Äidiltä jatkuvasti paskaa niskaan...
Mitähän minun pitäisi tehdä tuon ¿rakkaan¿ äitykkäni kanssa kun hermot ei enää meinaa ollenkaan kestää. Alan ajoittain olla niin täynnä raivoa, että pelkään sen vaikuttavan jo odottamaani vauvaankin. Syyllistäminen ja arvostelu on jatkunut jo monta vuotta, mikään elämässäni ei tunnu hänen mielestään olevan kohdallaan.
Välit vanhempiini huononivat oleellisesti kun aloin 3 ¿kymppisenä seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni (säälittävää eikö vaan). Aiemmin olin vieraillut heidän luonaan ahkerasti, sillä asuimme samalla paikkakunnalla. Yleensä vierailujen syy oli se, että yksinäisyys ahdisti ja halusin vaihtaa edes muutaman sanan jonkun kanssa, vaikka se olisikin ollut vain pintapuolista höpötystä. Olihan sekin tyhjää parempi.
Tilanne paheni kun muutin miesystäväni kanssa toiselle paikkakunnalle. En kovin kauas, välillä tuntuu siltä että olisi pitänyt muuttaa vielä paljon kauemmas. Muuttoni jälkeen en pahemmin ole entisellä kotipaikkakunnallani viitsinyt vierailla. Koko kaupunki ahdistaa ja olin muutenkin saanut siitä totaalisesti tarpeekseni. Kaiken lisäksi minulla oli nyt pitkästä aikaa koti jossa oli hyvä olla ja josta ei koko ajan tehnyt mieli lähteä pois. En ollut moista kokenut ainakaan pariin vuosikymmeneen.
Kun vanhempani vierailivat ensimmäistä kertaa luonamme, äitini kommentoi jälkeenpäin, että hän ¿ihmettelee valintojani¿. Kysyessäni mitä tämä tarkoitti, hän sanoi hilpeästi: ¿En mitään. Mä vaan ihmettelen.¿ Tästä alkoi arvostelun ja syyllistämisen kierre jolle ei todennäköisesti tule loppua ennen kuin joku kuolee. Toistuvia napinan aiheita ovat mm:
- Työpaikka tai vaihtoehtoisesti sen puute: Kun olin saanut opiskeluni päätökseen jäin työttömäksi. (Tämä tosin tapahtui jo ennen seurustelumme alkua.) Tämä oli henkilökohtainen katastrofi...äidilleni, ei niinkään minulle itselleni. Vaikka onhan työttömyys sinänsä jo kurja juttu, mutta että siitä jatkuvasti huomautellaan ja syyllistetään, se on mielestäni jo pikkuisen liikaa. Olen koko täysi-ikäisyyteni ajan tullut omillani toimeen eli en ollut koskaan ruinannut rahaa vanhemmiltani. Työttömyysaikananikin minulla oli ihan reilusti säästöjä, joten rahasta ei ollut kyse, pikemminkin häpeästä. Tietysti tuon sukupolven edustajat on kasvatettu siihen, että työtä on tehtävä, oli siinä järkeä tai ei. Joka tapauksessa kuvittelin pitkän aikaa, että jos saisin työpaikan, olisin taas kelvollinen tytär enkä pelkkä häpeäpilkku. Kun sitten sain töitä, alkoi nurina siitä, että eikö sitä nyt mitään parempaa hommaa löytyisi...
- Asunto: liian pieni ja muutenkin surkea. Tämä ongelma on korostunut sen jälkeen kun kerroin raskaudestani. Lähes jokainen puhelu ja keskustelu on sisältänyt tiedustelun, että emmekö me nyt vihdoin ja viimein ole etsineet jotain muuta asuntoa. Selitykset, että meillä on kyllä isompi asunto tiedossa sitten kun lapsi kasvaa eivät auta. Tässä talossa ei kuulemma hermot kestä vauvan kanssa. Ihan ajatusleikkinä: miten iso asunnon olisi oltava, että vauvan itku ei kuuluisi kaikkialle?
- Auto: liian vanha/pieni/turvaton/mitä milloinkin. Pitäisi ostaa uusi.
