Lue keskustelun säännöt.
Mies ei puhu eikä suostu käsittelemään ongelmia
02.11.2022 |
Mitä tehdä, kun mies ei suostu keskustelemaan eikä käsittelemään parisuhteen ongelmia. Hän suuttuu, jos yritän nostaa niitä keskusteluun. Pitää mykkäkoulua ja kaikki ikävät tapahtumat pitäisi lakaista maton alle ja teeskennellä, että niitä ei ole. Näin on jatkunut vuosikausia, tuntuu kuin eläisin ontossa tyhjiössä, jossain parisuhteen kulisseissa. Ovatko kaikki eroon johtaneet avioliitot tällaisia ennen sitä lopullista eroa? Onko joku eronnut vastaavassa tilanteessa ja jälkikäteen tajunnut, että olisikin ollut vielä jotain tehtävissä, jottei olisikaan tarvinnut erota?
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei mitään auta, mutta aika todennäköisesti nyt on jo myöhäistä.
Hämmästelen näitä useinliten naisia, jotka menet naimisiin puhumattoman miehen kanssa, ja oikeasti vilpittömästi kuvittelevat, että liitolla on jotain mahiksia.
Ehkä maksimissaan niin kauan kun ei ole varsinaisia ongelmia, jotkut masokistit varmaan voivat elää puhumattomassa liitossa. Ongelmat kun eivät ratkea muutoin kuin puhumalla, niin liitto puhumattoman ihmisen kanssa on sama asia kuin hyväksyä suorilta, että suhde päättyy kun mitä tahansa yksityistä tai yhteistä ongelmaa liittoon ilmestyy.
En voi kuin kysyä ap:lta, että MIKSI olet ITSE suostunut, mahdollistanut ja vahvistanut tuhoisaa ja epäkypsää toimintaa nimeltä puhumattomuus parisuhteessa?
Eipä nämä asiat välttämättä heti tule esiin vaan sitten vasta kun tulee oikeita isompia ongelmia ja sitä puhumista olisi pakko olla.
Ja tästä syystä ei pitäisikään hätäillä suhteen etenemisen kanssa. Just hiljattain palstalla oli ketju, jossa oli tapailtu vasta pari kuukautta ja naisen olisi pitänyt päästä jo tutustumaan miehen sukuunkin. Alkuhuuma saattaa kestää kevyestikin pari vuotta ja jos mitään suurempia ongelmia ei tule, vieläkin pidempään.
Mulla on myös ollut tällainen puhumaton ja mykkäkouluja harrastava mies. Juontaa täysin vanhempiensa parisuhteeseen nämä tavat. Eipä nämä tulleet ensimmäisenä 3 vuotena esiin.
Mielenkiintoista. Diagnoosi vaikuttaa väärältä. Tuskin kukaan pystyy feikkaamaan kolme vuotta, hyvä jos kolme viikkoa. Jos hän on kolme vuotta kyennyt kommunikoimaan, hän pystyisi siihen edelleen. Jokin muu kiikastaa nyt. Miten voit tietää, millainen vanhempien parisuhde on? Monilla pariskunnilla on hyvä keskinäinen vuorovaikutus, mutta he eivät avaudu suhteestaan muille.
Kyllähän sen näkee miten puolison vanhemmat kohtelee toisiaan ja usein se puolisokin siitä puhuu. Ja kyllä pystyy kun se kolme vuotta voi olla niin mukavaa "kuherruskuukautta" ettei mitään isompia ongelmia tule ja pystytään puhumaan ne vähäiset.
Jos suhde perustuu vähäisten puhumiseen sillä ei ole tulevaisuutta. Tämän osoittaa tuhannet tutkimuksetkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä. Mutta miksi minun pitäisi puhua tosi hellämielisesti ja kierrellen ja kaarrellen, jos ongelma, josta haluan keskustella on esim sellainen, että mies on haukkunut ulkonäköni rumasti maanrakoon, eikä suostu pyytämään edes anteeksi, eikä hyvittämään sitä tekemäänsä vahinkoa? Tällaiset asiat jäävät käsittelemättöminä kaivamaan ja nousevat sitten esiin jossain muussa tilanteessa taas. Kyllä mä silloin ikävä kyllä vihaisesti saatan todeta, että tämä asia x on yhä auki, että mä en pysty menemään eteenpäin, jos mies ei suostu sitä käsittelemään ja esim pyytämäön anteeksi. Muutoin elämä menee siytten päällisin puolin ok, arki sujuu ja puhellaan arjen small talk-tyyppisiä juttuja ihan hyvässä hengessä, mutta etäisinä kämppiksinä.
Ap
No tuo ei enää ole mikään terve parisuhde eikä edes normaali, että mies haukkuu sinua ja sen jälkeen ei halua edes pyytää anteeksi, koska on mielestään ihan oikeutettu kohtelemaan sinua ihan miten vaan. Ihan vaan siksi, että kun hän haluaa ja voi.
Tuolle on yksi sana; henkinen väkivalta. Mykkäkoulu on myös sitä. Jätä moinen väkivaltainen mölli.
Vaikka olisi miten stressiä, se ei oikeuta perseilyä.
oliko vc renkas ylhäällä vai tiski kone väärin täytetty. hirveää lähde pois
Itse olisin ap:n asemassa ottanut tuon käytöksen yhtenä päällimmäisenä ongelmana esille. Aika päättäväinen pitäisi olla ja miehen pitää itse tajuta mihin se johtaa ja että hänen käytöksensä on ongelma. Pariterapia voi olla hyvä, mutta yrittäisin puhua muutenkin, jos mies ei ole väkivaltainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei mitään auta, mutta aika todennäköisesti nyt on jo myöhäistä.
Hämmästelen näitä useinliten naisia, jotka menet naimisiin puhumattoman miehen kanssa, ja oikeasti vilpittömästi kuvittelevat, että liitolla on jotain mahiksia.
