Häpeääkö muut omaa kiusaamistaustaansa?

Lapsena kerroin äidilleni, mutta hän ei koskaan sanonut kiusaamiseen mitään. Sitten ihmeteltiin, miksi en ollut hyvä koulussa. En saanut apua ongelmiini

Uskoisin, että niitä kiusaajia hävettää kuitenkin enemmän, kuten kuuluukin. Ei tämä ole sinun häpeäsi kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että niitä kiusaajia hävettää kuitenkin enemmän, kuten kuuluukin. Ei tämä ole sinun häpeäsi kantaa.

En usko että kaikkia edes hävettää. Jotkut ihmiset vaan on sellaisia etteivät tunne tunnontuskia vaikka kohtelisivat muita huonosti.

Joo kyllä, oon kertonut joillekin kiusaamiseni syyn. Terapeutille, kaverille, miehelle ja vanhemmille. Yksi kuspää poika kiusasi että mukamas haisen.

Se ei ole sinun häpeäsi kantaa <3

En ollenkaan. Ei kiusaaminen ollut minun vikani. Miksi häpeäisin itseäni muiden huonon käytöksen takia?

No kyllähän sitä väkisinkin alkaa ajattelemaan, että itsessä on jotain vikaa kun kiusataan, syrjitään, ei tykätä jne. On luonnollista, että sitä yrittää piilotella niiltä eikä mielellään kerro asiasta tietämättömille juurikin tuon häpeän takia.

Sitten kun totuus selviää itselle myös ihan tunnetasolla ja sisäistää myös sen, se häpeäkin sulaa pois. Totuudella tarkoitan sitä, ettei itsessä ole eikä koskaan ollutkaan mitään suurta puutetta tai vikaa ja että kiusaamistapauksissa valitettavan usein se on ihan sattuman kauppaa kuka joutuu silmätikuksi. Että kokemus jotenkin huonompana onkin koko ajan perustunut valheelle. Silloin ei enää häpeä, koska ei ole mitään mitä hävetä.

Aina sanotaan, että kiusaajilla itsellään on ongelmia, mutta onko näin?

Ei kaikki tunnu katuvan edes aikuisena kiusaamistaan.

Kiusaajan vika se ei kuitenkaan ole.

Kaikkein eniten satuttaa se,että on haukuttu r umaksi. Pidin itseäni teini-iässä ihan viehättävänä ja oli myös kiinnostuneita poikia elämässä. Tämä veti itsetunnon ihan alas juuri teininä. Vielä joskus mietin tänäkin päivänä, pitäisikö kiusaaja minua r umana , kun vaikka katselisi vihkikuvaani, jossa mielestäni olen viehättävä

Kyllähän tuo on surkeaa jos aikuiseksi kasvaminen on jäänyt kesken ja jumittaa ajatuksissaan kouluvuosissa. Nyt olisi siis hyvä paikka yrittää kasvaa ihmisenä.

Minä häpesin lapsena kertoa kiusaamisesta. Ajattelin silloin, että pitää olla vahva kestää kiusaaminen ja että siitä kertominen aikuisille on jotenkin alentavaa ja raukkamaista.

En.

Miksi ihmeessä minun pitäisi hävetä sitä, kuinka huonosti toiset aikoinaan minua kohtelivat?

Häpesin, kunnes ymmärsin että kiusaajat vain projektoivat omaa alemmuuttaan muihin joilla saattoi mennä paremmin. Vanhempana tajunnut että näillä luusereilla oli oikeasti huonot kotiolot, alkkisvanhemmat tai muuten vain välinpitämättömät (vaikka olisi ollut "rikas perhe").

Minua kiusattiin ulkonäöstä, puheviasta ja harrastuksista. Oikeasti nuo ihmiset itse olivat rumia (niin sisäisesti kuin ulkoisesti), yhdellä itsellään oli puhevika ja kukaan heistä ei ollut hyvä missään. Osalla menee nykyäänkin huonosti, osalla ehkä näennäisesti asiat "hyvin" mutta uskon että vetävät vain kulisseja.

Ei kannata hävetä itseään. <3 Lapset ja nuoret ovat muutenkin julmia, mutta epävarmoja itsestään. Aikuiset kiusaajat muuten vain vajaita/mielenvikaisia jos sellaista tekee.

Häpeän osittain enkä ole juuri kertonut kenellekään kiusaanisestani. Toisaalta olen taipuvainen vähättelemään omaa kokemustani, "koska oli muita joita kiusattiin enemmän."