- Vaatteet: me pukeudumme liian huonosti. Saattaa pitää paikkansa mutta entäs sitten. Töiden takia ei vaatteita tarvitse hankkia (työvaattet tulee talon puolesta) joten en käsitä miksi muutenkaan. Kun menemme kavereiden luokse kylään, ei tulisi mieleenkään, että pitäisi pukeutua jotenkin fiinisti. Kun olen tätä näkökantaa yrittänyt tuoda esiin, on vastauksena ollut että meidän pitäisi ruveta käymään paikoissa jotka vaativat parempaa pukeutumista tai jotain sinne päin. Tätä en tajunnut enää ollenkaan. Yleensä ostamme vaatteemme ja useat muutkin tarvitsemme tavarat käytettyinä jos vain suinkin mahdollista. Vanhempani eivät tajua asian eettistä puolta lainkaan vaan pitävät tällaista toimintaa ilmeisesti jonkinlaisena surkeuden huippuna. Kaikessa emme silti köyhäile, olemme käyttäneet isoja summia esim. harrastusvälineisiin ja tietokoneisiin ja muuhun sellaiseen kulutukseen joka ei mitenkään näy ulospäin. Jos vanhempieni elämän päätarkoitus nykyisin on lähinnä shoppailu ja kaikkien omistamiensa asuntojen sisustus, niin miksi muiden pitäisi elää samoin?
- Kännykkä: olen omaksunut tähän kapineeseen suhteellisen huolettoman asenteen. Jos olen väsynyt, pistän sen kiinni tai äänettömälle ja otan nokoset. Usein unohdan sen autoon tai milloin minnekin. Näin ei saisi olla. Nimittäin jos äitini sattuu soitamaan ja hänelle ei vastata, hän ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena tai vaihtoehtoisesti menee paniikkiin siitä, että jotain kauheaa on sattunut. Seuraa tenttausta siitä, miksi puhelimeen ei vastattu ja näinkö että hän oli soittanut ja miksi en ollut soittanut takaisin.
- Asuinpaikka: muutto toiselle paikkakunnalle on ollut elämäni suurimpia syntejä. Äitini tuntuu jatkuvasti elättelevän toivoa siitä, että jonain päivänä muuttaisin takaisin kotikaupunkiini. Huvittavaksi asian tekee se, että molemmat vanhempani ovat nuorena muuttaneet pois omalta kotipaikkakunnaltaan. Tämä seikka vaikuttaa heiltä unohtuneen kokonaan.
- Erakoituminen: tämä on ehkä kaikkein absurdein syytös. Minulla ei nimittäin ole koskaan ollut yhtä vilkasta sosiaalista elämää kuin nykyisin.
Näiden lisäksi jokainen yhteydenotto sisältää luonnollisesti syyllistämistä siitä, että he kuolevat kohta ja kyllä minua vielä sitten kaduttaa kun en käynyt heitä katsomassa kun se vielä oli mahdollista jne.
Hölmöyksissäni kuvittelin, että raskaudestani kertominen olisi muuttanut tilanteen paremmaksi. Äitini on aina ollut kovin tohkeissaan sukulaisten ja tuttavien vauvoista, joten kuvittelin, että tuleva isoäitiys olisi hänelle suuri ilo siinä sivussa voisivat jotkut ym. ¿synneistäni¿ jopa unohtua. Kaikkea kanssa. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli muistaakseni: ¿Onko se vahinko?¿ Mielestäni suhteellisen epäasiallinen kysymys yli 35 ¿vuotiaille vakituisessa parisuhteessa eläville.
Tämän jälkeen alkoi suora ja epäsuora vihjailu siitä, että emme pystyisi lasta elättämään koska se on niin kallista. Kuitenkin meidän pitäisi etsiä isompi asunto ja vaihtaa auto. HALLOO. Ensinnäkään hän ei tiedä mitään rahatilanteestamme. Mutta jos olisimme niin köyhiä kuin hän kuvittelee, niin millä rahalla me nuo hankinnat tekisimme? Minua jäi askarruttamaan, että olisiko hän toivonut minun tekevän abortin vai ei? Ainakin kerran hän sanoi keskustelun lomassa jotenkin oudosti, että ¿kaikkea ei voi sanoa ääneen, koska se on liian loukkaavaa¿ tai jotain sellaista.
Ja nyt pitäisi sitten muuttaa lähemmäksi, että ¿hänellä olisi jotain tekemistä¿. Tarkoitti ilmeisesti sitä, että hän voisi hoitaa vauvaa. Voisiko koko ongelman ydin ollakin vain siinä, että äitini jäi jonkun aikaa sitten eläkkeelle ja nyt hänellä ei ole mitään mielekästä tekemistä? Ehdotin hänelle joskus jotain vapaaehtoistyötä tms. mutta se ei häntä innostanut. Olenko itsekäs, kun ajattelen, että minun velvollisuuteni ei ole tehdä heidän elämäänsä mielekkääksi?
