsoo lasten ohjelmia, kipaisen alas ja päästän koirat pissalle pihalle.
Uh voin hyvin samaistua tuohon hämärässä ruuhkassa ajamisen tuskaan. Kuulostaa jokapäiväisestä painajaiselta. Me ratkaistiin ongelma muuttamalla lähiöön jossa kaikki on lähellä, ei tarvitse autolla kuskailla lapsia juuri minnekään, mutta toisaalta tarvittaessa liikenneyhteydet autollakin on sujuvat. Elämä on nykyään paljon rennompaa kuin silloin, kun asuttiin keskustan liepeillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Lapsen seurasta nauttiminen" on aika vieras käsite, kun se jos mikä oli suorittamista. Pikemminkin lapsella pitäisi olla tilaisuus nauttia aikuisen seurasta, vaikka sitten siinä samalla kun vanhempi laittaa ruokaa tai kolaa lunta pihalla.
Selitys on aika yksinkertainen: kun lapsia on useampia, ei millään ehdi "suorittaa" niin mahdottomasti kuin yhden kanssa.
Ruuat tehdään valmiiksi viikonloppuna, mutta ruuat tilataan kotiin. Siis ruokatarvikkeet, ei valmiita? Jos ei ole rahasta kiinni, tilatkaa joskus kotiin valmista ruokaa.
MItenkö selvisimme ruuhkavuosista? Hinnoittelin itseni ulos työmarkkinoilta ja olin työttömänä ansiosidonnaisella. Lapsilla oli osa-aikainen hoitopaikka, jonka saattoi aika helposti vaihtaa kokoaikaiseksi, kun työttömälle kuului kutsu töihin. Pitihän sen verran käydä töissä, että pysyi ansiosidonnaisella.
Okei, no mikä siinä on niin vaikeaa ottaa se lapsi mukaan vaikka siivoomiseen ja ruuanlaittoon, siivotessa rätti käteen + ohjeistus ja ruuanlaitossa riittää vaikka sipuli käteen ja kuorimaan. Kodin voi suursiivota rauhassa silloin kun puoliso vie lapset vaikka ulkoilemaan, tai ajan voi käyttää itselle. Lisäksi illat on omaa aikaa.
Ihan siis kolmen pienen lapsen äitinä ihmettelen turhautunutta viestiäsi. Toki jos on itse hyvin uupunut, varsinkin taloudellinen huoli uuvuttaa nopeasti, niin tuntuu että kaikki on suorittamista. Itse olen onnistunut jopa suunnittelemaan ja käynnistämään omaa yritystoimintaa täyspäiväisen kotonaolon ohella.
Tämähän on tämä klassinen ohje, että ota lapset mukaan kotitöihin. Se on joo lapsen näkökulmasta tavoiteltavaa, mutta kokeilepa itse, siivoamisesta tulee kolminkertainen homma. Samoten ruuanlaitosta. Siihen tulee ohjaus vielä lisäksi ja avustaminen ja neuvominen. Ihan hirveän raskasta. Aikaa menee moninkertaisesti, jos jonkun kolmevuotiaan kanssa alat kotitöitä tekemään.
Joo ja lapset on hyvin erilaisia siinä miten paljon tuhoa ne saa aikaan yhdellä rätillä.... ei ihan riitä meidän hypervilkkaalle kolmivuotiaalle kevyt ohjeistus, kyllä se on seisottava vieressä ja valvottava. Ja sit se kyllästyy kuitenkin kahdessa minuutissa ja pitää keksiä.muuta viihdykettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En hommannut yhtään lasta ja nautin joka päivästä, samalla kun muut ikäiseni vanhenevat stressiinsä pikku palleroitaan hyysätessään. Elämä on valintoja.
Vierailija kirjoitti:
Mies etsii uutta työtä, jossa olisi liukuva työaika. Nyt ei ole, joten jos hän veisi lapsen päiväkotiin, olisi hoitopäivän pituus paljon pidempi. Jos hakisi, ei ehtisi hakea ennen kuin päiväkoti menee kiinni. Hänellä on muutama vapaapäivä onneksi noiden pitkien päivien korvaukseksi, silloin lapsi tietysti kotona myös. Päiväkoti on hyvin lähellä kotiamme, on siis hieman suuri kynnys alkaa etsiä uutta kotia ja hoitopaikkaa. Tämä koti on myös tosi edullinen (ja muutenkin ihana) mutta meillä on haku myös muualle käynnissä kodinkin suhteen. Työn aloitin juuri, ja Helsingissä tuntuu miltei joka paikkaa kestävän julkisilla (1-2 vaihtoa) noin 45 minuuttia. Yritän saada tuonnempana tehtyä enemmän etänä jos vain mahdollista.