Ehkä maksimissaan niin kauan kun ei ole varsinaisia ongelmia, jotkut masokistit varmaan voivat elää puhumattomassa liitossa. Ongelmat kun eivät ratkea muutoin kuin puhumalla, niin liitto puhumattoman ihmisen kanssa on sama asia kuin hyväksyä suorilta, että suhde päättyy kun mitä tahansa yksityistä tai yhteistä ongelmaa liittoon ilmestyy.
En voi kuin kysyä ap:lta, että MIKSI olet ITSE suostunut, mahdollistanut ja vahvistanut tuhoisaa ja epäkypsää toimintaa nimeltä puhumattomuus parisuhteessa?
Eipä nämä asiat välttämättä heti tule esiin vaan sitten vasta kun tulee oikeita isompia ongelmia ja sitä puhumista olisi pakko olla.
Ja tästä syystä ei pitäisikään hätäillä suhteen etenemisen kanssa. Just hiljattain palstalla oli ketju, jossa oli tapailtu vasta pari kuukautta ja naisen olisi pitänyt päästä jo tutustumaan miehen sukuunkin. Alkuhuuma saattaa kestää kevyestikin pari vuotta ja jos mitään suurempia ongelmia ei tule, vieläkin pidempään.
Mulla on myös ollut tällainen puhumaton ja mykkäkouluja harrastava mies. Juontaa täysin vanhempiensa parisuhteeseen nämä tavat. Eipä nämä tulleet ensimmäisenä 3 vuotena esiin.
Ai että 3 ensimmäistä vuotta puhuitte normaalisti konflikteista ja menneisyyden ongelmista ja ehkä tulevaisuudenkin haasteista, ja sitten loppui kuin seinään?
Ei ole mahdollista. Ne joille puolison puhumattomuus tulee vuosien jälkeen "yllätyksenä", eit ole täysioainoisessa parisuhteessa olleet näiden henkilöiden kanssa päivääkään.
Ne 3 vuotta kun asia on pysynyt piilossa, on kyllä tunteiden ja tilanteiden avointa ja aktiiviset käsittelyä vältelty aivan viimeiseen asti, ja se on todella toksinen ja epäkypsä perusta parisuhteelle.
Ei kolmessa vuodessa välttämättä tule vielä mitään konflikteja. Jos jotain erimielisyyttä tulee, niin se on tyyliin "mennäänkö Rukalle vai Leville". Edes sellainen asia, jossa jo mietittäisiin mahdollista yhteistä tulevaisuutta ja jutellaan, ostetaanko omakotitalo vai asutaanko kerrostalossa, toinen saattaa ihan hyvin - vain miellyyttääkseen toista - olla samaa mieltä toisen kanssa. Ja mistä ihmeen "menneisyyden ongelmista" pitäisi puhua? Siitäkö, että pääsi vasta tokalla kerralla haluamaansa opiskelupaikkaan? On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään sen kummempia ongelmia elämässään. Mä olen jo 60-vuotias ja jos mun pitäisi nyt alkaa puhumaan menneisyyteni ongelmista, mä en keksi yhtään mitään, mistä puhuisin.
Eihän niitä konflikteja tule kun ei misän puhuta. Eikä sitä puolisoakaan tunneta jos ei mistään puhuta. Kun ei puhuta eikä tunneta, ei ole mitään yhteistäkään.
Jos puolisot tutustuvat toisiinsa syvällisesti, he löytävät myös mielipide eroja ja aineksia konflikteihinkin. Mitä läheisempi on toisen kanssa, sitä enemmän on tullut myös puhuttua niitä ei niin kivoja asioita.
Suhteessa missä ei ole henkisesti toista lähellä ei ole mitään järkeä.
Jos sinä 6 vuosikymmenen ajalta et ole kokenut omassa elämässäsi tai omassa itsessäsi mitään ongelmia, haasteita tai kehitettävää, ei kuulosta siltä, että tuntisit edes itseäsi kovin syvällisesti. Siltä pohjalta on turha odottaa että ymmärtäisit mitä tarkoittaa toisenkaan syvällinen tunteminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aamusuikkarit vakirutiiniksi ja avot alkaa juttu luistamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei mitään auta, mutta aika todennäköisesti nyt on jo myöhäistä.
Hämmästelen näitä useinliten naisia, jotka menet naimisiin puhumattoman miehen kanssa, ja oikeasti vilpittömästi kuvittelevat, että liitolla on jotain mahiksia.
Ehkä maksimissaan niin kauan kun ei ole varsinaisia ongelmia, jotkut masokistit varmaan voivat elää puhumattomassa liitossa. Ongelmat kun eivät ratkea muutoin kuin puhumalla, niin liitto puhumattoman ihmisen kanssa on sama asia kuin hyväksyä suorilta, että suhde päättyy kun mitä tahansa yksityistä tai yhteistä ongelmaa liittoon ilmestyy.
En voi kuin kysyä ap:lta, että MIKSI olet ITSE suostunut, mahdollistanut ja vahvistanut tuhoisaa ja epäkypsää toimintaa nimeltä puhumattomuus parisuhteessa?
Eipä nämä asiat välttämättä heti tule esiin vaan sitten vasta kun tulee oikeita isompia ongelmia ja sitä puhumista olisi pakko olla.
Ja tästä syystä ei pitäisikään hätäillä suhteen etenemisen kanssa. Just hiljattain palstalla oli ketju, jossa oli tapailtu vasta pari kuukautta ja naisen olisi pitänyt päästä jo tutustumaan miehen sukuunkin. Alkuhuuma saattaa kestää kevyestikin pari vuotta ja jos mitään suurempia ongelmia ei tule, vieläkin pidempään.
Mulla on myös ollut tällainen puhumaton ja mykkäkouluja harrastava mies. Juontaa täysin vanhempiensa parisuhteeseen nämä tavat. Eipä nämä tulleet ensimmäisenä 3 vuotena esiin.