Olisiko kellään mitään ideoita, miten tämän tilanteen kanssa tulisi edetä? Välillä tuntuu siltä, että en jaksa välittää paskaakaan siitä mitä vanhempani ajattelevat. Minulla on viimeinkin oma elämä ja oma perhe ja mielestäni tällä hetkellä täysi oikeus keskittyä vain siihen. Tällä hetkellä ainoa todellinen huoleni koskee lapsen terveyttä. Kaikesta muusta kyllä selviämme. Olen vielä jonkun aikaa töissä ennen äitiysloman alkamista ja kieltämättä usein aika väsynyt. Mielestäni minulla on oikeus käyttää viikonloput rentoutumiseen ja mukavien asioiden tekemiseen. Kun viimeksi kävimme vanhempieni luona, minulta meni monta päivää vierailusta ¿toipumiseen¿. Olin stressaantunut ja vihainen enkä saanut nukuttua kunnolla. Tällä hetkellä voimani eivät moiseen varmaankaan riittäisi. Miten äidilleen voi sanoa, että hermoni eivät kestä tavata häntä? Aivan saletisti vastaus olisi, että miten sitten kuvittelen kestäväni vauvan kanssa.
Toisinaan taas tuntuu siltä, että olen itsekäs paskiainen ja olisiko se nyt niin kauheaa edes soittaa silloin tällöin. Suoraan sanottuna pelkään soittaa äidilleni, sillä jokainen kerta, kun olen hänen kanssaan tekemisissä voi päättyä siihen, että minulla napsahtaa ja saan totaalisen raivokohtauksen. Olen monta kertaa nähnyt unta tällaisesta. Jos niin käy, välimme ovat todennäköisesti lopullisesti poikki ja sitäkään en haluaisi.
Tästä tuli aika pitkä sepustus mutta jos joku jaksoi sen läpi kahlata, niin olisin kiitollinen kaikista kommenteista.
Kommentit (13)
Hei, lueppa tuo kirja Kiukku on voimaa Opas naiselle läheisten ihmissuhteiden muuttamiseksi kirjoittanut Harriet Lerner OTAVA. Aivan älyttömän hyvä. Tuli heti sieltä mieleen yksi juttu joka voisi auttaa just sua. Sivu 74 Raivostuttavat äidit, Maggien tarina.
Mulla on ollut äitin kanssa vaikeaa ja jotenkin samanlaista.. äiti loukkaa ja minä nielen. enää en sitä tee. sanon suoraan asiasta. en loukkaavasti vaan ihan ohi mennen ja jatkan puhetta muusta asiasta. pikkuhiljaa äiti on alkanut tajuta että mulla on oma elämä ja tapa elää. vieläkin äiti nälvii joskus muka ilkikurisesti/vitsikkäästi nauraen ja minä en enää naura niille vaan jään totiseksi ja sanon että joo.. toivon että joskus meillä on normaali suhde.
Koita jaksaa, sinä olet sinä, oma itsesi, elät itse tätä elämää, tiedät parhaiten mitä tarvitset elämältä. Kerro äitillesi että välität hänestä. Minusta rakkauden antaminen on tärkeintä. Siitä lähtee " parantuminen" . Aloitin itse niin että aloin toimia niin kuin pitäisi ja myöhemmin sain tunteenikin mukaan. Aloin tekemään äitille hyvää.
" Kun sinulla on rakkaus, sinulla on kaikki" :)
juu kuulostaa hieman tutulta. Meillä kanssa äiti on aika usein ollut eri mieltä minun ratkaisuistani. Kaikki 4 lastani ovat kuulemma olleet vahinkoja ja kolmannen kohdalla hän ilmoitti ettei ainakaan enää nykyään ehdi enää sitten ottaa lapsia yö kylään kiireiden takia. No aika kului ja vauva syntyi ja asenne muuttui. Olen eronnut kerran ja tämä oli myös kova paikka ei todella pitkään aikaan hyväksynyt tätä.
Todella monet asiat ovat harmistuttaneet häntä ja usein hän tuo sen esille. Paitsi tosiaan tämän 4 kohdalla (olen siis vasta raskaana odottamassa 4lasta) kun kerroin raskaudesta hän kyseli ensimmäisenä oliko se vahinko ja mitä mieheni asiasta ajattelee ja sitten hän ei ole enää maininnut asiasta mitään vaikka olemme siellä käyneet. isäni saattaa jotain kysellä, mutta äiti on vain hiljaa ja jatkaa jostain muusta aiheesta. No äitiä ei voi miellyttää joten jätän kommentit tai kommentoimattomuuden omaan arvoonsa. Olen suuttunut hänelle ja päättänyt että olkoot sitten itsekseen jos ei halua lapsen lapsiaan tavata, mutta aina jossain vaiheessa olemme sopineet ja nykyään tapaamme aina silloin tällöin ehkä kerran kuussa välillä useammin välillä harvemmin.