En oikein tykkää noista eineksistä terveydellisistä syistä (miehellä korkea kolesteroli jne) mutta välillä on vaan pakko heittää lihapullat kehiin. Jotenkin vaan tuntuu, että terveellinen ruoka auttaisi jaksamaan paremmin mutta tässä noidankehässä ei vaan aina jaksa tehdä sitä terveellistä ruokaa.
On toki oma valinta hankkia lapsi, siitä nyt ei varmaan ole epäilystäkään? Kysyinkin, miten muut ihmiset selviävät ruuhkavuosista.
Niin. Selityksiä sinulta löytyy. Nopeaa ja terveellisiä ruokaa on kyllä, kerralla enemmän ja pakkaeen tai opettelette lukemaan valmisruokien ravintoarvot. Jos se ihana koti on tärkeämpi kuin arjessa jaksaminen niin sitten kannattaa pysyä ihanassa kodissa.
Itse selvisin sillä että tien elämästä helpompaa, priorisoin jaksamista edistävät asiat pinnallisuuden ja selittelyjen edelle. Ruoka kyllä syntyy (pakkasesta otetuista) puolivalmisteista melekin itsestään (one pot tyyppiset), lähellä työpaikkaa on myös kivoja koteja, lapsi sopeutuu uuteen tarhaan. Suurin ongelma on vanhempien mielen esteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies etsii uutta työtä, jossa olisi liukuva työaika. Nyt ei ole, joten jos hän veisi lapsen päiväkotiin, olisi hoitopäivän pituus paljon pidempi. Jos hakisi, ei ehtisi hakea ennen kuin päiväkoti menee kiinni. Hänellä on muutama vapaapäivä onneksi noiden pitkien päivien korvaukseksi, silloin lapsi tietysti kotona myös. Päiväkoti on hyvin lähellä kotiamme, on siis hieman suuri kynnys alkaa etsiä uutta kotia ja hoitopaikkaa. Tämä koti on myös tosi edullinen (ja muutenkin ihana) mutta meillä on haku myös muualle käynnissä kodinkin suhteen. Työn aloitin juuri, ja Helsingissä tuntuu miltei joka paikkaa kestävän julkisilla (1-2 vaihtoa) noin 45 minuuttia. Yritän saada tuonnempana tehtyä enemmän etänä jos vain mahdollista.
En oikein tykkää noista eineksistä terveydellisistä syistä (miehellä korkea kolesteroli jne) mutta välillä on vaan pakko heittää lihapullat kehiin. Jotenkin vaan tuntuu, että terveellinen ruoka auttaisi jaksamaan paremmin mutta tässä noidankehässä ei vaan aina jaksa tehdä sitä terveellistä ruokaa.
On toki oma valinta hankkia lapsi, siitä nyt ei varmaan ole epäilystäkään? Kysyinkin, miten muut ihmiset selviävät ruuhkavuosista.
Niin. Selityksiä sinulta löytyy. Nopeaa ja terveellisiä ruokaa on kyllä, kerralla enemmän ja pakkaeen tai opettelette lukemaan valmisruokien ravintoarvot. Jos se ihana koti on tärkeämpi kuin arjessa jaksaminen niin sitten kannattaa pysyä ihanassa kodissa.
Itse selvisin sillä että tien elämästä helpompaa, priorisoin jaksamista edistävät asiat pinnallisuuden ja selittelyjen edelle. Ruoka kyllä syntyy (pakkasesta otetuista) puolivalmisteista melekin itsestään (one pot tyyppiset), lähellä työpaikkaa on myös kivoja koteja, lapsi sopeutuu uuteen tarhaan. Suurin ongelma on vanhempien mielen esteet.
Oletpa omahyväinen. Tuossahan nimenomaan sanotaan, että koti on haussa muualtakin. Ja kirjoittaja on juuri aloittanut työssään ja mieskin etsii uutta työtä. Jos työsuhteet ovat määräaikaisia tai muuten muuttumassa, niin aika vaikeaa sitä on muuttaa työn perässä. Kyllähän sen työtilanteen pitää ensin olla selkeä. Itsekin asuisin mielelläni työpaikan lähellä, mutta olen ollut viimeisen kolmen vuoden aikana kolmessa eri työpaikassa (en omasta halustani, mutta pätkittäisen rahoituksen takia) ja mies kahdessa. Meillä on omistusasunto, ei näitä ihan vuoden välein kannata myydä ja ostella ja muutella lasten hoitopaikkoja ja kouluja...
