Mies: " elämä menee hukkaan"
Apua,
mies heitti sellaisen asian päin kasvoja etten tiedä mitä ajatella...
Hän on ollut huonolla tuulella (tavallista huonommalla...) ja vihdoin vastasi mikä mättää ja vastaus oli, että elämä menee hukkaan, kun asuu täällä!
Asumme siis parin sadan kilometrin päässä kotipaikkakunnaltamme (olemme molemmat kotoisin samalta paikkakunnalta), koska tulin tänne opiskelemaan. Olemme asuneet täällä kuusi vuotta ja meillä on yhteinen lapsi, 1v 6kk. Opiskeluni ovat vielä kesken, pitäisi valmistua parin vuoden päästä. Olen haaveillut jatko-opinnoista, mutta miehen viihtymättömyys täällä on ennenkin laittanut miettimään, voinko niin tehdä...taitaa jäädä haaveeksi vaan...
Tuntuu tosi pahalta, että hän ei ole tyytyväinen perheeseemme vaan kaipaa noin kovasti vanhoja kavereitansa ja sukulaisiansa...tuntuu, ettemme riitä hänelle ja että hänelle ovat muut sukulaiset ja kaverit joetnkin tärkeämpiä, kun kaipuu heitä kohtaan saa hänet niin masentuneeksi ja ärtyisäksi...arki sujuu siinä ja siinä, riitoja on paljon, koska mikään ei koskaan tunnu olevan kohdallaan...olen kyllä tiennyt ettei hän viihdy täällä kovin hyvin, mutta tälläinen kommentti oli jo aika paha!Itselleni on tämä meidän oma pikkuperhe kaikista tärkein eikä kiinnosta vaikka asuttaisiin Timbuktussa, kunhan vain oma perhe on koossa, tietty mullakin välillä ikävä sisaruksia jne.. mutta käymme kuitenkin parin kuukauden välein kotipaikkakunnalla, joten en ole kokenut tälläistä " elämän hukkaan" menemistä...minusta on ihan tavallista ettei jää koko elämäksensä äidin helmoihin pyörimään vaan ns. näkee vähän maailmaa asumalla muuallakin kuin synnyinseudullansa ja ainahan voi muuttaa takaisin kun siltä tuntuu...olemmekin päättäneet että valmistumiseni jälkeen etsin töitä jostain lähempää, mutta sekin pelottaa että miten niitä nyt sitten siitä nurkilta löytyy...ja entä jos muutamme sinne lähemmäs;haluaako hän enää olla meidän kanssa ollenkaan vai pyöriikö omilla teillänsä vain?En haluaisi jatkaa tääläistä arkikinaamista lapsenkin takia, enkä halua että mieheni elämä valuu hukkaan minun takiani...tuntuu pahalta, että hän ikään kuin ilmoitti että viettäisi mielummin aikansa sukulaistensa ja kavereidensa kanssa kuin oman perheensä...miten elää tälläisen kanssa? Itselleni oma perhe on se kaikkein tärkein piiri ja se riittää hyvin pitkälle!
Mitä ihmettä pitäisi tehdä, mitä ajatella? Onko kohtalotovereita?
Kommentit (3)
Meillä tilanne päinvastainen, asumme miehen työn vuoksi kaukana kotoonta, ulkomailla asti ja vaikka kuinka rakastankin miestäni ja lapsiani niin kyllä minäkin kaipaan kovasti kotiin, aivan valtavatsi ja nämä täällä vietetyt kymmenen vuotta ovat olleet kaikin puolin hyvin rankkoja ja odotan paluuta takaisin kotiin. Ei se tarkoita että mies ja lapset ovat jotenkin vähemmän tärkeitä, mutta kyllähän muutakin elämää saa ja pitääkin olla, ja siihen kuuluu ne sydänystävät ja sukulaiset, mitä pahaa siinä on. Mieheni on onneksi valmis palaamaan kun minusta siltä tuntuu, nyt vielä sinnittelen, mutta eiköhän meillä muutamien vuosien kuluttua muutto takaisin kotiin odota ;)
Ehkäpä tekin voisitte kunnolla käydä asiaa vielä läpi, kaikkia mahdollisia ratkaisuja, josko sinulle olisi muuallakin jokin opiskelupaikka jatko-opiskeluja ajatellen, mutta muista myös miehesi hyvinvointi, tuskin hän sitä tahallaan tekee ettei viihdy, ikävälle kun harvoin voi mitään :(
Tsemppiä!
Kiitos näkökulmastasi.
Otin varmaan miehen kommentin vähän turhan vakavasti, hän pyysi myöhemmin anteeksi liian karkeaa sanamuotoa...
Ymmärtäähän sen, kun hänellä on vielä oman alan etsiminen käynnissä, on kokeillut monia koulutuksia, nytkin yksi koulu taas kesken, ettei oikein ole omaa paikkaa sillä tavalla löytynyt...itsekin vaan on niin herkillä kun teen juuri gradua ja hoidan samalla poikaamme kotona...
Jaksamisia myös sinulle!
Ja sen vielä haluaisin tarkentaa, että hän nimenomaan halusi mukaani, kun lähdin opiskelemaan ja halusi että saadaan lapsi kesken opintojeni, joka siis siirtää tulevaa muuttoa kauemmas...