Lisäksi kiusaamisesta kertominen toiselle tuntuu siltä, että asiaa ei ymmärrä kuin se, joka on itsekin käynyt läpi saman. Mielestäni kiusaamisen vakavuutta ei voi ymmärtää kuin toinen kiusaamista kokenut. Tsemppiä kaikille kiusatuille täällä!

Olin neljän lapsen perheestä, emme olleet rikkaita, mutta vähän kuitenkin koin kiusaamista.

Kun katson elämää nyt, en enää välitä. Teini-iässä en halunnut kohdata kiusaajiani, mutta tänä päivänä en enää välitä , kun katson heidän saavutuksiaan. Huomaan saavuttaneeni enemmän.

Eräskin tyttö joka kiusasi minua, oli perheestä, jossa oli vaikeasti vammainen veli. Tämä tyttö oli tottunut saamaan paljon, lellitty vähän piloille, ehkä siksi, ettei saanut huomiota niin paljon. Teini-iässä hän alkoi oireilemaan kunnolla ja alkoi ongelmat mm. Alkoholin kanssa. Myöhemmin aikuisiällä hän sairastui myös syöpään ja selvisi. Vaikka yleensä tulee surullinen olo siitä, että joku sairastuu, valitettavasti tämän henkilön kohdalla en osannut olla lainkaan surullinen.

Työni kautta pääsin laillisesti lukemaan parin kiusaajani arkaluontoisia tietoja. Syyt kiusaamiseen selvisi: niillä oli oikeasti vikaa päässä.

Rinnakkaisluokkalainen poika kiusasi mua. Oli aika vähän sähläpoika, sellainen pojat on poikia tyyppinen.

Ostinpa mieheni kanssa muutama vuosi sitten lapsuusmaisemista talon ja kuljin kotikatuani pitkin. Katsoin naapurin postilaatikkoa ja katsoin, että onpas tuttu sukunimi. Tämän kiusaajapoikani vanhemmat asuvat samalla kadulla kuin minä ja perheeni.

Kerran kiusaaja oli käymässä porukoillaan. Menin ohi lasteni kanssa. Hän oli rönttövaatteissa ja vanhempien pihassa hänen rämä autonsa. Isänsä ajaa hienolla Jaguarilla. Katsoin häntä silmiin. Emme tervehtineet.

Muistan vain miettineeni, että mikähän tuotakin vaivasi aikanaan. Joskus leikittelee mielessäni, että jään juttelemaan naapureilleni ja kerron, että juu kyllähän minä teidän poikanne muistan, kun olimme samassa koulussa ja hän kiusasi minua. En kuitenkaan tee sitä. :D mitäpä muistelemaan vanhoja

Minua kiusattiin koulussa, koko yläasteen ajan. 

Varsinaista syytä en koskaan tiedä, mutta ainakin osittain harrastukseni takia jotkut (samaa harrastavat!) tytöt ottivat silmätikuikseen. 

Kun kotona joskus sitten pitkän ajan jälkeen uskaltauduin kiusaamisesta sanomaan, totesi äitini vain, että mitä siitä? Ei sellaisia tarvitse puhua. 

En puhunut kotona enää koskaan asiasta.

Mutta jotenkin jännä, miten hyvin sitä sai vedettyä koulussakin roolia, että mikään ei satu eikä tunnu ja elämä vaan hymyilee. Ulospäin kun olin se kiva kaveri, tukioppilas ja hyvin koulussa pärjäävä. Sisältä olin ihan rikki, itsetunto maton alla. 

Muistan, kun aloin seurustelemaan toiselta paikkakunnalta olevan pojan kanssa, niin osa kiusaajistani ei ymmärtänyt ollenkaan, että mitä tämä poika minussa näki.

Aikuisena en jaksa kantaa kaunaa. Mutta en myöskään unohda. 

No minä en kerro menneistä nöyryytyksistä mitään, koska pelkään että se vaikuttaa ihmisten tapaan suhtautua minuun. Olen luonut nahkani ja olen pärjäävä ja puolensa pitävä ihminen. En todellakaan aio riskeerata sitä kuvaa kertomalla menneistä nöyryytyksistä. Enkä tunne sille tarvettakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minä häpesin lapsena kertoa kiusaamisesta. Ajattelin silloin, että pitää olla vahva kestää kiusaaminen ja että siitä kertominen aikuisille on jotenkin alentavaa ja raukkamaista.

Aika moni ajattelee samoin, eikä jälkeenpäinkään halua muistella asiaa. Uhrimentaliteetti ei ole hyvästä, koska se ei johda mihinkään muuhun kuin uuteen kiusaamiseen. On parempi käsitellä trauma mielessään ja mennä eteenpäin eikä jäädä märehtimään sitä.