Myös isoäitini on ollut samanlainen ja olen isompana kuullut paljon kaikenlaista mitä en kuulemma olisi lapsena saanut tehdä koska se oli kuulemma jotenkin noloa tai jotain ja isoäiti sitten aina välillä mainitsee asiasta äidilleni :) Joo ehkä se siitä .
Neuvoisin sinua kertomaan äidillesi miltä sinusta tuntuu hänen moitteensa ja kommentoimisensa. Ei kannata miettiä liikaa hänen reaktioitaan onhan hän aikuinen ihminen ja sinullakin on oikeus omaan elämään. kerro äidillesi että et jaksa nähdä häntä sen takia, että hän aina vain arvostelee sinua. Samalla voit sanoa että hän on muuten ihan mukava, mutta jos homma jatkuu tuollaisena et jaksa häntä niin usein nähdä. en tiedä kannattaa puhua se usein avaa solmuja. Äitiäsi saattaa myös ahdistaa oma itsensä joten hän toivoisi sinun olevan täydellinen koska ei itse ole ja olisi mukavaa jos olisi täydellinen lapsi jolla voisi sitten pönkittää omaa arvoa? no joo nämä ovat ihan arvauksia. Omalla äidilläni on usein tapana esim. mainita painostani jotain ja ehdottaa että alkaisin laihduttaa, koska hän itse kokee että henen pitäisi laihduttaa mutta ei saa aikaiseksi.
no niin nyt menee jo liian pitkäksi pitää lähteä jatkamaan ruuan laittoa :) Tsemppiä sinulle ja yritä saada tilanne selviämään jotenkin.
murmeliitta
tähän vielä lisäsäväyksen antaa ärsyttävääkin ärsyttävämpi siskoni (minua vanhempi, iältään aikuinen nainen, mutta käytökseltään tytönnulikka!), joka kertakaikkisesti sai sappeni kiehumaan vajaa vuosi sitten :/
Meillä kolme lasta, joista esikoiseni ex-suhteestani.
Suhde ex:ään oli vaikea, ja erokin vaikea. Ja sukulaiseni olivat silloin myös sitä mieltä, että ero on järkevä ratkaisu, tosin tein eron TÄYSIN omasta harkinnastani.
Nyt elän uudessa suhteessa, ollut jo liki 13 v saman miehen kanssa.
Naimisissa olemme, ja 2 ihanaa lasta saaneet yhdessä.
Olemme onnellisia yhdessä ja perheenä.
Jokin on siskoni sekä äitini päässä " napsahtanut" , enkä saa enää mitään tukea enkä ymmärtämystä heiltä.
Päinvastoin, pelkkää peetä niskaani, aivan syyttä suotta.
Puuttuvat asioihimme, jotka eivät kuulu laisinkaan heille, ja mitä ihmeempiä solvauksia olen saanut kuulla, niin itsestäni kuin miehestäni.
Siskoni on taitavasti esittänyt hyväksyvänsä suhteemme, ja ollut mielin kielin mieheni edessä, mutta vajaa vuosi sitten haukkui mieheni pystyyn ;O Syyttä suotta!
On minullakin omat käsitykseni ja mielipiteeni siskostani sekä hänen perheestään, ja tekemisistään, mutta en kuuna päivänä menisi häntä loukkaamaan moisilla jutuilla, mitä hän suustansa päästi.
Me olemme mieheni kanssa toivoneet neljättä (kolmatta yhteistä) lasta vuoden päivät, joista tosin puolisen vuotta aktiivista yritystä ollut päällä.
Ilmeisesti 1 aivan alkuraskauden (toteamaton, mutta oireellinen, viitaten raskauteen) keskenmeno, muutoin ei tulosta.
Äitini ja siskoni ovat tyrmänneet vauvan kaipuumme, ja haukkuneet ties miksi tämän asian takia ;O
Haloo! Me olemme 34 v ja 36 v, ja TÄYSIN elätämme itsemme ja lapsemme, olematta riippuvaisia heidän tai yhteiskunnan avitteista.
Emmekä ole lastemme hoidoillakaan rasittaneet sukulaisiamme, joten...mitäpäs heitä kuuluisi haittaavan, vaikka meillä olisi 10 lasta.
Täysin käsittämätöntä toimintaa, molemmilta!
Puhuvat selkämme takana paskaa meistä, joita äitini sitten mulle latelee, tyyliin " siskosi sanoi sitä ja tätä susta ja miehestäsi..." :/
Arvata saattaa, että välini siskooni ovat menneet, kenties ikiajoiksi.