Vierailija kirjoitti:
Kaksi lasta on helpompi kuin yksi.
Monimutkaisempi aihe....
Tämä pätee ehkä siinä tapauksessa, että ensimmäinenkin lapsi on saanut kasvaa rauhallisessa, turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissa ja kykenee hyväksymään uuden sisaruksen ilman suurempia pelkoja tai mustasukkaisuutta.
Lisäksi sisaruksilla on oltava alusta asti mahdollisuus olla yhdessä niin, että isompi saa jatkossakin olla se "huomion keskipiste" ja osallistua myös vauvan hoitoon ym.
Myös ympäristö ja sukulaiset vaikuttavat sisarussuhteen syntymiseen: Huomioivatko esim isovanhemmat esikoisen kuten ennenkin vai meneekö kaikki huomio vauvalle jne.
Sisaruksille kehittyy myös lähempi suhde, jos äiti vaikka kulkee päivittäin vauvan kanssa puistoon tai leikkiryhmiin tai harrastuksiin esikoisen kanssa, kuin että jos isompi "eristetään" päivähoitoon, että äiti saa hoitaa vauvaa. Jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jaa, meillä päiväkoti näkyy keittiön ikkunasta ja vanhempien lasten koulu on ihan kulman takana. Töihin pääsen julkisilla nopeasti Helsingissä ja miehellä työ jossa voi hyvin vaikuttaa työpaikan sijaintiin. Vaikka lapsista etenkin kaksoset itkivät ja valvottivat jatkuvasti vauvana, niin kyllä se homma näillä spekseillä lutviutui ihan mukavaksi.
Ex hoitaa eniten ja isovanhempi, Ei mitään hätää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on varaa tilata ruuat kotiin, ja on työpaikatkin olemassa, mitä ihmettä valitat? Omia valintoja nämä. Ensin hankitaan lapsia ja sitten maristaan, kun kaikki ei ole omasta mielestä täydellistä. Huh huh, mitä porukkaa.
Kohta tulee lapset kotiin päiväkodista <3 <3 <3 <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä saa mitä tilaa. Mitä luulit lapsiperhe-elämän olevan, hattaraa, pelkkää pyyteetöntä rakkautta ja sateenkaaria vai? (Okei, näinhän sitä naisille usein markkinoidaan.)
Olen neljän äiti ja todellakin olen saanut sen tilaamani. Paljon pyyteetöntä rakkautta, seikkailua, iloista nuorekkuutta, uusia näkökulmia jne. Toki ongelmien ratkaisukykyä lisää, joustavuutta, organisaatiotaitoa. Olen nelikymppinen, jos olisin lapseton, tuijottaisinko vanhenevaa napaani päivät pitkät? Nyt saan oikein luvan kanssa tehdä lumienkeleitä, lasketella pulkkamäessä, peuhata koko köörin kanssa punkassa, lallatella. Minulle äitiys on kuin tehty.
Hmm, yllätyin tästä ajatuksesta, että lasten kautta saa "luvan" olla lapsenomainen ja hassutella juttuja... Koen, että vanhemmuus toisi muutoksena ennen kaikkea vakavuutta, vastuunottoa sekä intensiivisyyttä, kun taas lapsenomaista hassuttelua on jo ihan riittävästi nykyelämässäni. Ei lapsenomainen puoleni ole missään piilossa odottamassa valloilleen pääsyä, vilpittömästi en kadehdi pulkalla laskemista.
Ja jos on syvällinen ihminen, niin kyllä siitä oman navan tuijotuksesta on päässyt jo ajat sitten aikuisena lapsettomana. Napaansa tuijottava luonne tekee sitä myös äitinä, omien lastensa kautta, muusta maailmasta viis. Näkyy esim. kulutustottumuksissa perheissä, monet tosi epäeettisiä, monia kiinnostaa vaan ja ainoastaan saada ne omien lasten tarpeet ja mielihalut täytettyä. Ei se vanhemmuus aina ole niin mahdottoman jaloa, toki heitäkin paljon löytyy ja kaikki kunnia heille.
Hyviä pointteja. Itse olen lapseton ja sen lisäksi että hassuttelen puolisoni kanssa, olen onneksi päässyt toteuttamaan leikkimielisyyttäni myös sukulaislasteni kanssa. Aina siihen ei tarvita omia lapsia, vaikka itse olisin niitä toivonut. Kannan itse huolta ympäristöstä ja toivoisin, että useampi vanhempi myös kantaisi sitä enemmän. Heidän lapsensa, jos ovat pieniä, ovat kuitenkin tällä pallolla ehkä jipa 90-100 vuotta. Lapsille on hyvä opettaa muutakin kuin ikuista kulutusjuhlaa.
