Lue keskustelun säännöt.
Häpeääkö muut omaa kiusaamistaustaansa?
02.11.2022 |
Mua kiusattiin ala- ja yläasteella. Se oli sellaista pientä, mutta joitain kiusattiin paljon rajummin.
Huomaan, että häpeän sitä kaikkea, miten minua on haukuttu ym. En pysty kertomaan esim. Omalle aviomiehelleni, että n. 5 vuotta kouluajasta minua haukuttiin r umaksi, koska mies pitää minua kauniina.
Kommentit (34)
Kiusaamisesta on edelleen ihan takapajuisia ja aikansa eläneitä käsityksiä. Kaikki nämä ajatuksey siitä, että kiusaaminen on vain lasten nahistelua, pojat on poikia, pää pystyyn, kyllä se siitä jne. ovat todella vahingollisia ja vähätteleviä.
Jo sanana kiusaaminen on vähättelevä, kyse on rikoksesta, väkivallasta, alistamisesta, toisen ihmisen elämän tuhoamisesta.
Minuun kiusaamiskokemukset jättivät myös ikuisen jäljen ja hirveän häpeän.
Lapsuuteni oli kurja, kotona oli väkivaltaa ja kiusaamista, ja kun olin tähän jo niin tottunut, olin kiusaajille kuin tarjottimella.
Pelkäsin kotona ja pelkäsin koulussa, häpesin ja inhosin itseäni.
Molempien vanhempieni tausta on ei-etninen suomalainen, ja molemmat olivat joutuneet kokemaan kovia taustansa vuoksi, mutta eivät osanneet asiaa käsitellä, vaan purkivat pahan olonsa lapsiinsa. Omat häpeän kokemukset ja traumat siirrettiin suoraan seuraavalle sukupolvelle.
Kiusaamista riitti koulussa myös jo ihan taustani vuoksi, pienessä kaupungissa 80-luvulla piti olla samasta muotista, ja eipä se ole tainnut muuttua.
Häpeä helpotti vasta opiskeluaikoina, ulkomaan vaihdossa olinkin ihan tavallinen ja sille tielle jäinkin.
Suomeen paluu vuosia myöhemmin ulkomaalaisen miehen ja puoli-ulkomaalaisten lasteni kanssa laukaisi jonkinlaisen identiteettikriisin jälleen.
Häpeä todella sitten aktivoitui ilmapiiriiltään sairaassa työpaikassa. Oli hirveää olla nelikymppinen, korkeakoulutettu, js taas sama koulukiusattu kummajainen, jolla ei ole suomalaista nimeä, ei sinisiä silmiä, ei liljan valkoista ihoa, ja jolle kuuluu häpeä kannettavaksi ja ei mitään paikkaa tässä maailmassa.
Työpaikkaa vaihdoin, mutta ihmetys jäi, mistä tämä sairas tarve kiusata oikein tulee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Miksi häpeäisin itseäni muiden huonon käytöksen takia?"
TÄMÄ
En häpeä kiusaamistaustaani enää mutta ala-asteella häpesin kun minua kiusattiin. En siksi kertonut vanhemmille enkä rehtorille (opettaja oli huomannut kiusaamisen mutta ei saanut sitä loppumaan). Valitsin tarkoituksella eri yläasteen kuin kiusaaja.
Mä häpeän, että olin kiusaaja. Kun en ymmärtänyt itse sitä miten tuhoan ja pelotan toista ihmistä ennen kuin aikusena. Olin muka kovapoika, vaikka en ollut. Sain silti yhteyden tähän, joka on siis nainen nykyään ja ehdotin tapaamista. Hän oli hämmentynyt ja ihmetteli tietenkin. Suostui näkemään. Pyysin anteeksi ja juteltiin pitkään kaikesta. En onneksi ollut musertanut häntä etteikö voisi toimia yhteiskunnassa ja lukea kunnon ammattia, vaikka häntä silloin pelotti ja vaivasi miksi juuri hän. Hän antoi anteeksi ja aloin itkemään hänen edessään omaa nuoruuden käytöstäni. Hän on vahvempi kuin minä. Kun siitä sitten erottiin en olisi ikinä uskonut, että kuulen hänestä enää ikinä.