Äitini puolustelee siskoni sanomisia, ja sanoo mulle, että " älä ole liian herkkä ja pikkumainen" ;O
Kuuntelisikohan itse moisia juttuja ;O
Se sattuu, että arvostelevat tekemiämme " valintoja" , eivät kannusta perheenlisäykseen ollenkaan, plus ihan se mielipaha, mitä tunnemme, kun lasta ei vaan kuulu :(
Jätän omaan arvoonsa heidän kommentinsa, mutta toki niistä loukkaannun.
Siskoni kanssa en ole ollut liki vuoteen tekemisissä, enkä kaipaakaan.
Äitiäni näen ja hänestä kuulen, sillä seurauksella, että saan pian harmaat hiukset, ja olen enemmän tai vähemmän pahalla tuulella aina ollessani tekemisissä hänen kanssaan :/ Normaaliako? Ei tosiaankaan!
En tiedä kuinka kestäisin, jos parisuhde olisi huono, luultavasti olisin luhistunut surusta.
Mutta onnekseni vierelläni seisoo mies, joka rakastaa, ja jota rakastan, ja jonka kanssa voin jakaa KAIKEN ilon ja surun.
Perheeni on kantava voima mulle, siis omat lapseni ja oma rakas mieheni, ei lapsuuden aikainen perheeni.
He ovat susia mulle/meille, syyn kun tietäisinkin miksi näin tekevät.
Äitini mielestä minulla on kriisi ;O
Minä väitän, että siskoni on onneton, ja siksi purkaa mielipahansa muhun, syyttömään siskoonsa.
Niin paljon peetä olen saanut niskaani, että anteeksi en voi antaa, enkä edes unohtaa.
Sukulaisiaan ei voi valita, mutta voin valita sen, olenko tekemisissä hänen kanssaan vai en, ja EN ole, enkä aio olla.
Suku on pahin! En voi muuta sanoa!
Voimia kaikille! Tuntui pahalta lukea juttujanne, tosin jokseenkin lohduttavaltakin, vaikkakaan kenellekään en moista soisi.
On se vaan kumma, että sukulaiset katsovat oikeudekseen arvostella törkeällä tavalla aikuisten ihmisten elämää, mutta...meitä on moneksi.
Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia kanssani privaatisti, niin...
muumimamma-04@luukku.com
Ettäkö äiti tyttären paras tuki?
Tulkitsen viestisi perusteella, että äitisi kadehtii menetettyä nuoruuttaan, menetettyjä valinnanmhdollisuuksiaan...
------
Ehkä hän on myös aidosti huolisaan, että SINULLA menee kaikki hyvin. Minunkin äitini muuttui, kun perustin perheen.
TSEMPPIÄ!
Kirjoituksesi on kuin suoraan minun elämästäni. Olen 32-vuotias 2-vuotiaan lapsen äiti. Minun vanhempani olivat ennen aivan samanlaisia kuin sinunkin, arvostelivat ja syyllistivät kaikesta. Jos minulla oli vaikeaa, se oli aina heidän mielestään minun omaa syytäni. Ja sitten jos minulla oli jokin asia hyvin, he tekivät kaikkensa tuhotakseen sen.
Minulla kävi samoin kuin sinulla, että välit vanhempiin huononivat kun aloin seurustella eka kertaa vakituisesti 24-vuotiaana. Vanhempani hyväksyivät mieheni vasta lapsemme syntymän jälkeen. Minäkin olen saanut heiltä jonkinlaisen hyväksynnän lapseni syntymän jälkeen. Kun minusta tuli äiti, he eivät enää ole olleet niin ilkeitä minulle, siis melkein kokonaan lopettivat kiusaamisen. Joskus he kyllä arvostelevat ja neuvovat.
Minä luulen että lapsesi syntymä vaikuttaa parantavasti vanhempiesi suhtautumiseen sinua kohtaan. Pidä heihin tiettyä etäisyyttä. Älä käy liian usein kylässä. Soita heille vain silloin kun olet hyvällä tuulella ja oikeasti haluat soittaa. Ole ystävällinen ja kohtele heitä hyvin. Mieti tarkasti mitkä omat asiasi kerrot heille ja mitä et halua kertoa.
Itse toimin tällä tavalla. Suhde vanhempiini on melko toimiva, kun osaan vain vältellä vaikeita tilanteita.
...Tämän äitisi on ilmeisesti unohtanut.
Lapset ovat meillä tosiaan vain lainassa siihen asti, kunnes elävät omaa elämäänsä. Ei voi olla niin,että 35-vuotiaan ihmisen elämäntehtäväksi koituu omien vanhempiensa miellyttäminen ja viihdyttäminen! Tuntuu tosiaan siltä, että äitisi on varsinainen kontrollifriikki, joka on aina halunnut puuttua jokaiseen tekemiseesi. Ja pyrkinyt ohjaamaan sinua hänen itsensä toivomaan suuntaan.