Kommenteissa hämmästyttää, miten ikävästi jotkut vanhemmat lyttäävät toisia osaamattomiksi ja kyvyttömiksi ja kiillottavat näin omaa kilpeään. Kun jotkut vain yksinkertaisesti avautuvat haasteistaan ja pyytävät neuvoa. Se tuntuu tosi pahalta. Ja onko se esimerkki, jonka haluaa antaa lapsilleen? Viisaus ja empatiakyky ei selvästi ole sidoksissa siihen, onko hankkinut jälkikasvua. Suomi on kiusaajien maa eikä vanhemmat ole poikkeus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä saa mitä tilaa. Mitä luulit lapsiperhe-elämän olevan, hattaraa, pelkkää pyyteetöntä rakkautta ja sateenkaaria vai? (Okei, näinhän sitä naisille usein markkinoidaan.)
Olen neljän äiti ja todellakin olen saanut sen tilaamani. Paljon pyyteetöntä rakkautta, seikkailua, iloista nuorekkuutta, uusia näkökulmia jne. Toki ongelmien ratkaisukykyä lisää, joustavuutta, organisaatiotaitoa. Olen nelikymppinen, jos olisin lapseton, tuijottaisinko vanhenevaa napaani päivät pitkät? Nyt saan oikein luvan kanssa tehdä lumienkeleitä, lasketella pulkkamäessä, peuhata koko köörin kanssa punkassa, lallatella. Minulle äitiys on kuin tehty.
Hmm, yllätyin tästä ajatuksesta, että lasten kautta saa "luvan" olla lapsenomainen ja hassutella juttuja... Koen, että vanhemmuus toisi muutoksena ennen kaikkea vakavuutta, vastuunottoa sekä intensiivisyyttä, kun taas lapsenomaista hassuttelua on jo ihan riittävästi nykyelämässäni. Ei lapsenomainen puoleni ole missään piilossa odottamassa valloilleen pääsyä, vilpittömästi en kadehdi pulkalla laskemista.
Ja jos on syvällinen ihminen, niin kyllä siitä oman navan tuijotuksesta on päässyt jo ajat sitten aikuisena lapsettomana. Napaansa tuijottava luonne tekee sitä myös äitinä, omien lastensa kautta, muusta maailmasta viis. Näkyy esim. kulutustottumuksissa perheissä, monet tosi epäeettisiä, monia kiinnostaa vaan ja ainoastaan saada ne omien lasten tarpeet ja mielihalut täytettyä. Ei se vanhemmuus aina ole niin mahdottoman jaloa, toki heitäkin paljon löytyy ja kaikki kunnia heille.Hyviä pointteja. Itse olen lapseton ja sen lisäksi että hassuttelen puolisoni kanssa, olen onneksi päässyt toteuttamaan leikkimielisyyttäni myös sukulaislasteni kanssa. Aina siihen ei tarvita omia lapsia, vaikka itse olisin niitä toivonut. Kannan itse huolta ympäristöstä ja toivoisin, että useampi vanhempi myös kantaisi sitä enemmän. Heidän lapsensa, jos ovat pieniä, ovat kuitenkin tällä pallolla ehkä jipa 90-100 vuotta. Lapsille on hyvä opettaa muutakin kuin ikuista kulutusjuhlaa.
Kommenteissa hämmästyttää, miten ikävästi jotkut vanhemmat lyttäävät toisia osaamattomiksi ja kyvyttömiksi ja kiillottavat näin omaa kilpeään. Kun jotkut vain yksinkertaisesti avautuvat haasteistaan ja pyytävät neuvoa. Se tuntuu tosi pahalta. Ja onko se esimerkki, jonka haluaa antaa lapsilleen? Viisaus ja empatiakyky ei selvästi ole sidoksissa siihen, onko hankkinut jälkikasvua. Suomi on kiusaajien maa eikä vanhemmat ole poikkeus.
Minulla on kolme lapsetonta sukulaista ja VIHAAN sitä että ne kuvittelee minun kotini ja perheeni olevan jokin aikuisille suunnattu Peppi Pitkätossu -maa.