Hän pyysi facebookin kautta minut hänen grillijuhliin kotiinsa. Mietin menenkö, mutta menin.
Meistä tuli ystävät. Unohdettiin kaikki ja meistä tuli ystävät. Nyt tekisin mitä vain hänen puolestaan. Kun itsesäälissä vielä silloin olin ja pahoittelin tekojani, niin hän sanoi anna olla ja avataan uusi sivu elämässä. Nyt ollaan ystäviä.
Voitte kuvitella miltä tämä kaikki tuntuu edelleen. Miten joku voi olla noin lämmin.
Vierailija kirjoitti:
Kiusaamisesta on edelleen ihan takapajuisia ja aikansa eläneitä käsityksiä. Kaikki nämä ajatuksey siitä, että kiusaaminen on vain lasten nahistelua, pojat on poikia, pää pystyyn, kyllä se siitä jne. ovat todella vahingollisia ja vähätteleviä.
Jo sanana kiusaaminen on vähättelevä, kyse on rikoksesta, väkivallasta, alistamisesta, toisen ihmisen elämän tuhoamisesta.
Minuun kiusaamiskokemukset jättivät myös ikuisen jäljen ja hirveän häpeän.
Lapsuuteni oli kurja, kotona oli väkivaltaa ja kiusaamista, ja kun olin tähän jo niin tottunut, olin kiusaajille kuin tarjottimella.
Pelkäsin kotona ja pelkäsin koulussa, häpesin ja inhosin itseäni.
Molempien vanhempieni tausta on ei-etninen suomalainen, ja molemmat olivat joutuneet kokemaan kovia taustansa vuoksi, mutta eivät osanneet asiaa käsitellä, vaan purkivat pahan olonsa lapsiinsa. Omat häpeän kokemukset ja traumat siirrettiin suoraan seuraavalle sukupolvelle.
Kiusaamista riitti koulussa myös jo ihan taustani vuoksi, pienessä kaupungissa 80-luvulla piti olla samasta muotista, ja eipä se ole tainnut muuttua.
Häpeä helpotti vasta opiskeluaikoina, ulkomaan vaihdossa olinkin ihan tavallinen ja sille tielle jäinkin.
Suomeen paluu vuosia myöhemmin ulkomaalaisen miehen ja puoli-ulkomaalaisten lasteni kanssa laukaisi jonkinlaisen identiteettikriisin jälleen.
Häpeä todella sitten aktivoitui ilmapiiriiltään sairaassa työpaikassa. Oli hirveää olla nelikymppinen, korkeakoulutettu, js taas sama koulukiusattu kummajainen, jolla ei ole suomalaista nimeä, ei sinisiä silmiä, ei liljan valkoista ihoa, ja jolle kuuluu häpeä kannettavaksi ja ei mitään paikkaa tässä maailmassa.
Työpaikkaa vaihdoin, mutta ihmetys jäi, mistä tämä sairas tarve kiusata oikein tulee?
Tää tarina totisinta totta ja voisi olla suoraan omasta elämästäni. Juurikin tämä, että molemmat vanhemmat traumatisoituneita ja kaikki siirrettiin omille lapsille. Kiusaaminen oli tuttua. Myös omat kurjat kotiolot.
