Lue keskustelun säännöt.
Onko mitään vaikeampaa kuin hyväksyä läheisen, nuoren ihmisen itsemurha
Kommentit (27)
Varmasti on vielä vaikeampaa jos kyseessä olisi oma lapsi. Silloin syyn ottaa herkästi itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua lohdutti se, kun juttelin kokeneen psykiatrin kanssa. Lapseni sairasti vaikeaa bipolaarihäiriötä, jossa vaihdokset olivat nopeita. Hän kärsi sairaudestaan hyvin paljon. Se tuhosi oikeastaan kaiken mitä hän yritti. Psykiatri sanoi että lapseni oli kuolemansairas, samalla tavalla kuin syöpäpotilas saattohoidossa. Se ajatus lohduttaa minua, koska en halua syyttää lastani siitä miten hän lähti. Menetys on hirveä ja se vei minulta jalat alta, mutta ymmärrän, miksi hän ei jaksanut.
Oman elämän täydellinen epäonnistuminen.
Minuaki asia koskisi kyllä, mutta koska täällä(kin) on niin "hienoa" porukkaa niin taidanpa olla hiljaa.
Ei siitä pääse ikinä yli, eikä siitä ole tarkoitustakaan päästä yli. Miksi pitäisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tän palstan mukaan ainakin se, että nuori söisi ssr-lääkettä, eikä tappaisi itseään. Anteeksi musta huumorini, mutta itselläni on nuori, jonka kohdalla punnitsin näitä vaihtoehtoja.
Ei sitä pysty ikinä hyväksymään, ainakaan 20 vuodessa ei ole vielä pystynyt. Suru ja tuska toki haalenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole kaikkea kokenut, niin en tiedä. Olettaisin, että on. Kuitenkin sen verran rankka kokemus kyseessä, että hae herkästi apua, jos tuntuu ettet selviydy. Älä yritä päästä tunteista väkisin eroon, ne on elettävä läpi. Menee paljon aikaa, puhutaan todennäköisesti vuosista. Pikku hiljaa, kuitenkin. Ja suru jää, ainakin itselleni. Rakkaus maksetaan kyynelillä.
Ulkopuolinen apu on aina ulkopuolista, eikä siitä ole mitään hyötyä. Älä sinäkään mene lupailemaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole kaikkea kokenut, niin en tiedä. Olettaisin, että on. Kuitenkin sen verran rankka kokemus kyseessä, että hae herkästi apua, jos tuntuu ettet selviydy. Älä yritä päästä tunteista väkisin eroon, ne on elettävä läpi. Menee paljon aikaa, puhutaan todennäköisesti vuosista. Pikku hiljaa, kuitenkin. Ja suru jää, ainakin itselleni. Rakkaus maksetaan kyynelillä.
Rakkaus maksetaan kyynelillä... niin kauniisti sanottu ja se on totta!
Suru ja mikä on elämässä vaikeinta on jokaisen henkilökohtainen kokemus. Eihän sitä muut voi määrittää. Itse ajattelen niin, että itsemurha kuitenkin on ko. henkilön oma tahto (ainakin sillä hetkellä) toisin kuin esim. murha/tappo/kuolemantuottamus, joka tapahtuu jonkun toisen toimesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua lohdutti se, kun juttelin kokeneen psykiatrin kanssa. Lapseni sairasti vaikeaa bipolaarihäiriötä, jossa vaihdokset olivat nopeita. Hän kärsi sairaudestaan hyvin paljon. Se tuhosi oikeastaan kaiken mitä hän yritti. Psykiatri sanoi että lapseni oli kuolemansairas, samalla tavalla kuin syöpäpotilas saattohoidossa. Se ajatus lohduttaa minua, koska en halua syyttää lastani siitä miten hän lähti. Menetys on hirveä ja se vei minulta jalat alta, mutta ymmärrän, miksi hän ei jaksanut.
Vierailija kirjoitti:
Ei siitä pääse ikinä yli, eikä siitä ole tarkoitustakaan päästä yli. Miksi pitäisi?
Kyllä kaikesta pitää päästä yli. Koska oma elämä jatkuu kuitenkin. Jos ei pääse yli, edes jollain tasolla, niin sitä tappaa itsensä myös. Pystyyn kuolleella ei ole elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
15 vuoden yksinäisyys ja se, ettei ole koskaan tuntenut olevansa rakastettu. Kyllä nuo on itselleni vaikeampi hyväksyä kuin se, että joku nuori läheiseni tekisi itsarin.
Minulla on aikuinen lapsi, joka on ollut vuosia masentunut. Apua ei ole löytynyt. Voi olla, että hän tulee tappamaan itsensä jossain vaiheessa. Ei ihminen jatka ylläpitää toivoa ilman toivoa.
Alussa menin solmuun auttaakseni. Sittemmin Olen oppinut, ettei ole mitään, mitä minä voin tehdä. Joko meitä kuolee yksi tai kaksi. Olen siis jo näin etukäteen aloittanut hyväksymisprosessin, jotta sitten joskus ei satu niin paljoa. Itken, kun se biisi soi, kun mä annan sut pois, vaikka sattuu.
Ihmeellistä kun törmäsin tähän ketjuun. Viimeyönä näin pitkästä aikaa unta entisestä poikaystävästä joka päätti oman elämänsä. Kaipaan usein noita unia hänestä. Kun aamulla heräsin, niin minulla oli haikea olo mutta samalla tuntui hyvältä edes unessa nähdä hänen kasvonsa ja kuulla ääni <3 aivan kuin hän olisi oikeasti hetken läsnä vaikka tiedän kyllä herättyäni että unta se vain oli mutta en pysty selittämään sitä tunnetta. Loppupäivä meneekin nyt häntä muistellessa
Vaikeampaa on keski-ikäisen työllistyä nykyajan Suomessa.
Outoa että itsemurhan tehneitä syytetään teostaan.
En ole kaikkea kokenut, niin en tiedä. Olettaisin, että on. Kuitenkin sen verran rankka kokemus kyseessä, että hae herkästi apua, jos tuntuu ettet selviydy. Älä yritä päästä tunteista väkisin eroon, ne on elettävä läpi. Menee paljon aikaa, puhutaan todennäköisesti vuosista. Pikku hiljaa, kuitenkin. Ja suru jää, ainakin itselleni. Rakkaus maksetaan kyynelillä.