Koitahan sanoa suorat sanat muorille ja saada hänet tajuamaan, että tärkeintä on sinun ja perheesi onnellisuus!
Aluksi kiitos kaikista kommenteista, olen saanut niistä paljon ajattelemisen aihetta ja apuakin. Elämäni tuntui jonkin aikaa olevan jo paremmalla tolalla, mutta tänään tuli taas uusia mutkia matkaan. Tällä kertaa asialla oli suureksi yllätyksekseni isäni, joka tähän saakka on puuttunut asioihimme äitiäni huomattavasti vähemmän.
Viimeksi tavatessamme sain sanottua, että ristiäisiä ei sitten pidetä ja kuvittelin mouhouksissani asian olevan sillä selvä. Tänään isäni soitti ja ilmoitti olevansa kovin ahdistunut tästä asiasta. Olen nyt vallan ihmeissäni, sillä ainakaan aikaisemmin hän ei ole osoittanut olevansa mitenkään erityisen uskonnollinen. Sitä se vanheneminen varmaan teettää...
Itse kuulun (ainakin toistaiseksi) kirkkoon mutta mieheni ei. Tuttavapiirissäni on tasan kaksi ihmistä, jotka voisin lapseni kummiksi hyväksyä. Heistä kumpikaan ei kuulu kirkkoon, joten olemme tulleet yhdessä siihen tulokseen, että lasta ei kasteta. Tämä ei kelvannut syyksi, isäni oli sitä mieltä että kyllä kummin aina löytää. Varmasti löytääkin mutta minusta hommaan ei voi valita ihan ketä tahansa. Lisäksi uskonto on mielestäni niin henkilökohtainen asia, että jokaisen on päätettävä itse, mihin haluaa kuulua vai haluaako mihinkään.
Hän halusi myös tietää onko mieheni painostanut minua tähän päätökseen ja kertoi, että alle 1 ¿vuotiaan lapsen kastamisesta voi päättää ainoastaan äiti. Koska keksin oikeat vastaukset aina vasta kolme tuntia liian myöhään, en hoksannut kysyä, että mitä tämä asia sitten isovanhempien päätäntävallassa on. Lisäksi hän sanoi suoraan, että jos kastetta ei toimiteta, ¿ajan vanhempani ennenaikaiseen hautaan¿. Jos tämä ei ole painostamista, niin mikä sitten?
Lisäksi oli juttua lapsen sukunimestä. Olen pitänyt tyttönimeni lähinnä käytännön syistä ja sen harvinaisuuden takia ja olimme ajatelleet antaa sen myös lapselle. Nyt isäni ilmoitti, että hän ei halua sukunimemme esiintyvän siviilirekisterissä tai jotain sinnepäin, en nyt muista sanamuotoa.
Olen tässä illan aikana suutuspäissäni kehitellyt vaihtoehtoisia toimintastrategioita ja olisi kiva kuulla, mitä mieltä niistä olette:
Vaihtoehto A: Eroan kirkosta ja otan mieheni tylsän sukunimen. Näin en häpäise sukumme nimeä jumalattomalla siviilirekisterillä.
Vaihtoehto B: Pyydän jotain tuttavaamme kummiksi ja käymme kastamassa lapsen ilman mitään juhlallisuuksia. Sitten ilmoitan vanhemmilleni, että ¿penska on nyt kastettu, syynä ainoastaan teidän kiristyksenne, toivottasti olette tyytyväisiä ja kakkukahveja on turha odottaa¿.
Vaihtoehto C: Jatkan elämääni entiseen malliin enkä muuta suunnitelmiani, sopeutuvat sitten siihen tai eivät.
Kaiken lisäksi laskettu aikani on jo muutaman viikon kuluttua ja päässä pyörii tuhansia asioita ilman mitään tällaisia ylimääräisiä ongelmiakin.
nuunukka:
Vaihtoehto A: Eroan kirkosta ja otan mieheni tylsän sukunimen. Näin en häpäise sukumme nimeä jumalattomalla siviilirekisterillä.Vaihtoehto B: Pyydän jotain tuttavaamme kummiksi ja käymme kastamassa lapsen ilman mitään juhlallisuuksia. Sitten ilmoitan vanhemmilleni, että ¿penska on nyt kastettu, syynä ainoastaan teidän kiristyksenne, toivottasti olette tyytyväisiä ja kakkukahveja on turha odottaa¿.
Vaihtoehto C: Jatkan elämääni entiseen malliin enkä muuta suunnitelmiani, sopeutuvat sitten siihen tai eivät.
Kaiken lisäksi laskettu aikani on jo muutaman viikon kuluttua ja päässä pyörii tuhansia asioita ilman mitään tällaisia ylimääräisiä ongelmiakin.