Aina sanotaan, että kiusaajilla on jotain omia ongelmia, mutta usein mietin silti , onko näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäänyt mieleen kun yläasteen jälkeen kaikki lähti omille teilleen ja kävin erään ammattikoulun pihalla tapaamassa vanhoja kavereitani , kun oma uusi kouluni oli lähellä. Pihalla oli myös vanha rinnakkaisluokkalainen tyttö samassa ringissä kun tapasin ystäviäni. Tyttö oli ilmeisesti vähän huonoista kotioloista ja vähän sellainen kovis, pojat tykkäs. No kuitenkin. Tästä on aikaa jo 12 vuotta, mutta jäänyt mieleeni, kun lähdin pois omalle koululleni. Tämä kovis oli laittanut mulle viestin facebookissa "oot lehmä"
Oikeasti en vieläkään ymmärrä. Miksei niin kovis sanonut päin naamaa? Ja miksi piti sanoa noin, olimme juuri jutelleet tuttavallisesti
Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatuksi tulleen vika, sanottiin mulle vain koulussa. Ei puututtu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulukiusatut luuserit saivat mitä ansaitsivat. Niiden sietääkin hävetä.
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatuksi tulleen vika, sanottiin mulle vain koulussa. Ei puututtu
Se on nimenomaan kiusatun vika jos antautuu kiusatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä enää, kun olen ymmärtänyt, että nämä kiusaajat eivät ole menestyneet elämässään.
Olin aika laiha nuorena ja muistan vieläkin , kun eräs poika haukkui koulun käytävällä ja huusi isoon ääneen "etkö sä saa kotona ruokaa kun oot noin liikku"
Tuolla pojalla ei vahvasti mene tai mennyt silloinkaan. Ison perheen lapsi, jossa lapsista ei välitetty. Saivat elää hunningolla. Kuvioissa oli alko ja huumeet ja on edelleen. Ei koulutusta jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ne muistot nousee edelleen pintaan
Pitkään häpesin, mutta siitäkin on jo vuosikymmeniä.
En silti puhu kiusattuna olemisesta. En siksi, että
Olettaisin sen vaikuttavan muiden suhtautumiseen, vaan siksi, että en halua paljadtaa kenellekää herkkyyksiäni tai heikkoja kohtiani. Niitä etsiviä ikäviä ihmisiä on.
Häpesin kiusaamisen seurauksena ihan kaikkea itsessäni ja myös sitä kiusaamistaustaa. Ajan myötä kuitenkin opin ymmärtämään että mussa ei ollut eikä ole yhtään mitään vikaa ja kiusaaminen ei todellakaan ollut mitenkään syytäni. Kyllä se kiusaaminen jäljet jätti itsetuntoon ja edelleen sattuu jos miettii kiusaamistaustaa, mutta olen sinut itseni kanssa ja lempeä itselleni ja nykyisin esim. se kiusaajien vakioväite että olisin ruma kuulostaa lähinnä naurettavalta, koska tiedän olevani kaunis.
Kerroin kiusaamisesta silloin aikoinaan sekä vanhemmilleni että opettajille, mutta ei kukaan tehnyt asialle yhtään mitään. Lähinnä ihmiset vaan vähätteli, että on muitakin kiusattu, ei se ole mikään iso juttu.
Mua on myös lapsuudessa käytetty seksuaalisesti hyväksi, mutta jotenkin kun se on vaan yksiselitteisesti väärin ja ihmiset ei vähättele mun kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaan on pelkästään kauhuissaan siitä mitä olen kokenut, niin sen käsittely on paljon helpompaa kuin kiusatuksi tulemisen trauman käsittely. Lisäki tuo vaikuttaa pelkästään mun seksualisuuteen ja parisuhteeseen kun taas koulukiusaaminen vaikuttaa minäkuvaan ja sitä kautta ihan kaikkiin mahdollisiin osa-alueisiin elämässä.
Tavallaanhan siinä myös kiusaaminen jatkuu yhteiskunnan voimasta kun ihmiset ei ota tosissaan sitä miten pitkäkantoiset seuraamuksen kiusaamisella on kiusatun jokapäiväisessä elämässä ihan koko loppuelämän ajan vaan vähätellään että kasva aikuiseksi on muitakin kiusattu. ja samalla myös opetetaan lapsille että kiusaaminen on ihan ok.