Mielenkiintoista. Diagnoosi vaikuttaa väärältä. Tuskin kukaan pystyy feikkaamaan kolme vuotta, hyvä jos kolme viikkoa. Jos hän on kolme vuotta kyennyt kommunikoimaan, hän pystyisi siihen edelleen. Jokin muu kiikastaa nyt. Miten voit tietää, millainen vanhempien parisuhde on? Monilla pariskunnilla on hyvä keskinäinen vuorovaikutus, mutta he eivät avaudu suhteestaan muille.
Kyllähän sen näkee miten puolison vanhemmat kohtelee toisiaan ja usein se puolisokin siitä puhuu. Ja kyllä pystyy kun se kolme vuotta voi olla niin mukavaa "kuherruskuukautta" ettei mitään isompia ongelmia tule ja pystytään puhumaan ne vähäiset.
Omasta suhteestaan puhumaton puoliso kertoo vanhempiensa suhteesta? En pitäisi oikein uskottavana. Ulkopuolinen ei näe, miten appivanhemmat kohtelevat toisiaan. Näitä tarinoita on pilvin pimein, jossa niin ihana mies tai nainen on paljastunut vuosikymmenien jälkeen hirviöksi, vaikka kaikki ovat ihailleet heidän suhdettaan. Kulissit on joskus uskomattoman hyvät. Et voi tietää, mikä on puolison vanhempien keskinäinen dynamiikka, koska monet ihmiset eivät esittele tai puhu suhteestaan toisille. Esim. itse olemme olleet 40 vuotta naimisissa, puhumme edelleen keskenään kaikesta ja ratkomme pienetkin ongelmat, joskus otamme yhteen typeristä pikkuasioista ja selvitämme ne. Kohtelemme toisiamme kunnioittavasti niin keskenään kuin muiden seurassa, mutta olemme toisten läsnäollessa paljon hillitympiä emmekä puhu paljon keskinäisestä vuorovaikutuksestamme tai suhteestamme, se on pääosin yksityisasia. Toki olemme neuvoneet lapsiamme valtavasti siitä, miten parisuhdetta ylläpidetään, esim niin ettei koskaan sanota toiselle mitään loukkaavaa.
En usko, että kolmen vuoden kuherruskuukausi voi piilottaa todellisen persoonan. Kyllä se tulee ilmi rakkauden roihuessakin nopeasti. Jos olette pystyneet puhumaan kolme vuotta, kummallakin on siihen kyky. Nyt on tullut väliin jotain muuta. Onko esim. keskustelu mennyt usein riidaksi, jossa tulee sanottua solvaavaa tai loukkaavaa toiselle. Niistä jää haavat pitkäksi aikaa, joskus pysyvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muutä yhteistä kuin yhteiset ongelmat?
Aika vähän. Yksi niistä ongelmista, joista mies ei suostu puhumaan ollenkaan on, että hän ei ole halunnut viettää lomia kanssani. Eikä ole halunnut seksiä puoleen vuoteen. Tuo kuulostaa tietysti pahalta jo itsessään, mutta ajattelen, että jos näitä ongelmia voisi käsitellä ja siten ymmärtää ja päästä niistä yli, niin voisi alkaa rakentaa suhdetta uudestaan. Mutta mitään ei voi ottaa puheeksi ilman, että mies suuttuu jäätävästi.
ApMies ei vietä lomia kanssasi -> sinulla ongelma, miehellä ei
Mies viettää lomia kanssasi -> miehellä ongelma, sinulla eiMillä tavalla omasta mielestäsi voisitte yhdessä käsitellä asiaa siten, että sinulle ei enää olisi ongelma, että mies ei vietä lomia sun kanssasi? Vai onko sun näkemys asian käsittelystä sitä, että mies alkaa viettää lomia sun kanssasi, jolloin miehellä on sen jälkeen ongelma? Aika usein haluttomuus puhua jostain asiasta johtuu siitä, että puhumalla asiasta muodostuu itselle ongelma tai ainakin pahentaa jo olemassa olevaa ongelmaa. Tietenkin pitäisi parisuhteessa tehdä erilaisia kompromisseja, mutta tuo voi olla syynä miehen haluttomuuteen puhua asioista.
Siis pitäisi jopa hakea jotain kompromissia ja tulla vastaan. Nyt ymmärrä joitakin miehiä paremmin.
Munkaan exäni ei halunnut puhua mistään ongelmista. Hänen mielestään mitään ongelmia ei ollut ja jos olikin niin ne olivat mun omia ongelmiani. Mun mielestä meillä oli yhteisiä ongelmia koska mies kohteli mua huonosti, oli mm henkistä väkivaltaa, vähättelyä ja nöyryyttämistä. Ei siinä oikein voinut tehdä muuta kun että pakkasin laukkuni, otin lapsen ja lähdin. Tässä vaiheessa miehelle tuli kauhea paniikki ja hän ehdotti parisuhdeterapiaa ja vaikka mitä. Sanoin että se on kuule nyt liian myöhäistä, olet jo paljastanut todellisen luonteesi. Elämänlaatuni parani huomattavasti erin myötä. Suosittelen eroa jos yhteiselämä on huonoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annatko miehellesi koskaan mitään arvoa, ja ilmaisetko sen myös sanallisesti ? Jos mies tuntee, että hän on vain välttämätön paha, hänestä tulee tuollainen.
Pikatie avioliiton solmuun saattamiseen on, kun huomioidaan vain toisen virheet ja moititaan niistä, mutta jätetään kokonaan noteeraamatta toisen hyvät teot ja yritykset. Normaalilta aviomieheltä saa hyvää mieltä antavia tekoja, jos on itsekin halukas niitä antamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei mitään auta, mutta aika todennäköisesti nyt on jo myöhäistä.
Hämmästelen näitä useinliten naisia, jotka menet naimisiin puhumattoman miehen kanssa, ja oikeasti vilpittömästi kuvittelevat, että liitolla on jotain mahiksia.
