Onko mitään vaikeampaa kuin hyväksyä läheisen, nuoren ihmisen itsemurha

On, se että tahtomattaan kuolee syöpään tai auto-onnettomuudessa.

Tapaukset ovat jokainen aina erilaisia, mutta joskus keskustelin ihmisen kanssa, jonka läheinen oli tehnyt itsemurhan. Hän oli päässyt asiasta yli ja siihen suurimpana syynä ajatus, että miksi läheisen olisi pitänyt jatkaa masentunutta, ilotonta ja ilman toivoa olevaa elämäänsä vain sen vuoksi, että heillä muilla olisi parempi olo. Itsemurhaa syytetään monesti itsekkääksi ratkaisuksi, mutta ainakin joskus on paljon itsekkäämpää haluta toisen kärsimyksen jatkumista. Ei kaikkien ihmisten kohtalo ole hyvä elämä, joillakin se on jopa yhtä tuskaa. Miksi siis olla vihainen siitä, jos sen haluaa lopettaa? Suru ja kaipaus tietysti jää rakkaan ihmisen kohdalla, mutta kuten oikein sairaan vanhuksen, myös nuoremmankin tilanne voi olla se, että pääsi pois vaivoistaan.

Nyt kuitenkin pakko tuollaisen tekstin jälkeen sanottava, että missään nimessä ei kannata riistää henkeä itseltään. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin tunnelin päätä ei näy ja kaikki toivo puuttuu. Tiedän useammankin ihmisen, joilla on ollut vuosia kestävä taistelu ja ovat lopulta valon nähneet. Ovat jokainen äärettömän iloisia siitä, että eivät päätyneet itsemurhaan tai onnistuneet siinä. Elämä voi yllättää niin monella tavalla iloisestikin ja ylittämättömältä näyttävä seinä tiellä saattaa haihtua kuin taikaiskusta. Erittäin käytetty klisee on elämän ainutlaatuisuus, mutta se on totta. Koskaan ei saa toista mahdollisuutta. Kun ihmiselämä on kestoltaan kuin silmänräpäys koko äärettömässä ajassa, kannattaa se elää ja taistella kaikissa tilanteissa pyrkien huomaamaan ja ottamaan vastaan kaikki pienimmätkin ilon aiheet. Ei se useinkaan ole helppoa, mutta silti se kannattaa. Synkissä vesissä ollessa on jopa ärsyttävää kuulla tällaisia sanoja, mutta taistelu on pisimmilläänkin vain metri maratonista, joten sen menee vaikka päällään.

Vierailija kirjoitti:

Tapaukset ovat jokainen aina erilaisia, mutta joskus keskustelin ihmisen kanssa, jonka läheinen oli tehnyt itsemurhan. Hän oli päässyt asiasta yli ja siihen suurimpana syynä ajatus, että miksi läheisen olisi pitänyt jatkaa masentunutta, ilotonta ja ilman toivoa olevaa elämäänsä vain sen vuoksi, että heillä muilla olisi parempi olo. Itsemurhaa syytetään monesti itsekkääksi ratkaisuksi, mutta ainakin joskus on paljon itsekkäämpää haluta toisen kärsimyksen jatkumista. Ei kaikkien ihmisten kohtalo ole hyvä elämä, joillakin se on jopa yhtä tuskaa. Miksi siis olla vihainen siitä, jos sen haluaa lopettaa? Suru ja kaipaus tietysti jää rakkaan ihmisen kohdalla, mutta kuten oikein sairaan vanhuksen, myös nuoremmankin tilanne voi olla se, että pääsi pois vaivoistaan.

Nyt kuitenkin pakko tuollaisen tekstin jälkeen sanottava, että missään nimessä ei kannata riistää henkeä itseltään. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin tunnelin päätä ei näy ja kaikki toivo puuttuu. Tiedän useammankin ihmisen, joilla on ollut vuosia kestävä taistelu ja ovat lopulta valon nähneet. Ovat jokainen äärettömän iloisia siitä, että eivät päätyneet itsemurhaan tai onnistuneet siinä. Elämä voi yllättää niin monella tavalla iloisestikin ja ylittämättömältä näyttävä seinä tiellä saattaa haihtua kuin taikaiskusta. Erittäin käytetty klisee on elämän ainutlaatuisuus, mutta se on totta. Koskaan ei saa toista mahdollisuutta. Kun ihmiselämä on kestoltaan kuin silmänräpäys koko äärettömässä ajassa, kannattaa se elää ja taistella kaikissa tilanteissa pyrkien huomaamaan ja ottamaan vastaan kaikki pienimmätkin ilon aiheet. Ei se useinkaan ole helppoa, mutta silti se kannattaa. Synkissä vesissä ollessa on jopa ärsyttävää kuulla tällaisia sanoja, mutta taistelu on pisimmilläänkin vain metri maratonista, joten sen menee vaikka päällään.