Ensimmäisenä taas kerran voimia sinulle ja saman tien hyvän joulun toivotukset. Ota rauhallisesti ja lepää, äläkä ajattele ainakaan lapsellisia vanhempiasi.
Joillekin ihmisille uskonto tai oikeastaan uskonnollinen yhteisö on tärkeä asia noin kulissimielessä. En tiedä, miten asia on vanhempiesi kohdalla, mutta itse en kuulu kirkkoon, vaan elämänkatsomukseni on ihan toisenlainen. Se oli joskus aikanaan kova paikka tapauskovaiselle suvulleni. Jostain syystä on tärkeää tehdä niinkuin on aina tehty. Kaipa se luo turvallisuutta.
Pohdi itse, mitä haluat elämältäsi ja millaista elämää lapsellesi. Kannattaa muistaa, että tulet olemaan lapsen isän kanssa lapselle tärkein roolimalli ja senpä takia on hyvä pohtia, haluatko periyttää noita kummallisia riippuvuussuhteita myös hänelle. Olen edelleen sitä mieltä, että suurempi kasvun paikka tässä on vanhemmillasi.
Jos joskus asiasta tulee mitään puhetta, niin voisit huomauttaa heille, että väestörekisteriin merkitään kaikki syntyneet ja nimen saaneet uskonnosta riippumatta. Kirkko pitää omaa jäsenrekisteriään, joka palvelee tarvittaessa myös dokumentaatiota haluavia, mutta siitä huolimatta jokainen kirkonkin jäsen löytyy väestörekisteristä. Sellaista käsitettä kuin " siviilirekisteri" ei ole enää olemassa.
Jos vanhempasi ovat oikeasti huolissaan lapsen uskonnollisuudesta, niin lapsi lienee vapaa tekemään omat valintansa sitten, kun hänellä on siihen riittävästi ymmärrystä.
Jos sinulla on jo selkeä suunnitelma, seuraa sitä häiriintymättä. Jos vanhempasi alkavat hankaliksi, voit huomauttaa, että tämä on sinun valintasi ja he ovat itse vastuussa omasta " hautaan menosta" . Voit myös kehottaa heitä tarkistamaan asennettaan, joka ei tosiaan ole kovin rakentava.
Antaisin tuon kaiken mennä kuin vesi hanhen selästä. Heitä on kuultu nyt, mutta olet katsonut oman näkemyksesi perustellummaksi kuin heidön näkemyksensä.
Ota rennosti, hoida itseäsi ja muista, että sinä olet oman elämäsi asiantuntija, eivät vanhempasi. Hyvää joulua ja leppoisaa odotusaikaa.
Suvun vanhoista uskontomaneereista eroaminen on meilläkin se suurin synti; tällä hetkellä puuskutetaan vassta sitä, että emme aio naimisiin ennnen lapsen syntymää... ristiäisten uupuminen on vielä tuleva uutinen, jonka kerron kunhan alkavat kyselemään... ja ovat palautuneet ensimmäisestä shokista. oman isäni suku tätä järjestää; kaikki muut osaavat suhtautua asiaan niinkuin siihen kuuluukin: vauva! onnea!
tätä pitkään pähkäiltyäni olen tullut siihen tulokseen, että nämä juuri, hyvin tapauskovaiset sukulaiseni eivät vain ole koskaan oppineet kohtaamaan erilaisuutta. Ovat onnistuneet elämään ikäänkuin erillään maailman muutoksista. Muutoksia eivät myös koskaan tule ymmärtämään jos minäkin nyt noudatan vanhoja tapoja; menen naimisiin ja kastan lapseni uskoon johon en itse usko. joen: oppikoot; maailma muuttuu, ei ole minun asiani sukulaisiani siltä muutokselta suojella. vaikka vanhan isoäitini kohdalla melkein tekisikin mieli niin tehdä. (Hän onkin ainoa, jonka katson oikeutetuksi paheksumaankin tapojani; koska on hyvin vanha, aikansa lapsi ja omien kokemustensa mukaan teen tässä nyt jotain ennen kuulumatonta!). Kyllä tämä kai tästä tasoittuu, sielläkin: Pidetään vain päästämme kiinni ja uskostamme. Siihen kun on käsittääkseni kaikilla oikeus.
Älä tee mitään mitä itse et haluaisi! Älä liity kirkkoon, jos et halua. Älä kasta lasta vaan " kostoksi" sukulaisille. Älä jätä kastamattakaan, jos et itse sitä oikeasti halua. Lapsi on teidän ja teidän tulee elää päätöksenne kanssa loppuelämänne.