Ehkä maksimissaan niin kauan kun ei ole varsinaisia ongelmia, jotkut masokistit varmaan voivat elää puhumattomassa liitossa. Ongelmat kun eivät ratkea muutoin kuin puhumalla, niin liitto puhumattoman ihmisen kanssa on sama asia kuin hyväksyä suorilta, että suhde päättyy kun mitä tahansa yksityistä tai yhteistä ongelmaa liittoon ilmestyy.
En voi kuin kysyä ap:lta, että MIKSI olet ITSE suostunut, mahdollistanut ja vahvistanut tuhoisaa ja epäkypsää toimintaa nimeltä puhumattomuus parisuhteessa?
Eipä nämä asiat välttämättä heti tule esiin vaan sitten vasta kun tulee oikeita isompia ongelmia ja sitä puhumista olisi pakko olla.
Ja tästä syystä ei pitäisikään hätäillä suhteen etenemisen kanssa. Just hiljattain palstalla oli ketju, jossa oli tapailtu vasta pari kuukautta ja naisen olisi pitänyt päästä jo tutustumaan miehen sukuunkin. Alkuhuuma saattaa kestää kevyestikin pari vuotta ja jos mitään suurempia ongelmia ei tule, vieläkin pidempään.
Mulla on myös ollut tällainen puhumaton ja mykkäkouluja harrastava mies. Juontaa täysin vanhempiensa parisuhteeseen nämä tavat. Eipä nämä tulleet ensimmäisenä 3 vuotena esiin.
Ai että 3 ensimmäistä vuotta puhuitte normaalisti konflikteista ja menneisyyden ongelmista ja ehkä tulevaisuudenkin haasteista, ja sitten loppui kuin seinään?
Ei ole mahdollista. Ne joille puolison puhumattomuus tulee vuosien jälkeen "yllätyksenä", eit ole täysioainoisessa parisuhteessa olleet näiden henkilöiden kanssa päivääkään.
Ne 3 vuotta kun asia on pysynyt piilossa, on kyllä tunteiden ja tilanteiden avointa ja aktiiviset käsittelyä vältelty aivan viimeiseen asti, ja se on todella toksinen ja epäkypsä perusta parisuhteelle.
Ei kolmessa vuodessa välttämättä tule vielä mitään konflikteja. Jos jotain erimielisyyttä tulee, niin se on tyyliin "mennäänkö Rukalle vai Leville". Edes sellainen asia, jossa jo mietittäisiin mahdollista yhteistä tulevaisuutta ja jutellaan, ostetaanko omakotitalo vai asutaanko kerrostalossa, toinen saattaa ihan hyvin - vain miellyyttääkseen toista - olla samaa mieltä toisen kanssa. Ja mistä ihmeen "menneisyyden ongelmista" pitäisi puhua? Siitäkö, että pääsi vasta tokalla kerralla haluamaansa opiskelupaikkaan? On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään sen kummempia ongelmia elämässään. Mä olen jo 60-vuotias ja jos mun pitäisi nyt alkaa puhumaan menneisyyteni ongelmista, mä en keksi yhtään mitään, mistä puhuisin.
Eihän niitä konflikteja tule kun ei misän puhuta. Eikä sitä puolisoakaan tunneta jos ei mistään puhuta. Kun ei puhuta eikä tunneta, ei ole mitään yhteistäkään.
Jos puolisot tutustuvat toisiinsa syvällisesti, he löytävät myös mielipide eroja ja aineksia konflikteihinkin. Mitä läheisempi on toisen kanssa, sitä enemmän on tullut myös puhuttua niitä ei niin kivoja asioita.
Suhteessa missä ei ole henkisesti toista lähellä ei ole mitään järkeä.
Jos sinä 6 vuosikymmenen ajalta et ole kokenut omassa elämässäsi tai omassa itsessäsi mitään ongelmia, haasteita tai kehitettävää, ei kuulosta siltä, että tuntisit edes itseäsi kovin syvällisesti. Siltä pohjalta on turha odottaa että ymmärtäisit mitä tarkoittaa toisenkaan syvällinen tunteminen.
Kyllä puhumattomuus aiheuttaa konflikteja enemmän kuin rakentava keskustelu. Mutta se ei ole keskustelua, jos pitää puhua asioista, jotka eivät kiinnosta molempia. Parisuhteessa löytyy yhteistä ja kummankin omaa yksityistä tilaa ja kiinnostuksen kohdetta.
Jos on kaksi avarakatseista ihmistä, mielipide-erot eivät synnytä suuria konflikteja niistä ei-kivoista asioista. Mielipiteet eroavat varmasti monissa käytännön asioissa, mutta niihin löytyy kyllä sopu puhumalla, sekä sillä että kumpikin antaa toisilleen tilaa, omaa aikaa ja vapauden toteuttaa itseään. Pitkässä suhteessa se on välttämättömyys, ellei toinen ole domina ja toinen sub.
Itsensä tunteminen eli hyvä identiteetti ei tarkoita sitä, että itsestään ja elämästään pitäisi löytää paljon ongelmia tai kehitettävää. Ihmisenä kehitystä tapahtuu jatkuvasti tiedon ja kokemusten kautta ilman, että se olisi erityisen tiedostava prosessi. Kaikki eivät myöskään ole erityisen ongelmallisia tai neuroottisia, moni kulkee elämäänsä hyvällä tuulella ilman psykologisointia tai itseterapiointia, mutta voivat silti olla erittäin syvällisiä ajattelijoita ja vahvoja tunne-elämältään, sekä tuntea itsensä hyvin. Se ei vaadi, että elämä on psyykkisissä ongelmissa rypemistä. Ihminen voi olla hyvin syvällinen, mutta silti tasapainoinen ja kohdatessaan toisen samanlaisen, siitä voi syntyä hyvä parisuhde, jossa kyllä puhutaan niin käytönnöllisistä kuin kiinnostavista elämään liittyvistä asioista, vaikka mistä taivaan ja maan välillä, avataan toiselle sydän mieltymyksistä ja unelmista, muttei sen tarvitse olla mitään syvissä vesissä kulkevaa ongelmakeskeistä psykologista vatvomista. Kaikilla ei ole siihen tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Annatko miehellesi koskaan mitään arvoa, ja ilmaisetko sen myös sanallisesti ? Jos mies tuntee, että hän on vain välttämätön paha, hänestä tulee tuollainen.