Tähän vielä jatkoksi, että masentuneet ovat usein erittäin herkkiä ja myötätuntoisia ihmisiä, joilla on huomattavasti keskimääräistä enemmän empatiaa toisia kohtaan mielen ollessa kunnossa. Sen varjopuolena on itsensä uhraaminen toisten eduksi jossain määrin ja helposti tulee kokemus kaltoinkohtelusta ja epäreiluudesta, joka taas syö elämäniloa. Elämänilon puuttuessa itsensä kehittäminen ja itseensä panostaminen jää koko ajan vähemmälle ja kierre saattaa paheta. Se on sääli, sillä herkät ja empaattiset ihmiset ovat koko yhteiskunnan parhaita yksilöitä, vaikka kokemus ei heille itselleen olekaan aina niin mieluisa. Itsekriittisyys ohjaa unohtamaan omat vahvuudet ja keskittymään heikkouksiin, jolloin minäkuvan on suuri riski vääristyä.

Itsekkäässä ja aika raadollisessa maailmassa on aika kornia sanoa, että joidenkin ihmisten tulisi olla hieman itsekkäämpiä. Se ei tarkoita itseensä käpertymistä ja omissa ongelmissa piehtarointia, vaan itsensä ja omien tarpeiden esiin nostamista. Tehdä asioita siten, että omat halut ja toiveet tulevat riittävissä määrin tyydytettyä. Taas ärsyttävä neuvo, mutta vahva fyysinen kunto antaa jaksamista myös henkiselle puolelle ja edesauttaa uusien asioiden omaksumista ja mahdollisuuksien löytämistä. Ei tarvitse olla huippu-urheilija, mutta sitäkään ei tarvitse sulkea pois jos se tuo hyvää mieltä ja virtaa elämään. Pääasia olisi, että jostakin löytyisi motivaatio taistella. Aluksi se usein on itsensä pakottamista.

Varmaan se jos pystyy ajattelemaan asian niin että henkilö ei vain enää jaksanut. Hän ei kestänyt omaa päätään. Olen itse sairastanut vakavaa masennusta ja traumaperäistä stressihäiriötä ja minulla on adhd ja autismi. Välillä on tosi vaikea elää koko paketin kanssa. Joskus ajatukset ovat olleet hyvin itsetuhoisia. Tiedän ihmisiä jotka ovat joutuneet kokemaan läheisensä itsemurhan tai ovat itse sen tehneet. Useimmiten kyseessä olleet myös sellaiset henkilöt joilla perhe tehnyt kaikkensa tämän läheisen eteen. Kaiken, mitä ovat siis osanneet. Kukaan ei voi valitettavasti tehdä enempää. Tärkeintä että ei lähde syyllistämään itseään tai läheistään hänen teostaan. Kukaan ei tee itsemurhaa huvikseen tai satuttaakseen muita. Kyllä se tehdään koska ei vain näe muuta ulospääsyä. Epätoivon hetkellä.

Itselläni on myös masennustaustaa ja täytyy sanoa että itsemurha käynyt monestl mielessä. Ehkä siltä on parhaiten säästänyt monikin asia ja niiden yhteisvaikutus. Ja toki vielä yksilöllinen resilienssi omaa sairauttaan kohtaan. Minulla on terveet elämäntavat, rutiinit ja hyvät ihmissuhteet jotka auttavat jaksamaan. Urheilen ja pidän huolta fyysisestä jaksamisesta. Kun oikein paha tilanne iskee, menen salille ja nostan rautaa ja kuuntelen musaa. Se tehoaa ihmekyllä.

Miten tuosta tosiaan nyt yli voi päästä. Terapian avulla. Käsittelemällä omat tunteensa. Hyväksymällä sen jälkeen tapahtuneen ja sen että muistot ovat ne mitkä kantavat. Ja nimenomaan muistot siitä toisesta ihmisestä kaikkine hyvine ja huonoine piiireteineen. Hyväksyä sairaus ja sen vaikutus tapahtuneeseen. Anteeksianto itselle ja toiselle. 

Onneksi voi tehdä itsarin jos käy niin huono tuuri että syntyy suoleen.