Arjen ei ole tarkoituskaan olla kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Mies etsii uutta työtä, jossa olisi liukuva työaika. Nyt ei ole, joten jos hän veisi lapsen päiväkotiin, olisi hoitopäivän pituus paljon pidempi. Jos hakisi, ei ehtisi hakea ennen kuin päiväkoti menee kiinni. Hänellä on muutama vapaapäivä onneksi noiden pitkien päivien korvaukseksi, silloin lapsi tietysti kotona myös. Päiväkoti on hyvin lähellä kotiamme, on siis hieman suuri kynnys alkaa etsiä uutta kotia ja hoitopaikkaa. Tämä koti on myös tosi edullinen (ja muutenkin ihana) mutta meillä on haku myös muualle käynnissä kodinkin suhteen. Työn aloitin juuri, ja Helsingissä tuntuu miltei joka paikkaa kestävän julkisilla (1-2 vaihtoa) noin 45 minuuttia. Yritän saada tuonnempana tehtyä enemmän etänä jos vain mahdollista.
En oikein tykkää noista eineksistä terveydellisistä syistä (miehellä korkea kolesteroli jne) mutta välillä on vaan pakko heittää lihapullat kehiin. Jotenkin vaan tuntuu, että terveellinen ruoka auttaisi jaksamaan paremmin mutta tässä noidankehässä ei vaan aina jaksa tehdä sitä terveellistä ruokaa.
On toki oma valinta hankkia lapsi, siitä nyt ei varmaan ole epäilystäkään? Kysyinkin, miten muut ihmiset selviävät ruuhkavuosista.
Tässä kolmen lapsen äiti. Lapset päiväkotiin 10 kk ikäisinä, niin oli silloin tapana, kun äitiysloma päättyi. Ei tainnut olla hoitovapaita. Hain ja vein lapset päiväkotiin. Töiden jälkeen lähes aina ruoanlaitto ja monta kertaa viikossa leivoin, jos ei muuta niin pannari uuniin. Kokopäivätöissä kävin. Mies töissä 600 km päässä, kävi kahden viikon välein kotona (noin 4-5 päivää oli kotona) ja piti aina saada levätä, kun oli niin töitä tehnyt. Minä tein myös kahta työtä ( palkkatyö ja huushollin pyöritys ja lasten jutut), mutta sitä pidettiin selviönä, että näin kuului tehdä. Viikonloput meni siivotessa, pyykätessä, kokatessa ja leipoessa. Sitten loppuikin minusta veto ja pitkien saikkujen jälkeen eläkkeelle. Jos nyt saisin valita, niin en hankkisi lapsia ollenkaan, vaikka ne rakkaita ovatkin ja lastenlapset ne vasta rakkaita ovatkin.
Kaikkeen tottuu, mulla oli niin rankka se kolmen pienen kanssa putkeen hoitaminen et paluu töihin ja vaihtelun saaminen rentoutti koko elämää ihan huomattavasti.
Mulla oli myös se et kun kolmen pikkulapsen kanssa (sain kaksoset 2. raskaudessa, ajatus oli hankkia 2 lasta siis) oli kotona, piti jo muutenkin tehdä arjesta sellasta että se on mahdollisimman vaivatonta. Ruuanlaitto ja muu pohjautuen piolivalmisteisiin tai eineksiin, kaiken turhan karsiminen elämästä, unen priorisointi, vanhempien vuorottelu treeneihin menossa (että jaksaa) ja mm. siivouksen täydellinen suurpiirteistäminen.
Ylipäätään olla armollinen itselle, ei tarvitse suorittaa ja tarjota viikonloppusin mitään kovin kummosta. Vaikka vuorotellen ulkoilee lapsen kanssa ja toinen saa levätä, tilataan pizzat ruuaksi ja katotaan kivaa leffaa saunan jälkeen sohvalla.
Tajusin jotenki sillon olla vaatimatta itseltä yhtään mitään extraa ja tunsin ylpeyttä että selvisin siitä ihan hyvin.
Itellä siis avain kaikesta suorittamisesta luopuminen ja ns minimiin keskittyminen. Nyt kun lapset isoja (yläkoulu/lukio) niin elämä NIIN rentoa ja kivaa kun kaikki tuo päiväkotirumba ja leikkipuistoissa notkuminen ohi. Tehdään toki kivoja juttuja (ja harrastetaan) yhdessä mutta heillä tosi paljon omia menoja ja kaverijuttuja. Ei tuo kestä tosiaan kun rajallisen ajan ja sitten jo haikeena muistelet kun lapsi oli pieni!
Unohda some kulissi ja älä välitä muiden mielipiteistä niin elämä helpottuu kummasti
Nyt on kyllä kateutta ilmassa! Vastasin vain mäyhätykseen miten sunnuntaina ei saa laittaa ruokaa valmiiksi.