Pikatie avioliiton solmuun saattamiseen on, kun huomioidaan vain toisen virheet ja moititaan niistä, mutta jätetään kokonaan noteeraamatta toisen hyvät teot ja yritykset. Normaalilta aviomieheltä saa hyvää mieltä antavia tekoja, jos on itsekin halukas niitä antamaan.
Kyllä. Ja loppulaskelma alkaa siitä, jos pilkkaa toista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei mitään auta, mutta aika todennäköisesti nyt on jo myöhäistä.
Hämmästelen näitä useinliten naisia, jotka menet naimisiin puhumattoman miehen kanssa, ja oikeasti vilpittömästi kuvittelevat, että liitolla on jotain mahiksia.
Ehkä maksimissaan niin kauan kun ei ole varsinaisia ongelmia, jotkut masokistit varmaan voivat elää puhumattomassa liitossa. Ongelmat kun eivät ratkea muutoin kuin puhumalla, niin liitto puhumattoman ihmisen kanssa on sama asia kuin hyväksyä suorilta, että suhde päättyy kun mitä tahansa yksityistä tai yhteistä ongelmaa liittoon ilmestyy.
En voi kuin kysyä ap:lta, että MIKSI olet ITSE suostunut, mahdollistanut ja vahvistanut tuhoisaa ja epäkypsää toimintaa nimeltä puhumattomuus parisuhteessa?
Eipä nämä asiat välttämättä heti tule esiin vaan sitten vasta kun tulee oikeita isompia ongelmia ja sitä puhumista olisi pakko olla.
Ja tästä syystä ei pitäisikään hätäillä suhteen etenemisen kanssa. Just hiljattain palstalla oli ketju, jossa oli tapailtu vasta pari kuukautta ja naisen olisi pitänyt päästä jo tutustumaan miehen sukuunkin. Alkuhuuma saattaa kestää kevyestikin pari vuotta ja jos mitään suurempia ongelmia ei tule, vieläkin pidempään.
Mulla on myös ollut tällainen puhumaton ja mykkäkouluja harrastava mies. Juontaa täysin vanhempiensa parisuhteeseen nämä tavat. Eipä nämä tulleet ensimmäisenä 3 vuotena esiin.
Ai että 3 ensimmäistä vuotta puhuitte normaalisti konflikteista ja menneisyyden ongelmista ja ehkä tulevaisuudenkin haasteista, ja sitten loppui kuin seinään?
Ei ole mahdollista. Ne joille puolison puhumattomuus tulee vuosien jälkeen "yllätyksenä", eit ole täysioainoisessa parisuhteessa olleet näiden henkilöiden kanssa päivääkään.
Ne 3 vuotta kun asia on pysynyt piilossa, on kyllä tunteiden ja tilanteiden avointa ja aktiiviset käsittelyä vältelty aivan viimeiseen asti, ja se on todella toksinen ja epäkypsä perusta parisuhteelle.
Ei kolmessa vuodessa välttämättä tule vielä mitään konflikteja. Jos jotain erimielisyyttä tulee, niin se on tyyliin "mennäänkö Rukalle vai Leville". Edes sellainen asia, jossa jo mietittäisiin mahdollista yhteistä tulevaisuutta ja jutellaan, ostetaanko omakotitalo vai asutaanko kerrostalossa, toinen saattaa ihan hyvin - vain miellyyttääkseen toista - olla samaa mieltä toisen kanssa. Ja mistä ihmeen "menneisyyden ongelmista" pitäisi puhua? Siitäkö, että pääsi vasta tokalla kerralla haluamaansa opiskelupaikkaan? On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään sen kummempia ongelmia elämässään. Mä olen jo 60-vuotias ja jos mun pitäisi nyt alkaa puhumaan menneisyyteni ongelmista, mä en keksi yhtään mitään, mistä puhuisin.
Eihän niitä konflikteja tule kun ei misän puhuta. Eikä sitä puolisoakaan tunneta jos ei mistään puhuta. Kun ei puhuta eikä tunneta, ei ole mitään yhteistäkään.
Jos puolisot tutustuvat toisiinsa syvällisesti, he löytävät myös mielipide eroja ja aineksia konflikteihinkin. Mitä läheisempi on toisen kanssa, sitä enemmän on tullut myös puhuttua niitä ei niin kivoja asioita.
Suhteessa missä ei ole henkisesti toista lähellä ei ole mitään järkeä.
Jos sinä 6 vuosikymmenen ajalta et ole kokenut omassa elämässäsi tai omassa itsessäsi mitään ongelmia, haasteita tai kehitettävää, ei kuulosta siltä, että tuntisit edes itseäsi kovin syvällisesti. Siltä pohjalta on turha odottaa että ymmärtäisit mitä tarkoittaa toisenkaan syvällinen tunteminen.
Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Mutta monella se 3 vuotta menee vielä alkuhuumassa. Tehdään yhdessä kaikkia kivoja juttuja. Halutaan, että yhdessä on hauskaa. Jos suurin "konflikti" on mennäänkö Rukalle vai Leville, niin se ratkeaa vielä siinä vaiheessa varsin helposti. Asiat, joista puhutaan, ovat myönteisiä. Tai ihan vaikka yleismaailmassia. Puhutaan musiikista, elokuvista, matkailusta, maailman tapahtumista, elämänkatsomuksesta, tulevaisuudensuunnitelmista jne jne. Ja kun toista tavataan, ei tavata just silloin, kun on kuusmetrinen k**pä otsassa vaan joku toinen päivä. Kun mielentila on molemmilla hyvä ja positiivinen, ei tule edes tarpeelliseksi puhua mistään ikävästä. Tämä on sitä alkuhuumaa. Ei alkuhuumassa aleta kaivella itsestä eikä toisesta mitään ikäviä piirteitä tai ikäviä asioita. Toista katsotaan vielä vaaleanpunaisten lasien läpi eikä edes nähdä, että toinen onkin kännissä ihan ääliö. Tai jos nähdäänkin, se annetaan anteeksi, koska toinen on NIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIN ihana. Vasta, kun alkuhuuma on ohi, toisen muuttuminen kännissä ääliöksi alkaa oikeasti ärsyttää. Tästä syystä pitäisi malttaa odottaa siihen asti, että alkuhuuma menee ohi. Siihen asti, että toinen alkaa näyttää, millainen hän oikeasti on. Sanoa voi mitä vaan - erityisesti just siinä alkuhuumassa - mutta totuus voi olla ihan toinen.
Mitä tulee mun elämääni, niin toki olen joutunut opiskelemaan, tekemään töitä tulevaisuuteni eteen jne. Olen joutunut miettimään, haluanko sittenkään tehdä tätä työtä vai lähtisinkö vaihtamaan alaa. Tai ainakin työpaikkaa. Olen perusluonteeltani positiivinen, elämänmyönteinen ja sosiaalinen. Ihmisten kanssa diplomaattinen jne. Mutta mikään, mitä mun elämässäni on tapahtunut, ei ole sellaista, jonka kokisin olleen elämässäni sellainen ongelma, että siitä pitäisi puhua. Toisaalta joo...olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen ja jos mulla on jokin ongelma, mietin siihen ratkaisuvaihtoehdot, valitsen vaihtoehdoista parhaan ja toteutan sen. Jos ongelmaani ei ole olemassakaan mitään ratkaisua, hyväksyn asian ja jatkan elämääni. Mulla on esim krooninen sairaus, mutta en mä sitä edes pahemmin ajattele. Siihen ei ole parantavaa hoitoa eli ratkaisua, joten tämä sairaus on osa minua, elän sen kanssa enkä mä keksi sairaudestani mitään sen kummempaa puhuttavaa. Hyvin monella suomalaisella on tämä sairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä.
Ja sitten ihmettelet, kun miehesi ei halua osallistua tähän huutokisaan? Kaikkia sellainen ei vaan oikeasti kiinnosta.
Ohis. Kai sitä nyt ihminen huutaa, kun toinen ei suostu keskustelemaan!
En muutenkaan ymmärrä tätä miesten halua keskustella "sivistyneesti" asioista.
Jos minulla on patoutuneita tunteita, joita ei ole huomioitu, niin totta vie huudan, ne ovat tunteita, sisältä kumpuvia ahdistavia ajatuksia jotka purkautuu huutamalla! Jos on tunnevammainen/tunneköyhä/tunteeton, niin ainoastaan se selittää miksi huutaminen aiheuttaa sen, että mies käy jopa käsiksi!
Lopputulos on, että mies alkaa syyttämään kaikesta minua ja loukkaantuu siitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu ja kaipaisin ihania sanoja ja vakuuttelua, että ajatukseni ei pidä paikkaansa.
Miksi on vaikea kuvitella, että siinä omassa itsessäkin on vikoja, niin kovin monet miehet kuvittelevat olevansa täydellisiä!
Miksi teidän on niin hemmetin vaikea sanoa toiselle jos joku asia ei pidä paikkansa, ennemmin tosiaan tulee melkein turpakäräjät!
Ottaako se vain lujille, että toinen on tajunnut "homman nimen" vai onko kyseessä vain narsistinen henkilö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä.
Ja sitten ihmettelet, kun miehesi ei halua osallistua tähän huutokisaan? Kaikkia sellainen ei vaan oikeasti kiinnosta.
Ohis. Kai sitä nyt ihminen huutaa, kun toinen ei suostu keskustelemaan!
En muutenkaan ymmärrä tätä miesten halua keskustella "sivistyneesti" asioista.
Jos minulla on patoutuneita tunteita, joita ei ole huomioitu, niin totta vie huudan, ne ovat tunteita, sisältä kumpuvia ahdistavia ajatuksia jotka purkautuu huutamalla! Jos on tunnevammainen/tunneköyhä/tunteeton, niin ainoastaan se selittää miksi huutaminen aiheuttaa sen, että mies käy jopa käsiksi!
Lopputulos on, että mies alkaa syyttämään kaikesta minua ja loukkaantuu siitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu ja kaipaisin ihania sanoja ja vakuuttelua, että ajatukseni ei pidä paikkaansa.
Miksi on vaikea kuvitella, että siinä omassa itsessäkin on vikoja, niin kovin monet miehet kuvittelevat olevansa täydellisiä!
Miksi teidän on niin hemmetin vaikea sanoa toiselle jos joku asia ei pidä paikkansa, ennemmin tosiaan tulee melkein turpakäräjät!
Ottaako se vain lujille, että toinen on tajunnut "homman nimen" vai onko kyseessä vain narsistinen henkilö?
Tuo huutaja ei sitten ollut ap, varmuuden vuoksi selvennettäköön.
Minä en huuda. Ongelma on, että mies ei suostu keskustelemaan edes sivistyneesti, vaan suuttuu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä.
Ja sitten ihmettelet, kun miehesi ei halua osallistua tähän huutokisaan? Kaikkia sellainen ei vaan oikeasti kiinnosta.
Ohis. Kai sitä nyt ihminen huutaa, kun toinen ei suostu keskustelemaan!
En muutenkaan ymmärrä tätä miesten halua keskustella "sivistyneesti" asioista.
Jos minulla on patoutuneita tunteita, joita ei ole huomioitu, niin totta vie huudan, ne ovat tunteita, sisältä kumpuvia ahdistavia ajatuksia jotka purkautuu huutamalla! Jos on tunnevammainen/tunneköyhä/tunteeton, niin ainoastaan se selittää miksi huutaminen aiheuttaa sen, että mies käy jopa käsiksi!