Ymmärrän suvun painostuksen, mutta vaikken itse osaisi toimia neuvojeni mukaan, niin harkitkaa se sitä:)
T: Yniäinen (ilman vastaavaa kokemusta)
on kuin mun elämästäni..
tosin homma on jo edennyt niin pitkälle, että haukkuminen on mennyt mielistelyksi ja minä en usko sitten pätkääkään omia vanhempiani.
Tässä olen pitkään juuri miettinyt, että mitä itse tekisin ja kuinka saisin omille vanhemmilleni sanottua, että antakaa jo olla. Mun elämä - ei teidän.
Jaksamisia sulle nuunukka!! :)
en voi sanoa kokemusta omaavani aiheesta, muuten kuin etäisesti mieheni isoäidin kautta (kaikesta on sanomista, lähtien kirjahyllysarjan laajentamisesta lapsen imetykseen ja pyykin pesuun ja ripustukseen), mutta ei hänkään ihan noin omistushaluinen ole....
AP, elä omaa elämääsi ilman omantunnontuskia! ei elämä ole toisten ihmisten miellyttämistä varten vaan omia kokemuksia ja valintoja! Jos vanhempasi katsovat " taparikkomustesi" olevan sen arvoista, että menettävät suhteensa sinuun, niin tee anna sitten niin olla. Tee se heille selväksi, että ihan turha mitään vierailuja odottaa, jos ei ole odotettavissa muuta kuin napinaa, miksi sellaiseen paikkaan pitäisi tulla? Elämäsi on sinun ja vain sinun, jos he eivät sitä hyväksy, he aiheuttavat sen, ettet ole heidän kanssaan tekemisissä. Ja se on silloin HEIDÄN päätöksensä, ei sinun.
Älä koe huonoa omaatuntoa omien valintojesi tähden, sinähän niiden (ja seurausten) kanssa elät!
Voimia ja onnea ja elämäniloa sinulle ja perheellesi!
Äitiäsi enemmän kuin sinua. Minun äidilläni on joskus ollut samantapaisia elkeitä, ei ehkä ihan noin pahana, mutta kuitenkin. Itse tulkitsin sen niin, että hän olisi halunnut, että olisin ollut riippuvaisempi hänestä. Samoin kuin sinä, olen ollut aina varsin selviytymiskykyinen, enkä ole tarvinut äitini apua elämäni järjestämisessä.
Ensinnäkin muutama perusasia, jotka varmaan tiedät oikein hyvin itsekin, mutta on aina mukava kuulla jonkun muun sanovan niin :):
Sinulla on tämä yksi elämä tässä ja nyt, eikä sinun tosiaan tarvitse nähdä vaivaa äitiäsi miellyttääksesi. Äitisi on nyt kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä sinut sellaisena kuin olet. Ei enempää eikä vähempää.
Sinä teet valintoja omista ja perheesi (=puolisosi ja lapsesi) lähtökohdista. Asuminen ja elämäntapanne yleensä on teidän asianne, ja voit tehdä äidillesi selväksi, että hän on tervetullut vierailulle, mutta että ulko-ovestakin pääsee, jos seura tai ympäristö ei miellytä. Itselläni on muutaman kerran palanut pinna, kun äitini on sisustanut kotiani uudestaan omalla katujyrämäisellä hienotunteisuudellaan ja olen vähemmän hienotunteisesti ilmoittanut kotini olevan linnani tällaisenaan ja linnan ovi on tuossa. :)
Tee äidillesi selväksi, että sinun valintasi eivät välttämättä ole samanlaisia kuin hänen, mutta koska sinä vastaat omista valinnoistasi ja elät mahdolliset seuraksetkin, on parempi, että sinä teet ne omista lähtökohdistasi. Jos asia ei mene vihjailemalla perille, pidä puhuttelu. Äitisi voi olla muutaman viikon tai kuukaudenkin möksöllään, mutta kyllä hän siitä toipuu. Onhan hän aikuinen ihminen.
Sama juttu syyllistämisen ja muun moittimisen kanssa. Itse aikoinaan sanoin äidilleni, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, voit olla hiljaa, koska eihän tuollaista jatkuvaa kitinää kukaan jaksa kuunnella.
Toivon sinulle kovasti jaksamista, sillä oman äidin kasvattaminen kypsäksi aikuiseksi voi olla pitkällinen projekti, jossa turnauskestävyyttä koetellaan. Se kuitenkin kannattaa.
Ja kun äitisi alkaa seuraavan kerran latistamaan ja arvostelemaan tekemisiäsi, laske mielessäsi kymmeneen ja sano itsellesi: Minun valintani ei ole huonompi tai parempi, se on erilainen. Jonain päivänä äitisikin on kypsä kuulemaan tämän.
Voimahali sinulle.