Lopputulos on, että mies alkaa syyttämään kaikesta minua ja loukkaantuu siitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu ja kaipaisin ihania sanoja ja vakuuttelua, että ajatukseni ei pidä paikkaansa.
Miksi on vaikea kuvitella, että siinä omassa itsessäkin on vikoja, niin kovin monet miehet kuvittelevat olevansa täydellisiä!
Miksi teidän on niin hemmetin vaikea sanoa toiselle jos joku asia ei pidä paikkansa, ennemmin tosiaan tulee melkein turpakäräjät!
Ottaako se vain lujille, että toinen on tajunnut "homman nimen" vai onko kyseessä vain narsistinen henkilö?
Lapsi ja impulsiivikontrollin omaamaton aikuinen huutaa toiselle. Se, että toinen ahdistuu huutamisesta, ei todellakaan ole tunnevammaisuutta tai -köyhyyttä, päinvastoin se on tunneherkkyyttä. Lapsen huutamista kestää, koska hän on lapsi, vähitellen hän oppii käsittelemään tunteitaan ja kontrolloimaan reaktioitaan. Lähes poikkeuksetta huutajat myös sanovat ilkeyksiä raivopäissään tyyliin "v..n hu..ra, tai pien..imu..kku im..pot..en..tti", jolloin ollaan siinä pisteessä, ettei liittoa enää pelasta mikään.
Jos et kykene käsittelemään tunteitasi huutamatta, puhumalla niistä puolisolle, ystävälle tai terapeutille, käymällä lenkillä tai huutamalla metsään tms. ja sen jälkeen keskustelemaan sivistyneesti niin, että kumpikin kertoo tunteistaan ja argumenteistaan, hanki puoliso joka myös tykkää huutaa ja voitte yhdessä "tuulettaa" huutamalla kurkku suorana toisillenne. Vakka kantensa valitsee, se sivistyneesti keskusteleva puoliso löytää kyllä vastaavan kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä.
Ja sitten ihmettelet, kun miehesi ei halua osallistua tähän huutokisaan? Kaikkia sellainen ei vaan oikeasti kiinnosta.
Ohis. Kai sitä nyt ihminen huutaa, kun toinen ei suostu keskustelemaan!
En muutenkaan ymmärrä tätä miesten halua keskustella "sivistyneesti" asioista.
Jos minulla on patoutuneita tunteita, joita ei ole huomioitu, niin totta vie huudan, ne ovat tunteita, sisältä kumpuvia ahdistavia ajatuksia jotka purkautuu huutamalla! Jos on tunnevammainen/tunneköyhä/tunteeton, niin ainoastaan se selittää miksi huutaminen aiheuttaa sen, että mies käy jopa käsiksi!
Lopputulos on, että mies alkaa syyttämään kaikesta minua ja loukkaantuu siitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu ja kaipaisin ihania sanoja ja vakuuttelua, että ajatukseni ei pidä paikkaansa.
Miksi on vaikea kuvitella, että siinä omassa itsessäkin on vikoja, niin kovin monet miehet kuvittelevat olevansa täydellisiä!
Miksi teidän on niin hemmetin vaikea sanoa toiselle jos joku asia ei pidä paikkansa, ennemmin tosiaan tulee melkein turpakäräjät!
Ottaako se vain lujille, että toinen on tajunnut "homman nimen" vai onko kyseessä vain narsistinen henkilö?
Tuo huutaja ei sitten ollut ap, varmuuden vuoksi selvennettäköön.
Minä en huuda. Ongelma on, että mies ei suostu keskustelemaan edes sivistyneesti, vaan suuttuu.
Ap
Aika toivottomalta tuntuu. Oletko niin hyvä argumentoija ja verbaalisesti lahjakas, että miehesi tuntee olevansa kykenemätön keskustelemaan niin, että saisi oman kantansa esiin. Silloin auttaa joskus se, että kirjoitat hänelle kirjeen. Älä hauku äläkä nosta esiin miehen vikoja, vaan kerro tunteistasi, kerro että haluaisit keskustella tästä ja tästä asiasta ja olet kiinnostunut kuulemaan, onko hänellä ajatuksia sen suhteen. Sanot, että mies voi myös kirjoittaa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä.
Ja sitten ihmettelet, kun miehesi ei halua osallistua tähän huutokisaan? Kaikkia sellainen ei vaan oikeasti kiinnosta.
Ohis. Kai sitä nyt ihminen huutaa, kun toinen ei suostu keskustelemaan!
En muutenkaan ymmärrä tätä miesten halua keskustella "sivistyneesti" asioista.
Jos minulla on patoutuneita tunteita, joita ei ole huomioitu, niin totta vie huudan, ne ovat tunteita, sisältä kumpuvia ahdistavia ajatuksia jotka purkautuu huutamalla! Jos on tunnevammainen/tunneköyhä/tunteeton, niin ainoastaan se selittää miksi huutaminen aiheuttaa sen, että mies käy jopa käsiksi!
Lopputulos on, että mies alkaa syyttämään kaikesta minua ja loukkaantuu siitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu ja kaipaisin ihania sanoja ja vakuuttelua, että ajatukseni ei pidä paikkaansa.
Miksi on vaikea kuvitella, että siinä omassa itsessäkin on vikoja, niin kovin monet miehet kuvittelevat olevansa täydellisiä!
Miksi teidän on niin hemmetin vaikea sanoa toiselle jos joku asia ei pidä paikkansa, ennemmin tosiaan tulee melkein turpakäräjät!
Ottaako se vain lujille, että toinen on tajunnut "homman nimen" vai onko kyseessä vain narsistinen henkilö?
Lapsi ja impulsiivikontrollin omaamaton aikuinen huutaa toiselle. Se, että toinen ahdistuu huutamisesta, ei todellakaan ole tunnevammaisuutta tai -köyhyyttä, päinvastoin se on tunneherkkyyttä. Lapsen huutamista kestää, koska hän on lapsi, vähitellen hän oppii käsittelemään tunteitaan ja kontrolloimaan reaktioitaan. Lähes poikkeuksetta huutajat myös sanovat ilkeyksiä raivopäissään tyyliin "v..n hu..ra, tai pien..imu..kku im..pot..en..tti", jolloin ollaan siinä pisteessä, ettei liittoa enää pelasta mikään.
Jos et kykene käsittelemään tunteitasi huutamatta, puhumalla niistä puolisolle, ystävälle tai terapeutille, käymällä lenkillä tai huutamalla metsään tms. ja sen jälkeen keskustelemaan sivistyneesti niin, että kumpikin kertoo tunteistaan ja argumenteistaan, hanki puoliso joka myös tykkää huutaa ja voitte yhdessä "tuulettaa" huutamalla kurkku suorana toisillenne. Vakka kantensa valitsee, se sivistyneesti keskusteleva puoliso löytää kyllä vastaavan kumppanin.
Minä olenkin "little" joten tuo on osa luonnettani. ;)
En tosin käytä alatyylistä kieltä.
Tapauksessani "vakka on löytänyt kantensa" joten puolison pitäisi ymmärtää.
Mutta edelleen toistan kysymyksen, miksi miesten on niin vaikea sanoa, että jokin naisen tuntema olettama asia ei pidä paikkaansa, jos se siis ei pidä?
Mies eli jot et korjaa asiaa, pitääkö asia silloin paikkansa ja vaikenet sen vuoksi vai miksi muutoin haluat huudon ja kyselyn jatkuvan?
Koska huuto lakkaa sillä sekunnilla, kun saa vastauksia, hyvin yksinkertaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Ajattelin että puolet av-laisista tunnistaisi tämmöisen tilanteen heti, mutta onko se sittenkin harvinaista?
ApAsiaa on todella vaikea kommentoida, kun ei meillä ole kuin sinun näkemyksesi asiasta. Sinä varmaankin kuvittelet lähestyväsi asiaa rakentavasti ja lempeästi, mutta sillä miehelläsi voi olla asiasta aivan eri näkemys.
Oikeastaan en kuvittele lähestyväni lempeästi ja rakentavasti, vaan kyllä mä puhun aika vihaisestikin välillä.
Ja sitten ihmettelet, kun miehesi ei halua osallistua tähän huutokisaan? Kaikkia sellainen ei vaan oikeasti kiinnosta.
Ohis. Kai sitä nyt ihminen huutaa, kun toinen ei suostu keskustelemaan!
En muutenkaan ymmärrä tätä miesten halua keskustella "sivistyneesti" asioista.
Jos minulla on patoutuneita tunteita, joita ei ole huomioitu, niin totta vie huudan, ne ovat tunteita, sisältä kumpuvia ahdistavia ajatuksia jotka purkautuu huutamalla! Jos on tunnevammainen/tunneköyhä/tunteeton, niin ainoastaan se selittää miksi huutaminen aiheuttaa sen, että mies käy jopa käsiksi!
Lopputulos on, että mies alkaa syyttämään kaikesta minua ja loukkaantuu siitä, että minä kerron miltä minusta tuntuu ja kaipaisin ihania sanoja ja vakuuttelua, että ajatukseni ei pidä paikkaansa.
Miksi on vaikea kuvitella, että siinä omassa itsessäkin on vikoja, niin kovin monet miehet kuvittelevat olevansa täydellisiä!
Miksi teidän on niin hemmetin vaikea sanoa toiselle jos joku asia ei pidä paikkansa, ennemmin tosiaan tulee melkein turpakäräjät!
Ottaako se vain lujille, että toinen on tajunnut "homman nimen" vai onko kyseessä vain narsistinen henkilö?
Tuo huutaja ei sitten ollut ap, varmuuden vuoksi selvennettäköön.
Minä en huuda. Ongelma on, että mies ei suostu keskustelemaan edes sivistyneesti, vaan suuttuu.
ApAika toivottomalta tuntuu. Oletko niin hyvä argumentoija ja verbaalisesti lahjakas, että miehesi tuntee olevansa kykenemätön keskustelemaan niin, että saisi oman kantansa esiin. Silloin auttaa joskus se, että kirjoitat hänelle kirjeen. Älä hauku äläkä nosta esiin miehen vikoja, vaan kerro tunteistasi, kerro että haluaisit keskustella tästä ja tästä asiasta ja olet kiinnostunut kuulemaan, onko hänellä ajatuksia sen suhteen. Sanot, että mies voi myös kirjoittaa takaisin.
Tuo toisen verbaalisesta kyvykkyydestä valittaminen on jännä juttu. Kokeeko toinen silloin keskustelun kilpailuna, jossa pitää voittaa toinen ja vaikenee, kun jää mielestään "alakynteen"? Parisuhteessahan pitäisi olla ikään kuin pohjimmiltaan samalla puolella. Valtapelit ovat niin typeriä ja tuntuvat itsekkäiltä ja lyhytnäköisiltäkin. Puolison onnihan on vain itselle hyvä asia.
Ei kolmessa vuodessa välttämättä tule vielä mitään konflikteja. Jos jotain erimielisyyttä tulee, niin se on tyyliin "mennäänkö Rukalle vai Leville". Edes sellainen asia, jossa jo mietittäisiin mahdollista yhteistä tulevaisuutta ja jutellaan, ostetaanko omakotitalo vai asutaanko kerrostalossa, toinen saattaa ihan hyvin - vain miellyyttääkseen toista - olla samaa mieltä toisen kanssa. Ja mistä ihmeen "menneisyyden ongelmista" pitäisi puhua? Siitäkö, että pääsi vasta tokalla kerralla haluamaansa opiskelupaikkaan? On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään sen kummempia ongelmia elämässään. Mä olen jo 60-vuotias ja jos mun pitäisi nyt alkaa puhumaan menneisyyteni ongelmista, mä en keksi yhtään mitään, mistä puhuisin.